Cookies

Monica: Well, I’ve tried everything. I give up. I guess I’m not gonna be the mom who makes the world’s best chocolate cookies. I do make the best duck confit with broccoli rabe.  Kids love that right.
Phoebe: Well, y’know I may have relatives in France who would know. My grandmother said she got the recipe from her grandmother, Nesele Tolouse.
Monica: What was her name?
Phoebe: Nesele Toulouse.
Monica: Nestle Tollhouse?!
Phoebe: Oh, you Americans always butcher the French language.
Monica: (grabbing a bag of Nestle Tollhouse chocolate chips) Phoebe, is this the recipe?
Phoebe: Yes!! Ohh.

Maailman parhaan cookies -reseptin metsästämistä voi pitää omalla kohdallani lähes täydellisen juustokakkureseptin metsästämisen veroisena missiona. Cookiesilla eli suomeksi sanottuna keksillä viittaan tässä tapauksessa nimenomaan amerikkalaistyyppiseen littanan romuluiseen keksiin, jonka tuntomerkkejä ovat suuren koon lisäksi ehdottomasti sitkeyden (chewiness) ja rapeuden (crispiness) tasa-arvoinen liitto. Äskeinen fraasi on aivan omaa tuotantoa, mutta perehdytään universaalisti tärkeään aiheeseen tarkemmin.

Helsinki, World design capital 2012 ja syystä

Wikipedia määrittelee täydellisen cookiesin ensimmäisen momentin (chewiness) seuraavalla tavalla:

Chewiness is the mouthfeel sensation of labored mastication due to sustained, elastic resistance from a foodstuff. Canonically chewy foods include caramel, rare steak, and such eponymously chewy items as chewing gum, Charleston Chew, and Chewy Granola Bars. Chewiness is empirically measured by the metrics of Chew Count and Chew Rate.

Toista momenttia (crispiness) kuvataan taas seuraavin sanankääntein:

Crispiness or crispness is the gustatory sensation of brittleness in the mouth, such that the food item shatters immediately upon mastication. Crispiness differs from crunchiness in that a crunchy food continues to provide its material sensation after a few chews. On the other hand, a crispy food quickly loses the 'taut' equilibrium of its material, such as a tightly wrapped sausage. A delicately wrapped item is usually crisp, unlike such food items as loosely or unwrapped unfresh fruit or a wax-coated cheese. Crisp and crunch can be concomitant or mutually exclusive.


Lienee sanomattakin selvää, että mikä tahansa keksi ei näihin samanaikaisesti pysty. Siksi sallittakoon anglismien käyttö ja puhuttakoon ilme värähtämättä juuri tietyn tyyppisistä kekseistä - cookieseista. Ja kun nyt tälle linjalle lähdettiin, sovellettakoon käytäntöön myös täysin epäloogista monikkopohjaista sanalainausta, sanan cookies käyttäminen yksikkönä sanan cookie sijaan. Muffinsit vai muffinit? Mielestäni ensimmäiset, vaikkei siinä mitään järkeä olekaan.

Google on laulanut monia kertoja, kun olen yrittänyt löytää maailman parasta chocolate chip cookies -reseptiä. Vasta nyt ymmärsin kokeilla sitä kaikkein kaupallisinta ja tunnetuinta. Suosiolla on nimittäin syynsä.

Original NESTLÉ® TOLL HOUSE® Chocolate Chip Cookies (20 isoa keksiä)

5,4 dl vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
1 tl suolaa
225 g voita (laitoin 200g ihan laihdutusmielessä)
1,8 dl sokeria
1,8 dl fariinisokeria
1 tl vaniljauutetta (laitoin vaniljasokeria)
2 kananmunaa
340 g suklaata (eli autenttisuutta vaativille 12 unssin paketti Nestlén semi-sweet chocolate morselseja) - laitoin noin 250 g, puolet maitosuklaata ja puolet 70% tumma suklaata isoiksi paloiksi rouhittuina. Suosittelen kuitenkin pitäytymään alkuperäisen ohjeen järjettömyydessä - sattumia oli aivan liian vähän!
(2,4 dl pähkinöitä rouhittuna)

Sekoita jauhot, sooda ja suola. Vatkaa pehmennyt voi sokerien kanssa kuohkeaksi vaahdoksi. Vispaa sen jälkeen joukkoon kananmunat yksi kerrallaan hyvin sekoittaen. Lisää jauhoseos ja sekoita tasaiseksi. Aivan viimeisenä kääntele joukkoon rouhittu suklaa ja pähkinät niin halutessasi. Valmis taikina on koostumukseltaan erittäin jämäkkää.

Nostele taikinasta golfpallon kokoisia kökkäreitä uunipellille - ne tasaantuvat lämmössä, eikä niitä tarvitse erikseen siloittaa. Paista uunissa 190 asteessa 9-11 minuuttia. Valmiiden cookiesien tulisi näyttää uunista tullessaan jopa hieman raaoilta. Jäähdytä ritilällä ja nauti periamerikkalaiseen tyyliin kylmän maitolasillisen kanssa.

Oh yes. Ei appelsiininkuorta tai muskottipähkinää, vaan pelkkää asiaa. Sokeria, sokeria ja vielä kerran sokeria. Voilla höystettynä.

Rääppijän kohderyhmäksi on hiljalleen muodostumassa lihavista ruoista turvasatamaa etsivät kansalaiset. Milloinkohan olen viimeksi kehottanut valmistamaan jotain ns. terveellistä? Läheisenikään eivät ole turvassa. Näitä kuskasin työpaikan naisten päänmenoksi syntymäpäivieni kynnyksellä, vielä astetta suklaapitoisempia purkitin ystävälle joulun kunniaksi. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin!

...ja maailmassa oli taas järkeä.

Hot date

Treffeistä taateleihin, date se on silti. Sulostutin itsenäisyyspäivän vastaanottoa ja etikettikriitikoiden vuosittaista kokoontumista vuoden äkkimakeimmilla leivonnaisilla: taateli cupcakeseillä.

Taatelit sopivat joulunalusaikaan kuin lumi talveen, joten hyviä uutisia edes näiltä osin. Taateleita pukee jouluun liitettävä mausteisuus, ja usein näitä pieniä kurttuisuuksia nautitaankin jonkinlaisen maustekakun muodossa. Taatelikakku on miltei ainoita kuivakakkuja, joista oikeasti pidän, tietenkin banaanikakun ohella. Johtunee siitä, että kumpikaan ei oikeastaan ole kuivaa...? Tiikerikakku on mielestäni eräs maailman suurimpia vitsauksia, sokerikakku pääsee lähes tasapisteille. Kaikista pahinta on silti äitini syvästi rakastama joulukakku, joka tarkoittaa meilläpäin ankeaa peruskakkua "kivasti" tuunattuna kaiken maailman keinovärjätyillä cocktail-hedelmillä, sukaateilla ja sen sellaisilla. Haluaisin niin kovasti pitää tuosta joulupöydän jokavuotisesta kutsumattomasta vieraasta, mutta hammastakaan purren en pysty. En viitsi edes yrittää. Jouluna vatsassa ei vaan yksinkertaisesti ole tilaa kohteliaalle syömiselle.

Vaikka keittiöni on varusteltu perinteisellä kakkuvuoalla, harvassa ovat ne kerrat, kun voin vastustaa muffinsivuokien kutsua. Muffinsit ovat niin mukavia, samoin kuin muutkin annoskokoiset leivonnaiset. Aivan virallisesti nämä leivonnaiset ovat kyllä cupcakeseja, öljyn sijaan voi-sokerivaahtoon perustuvia vatkattavia, ilmavia vuokaleivoksia. Ikävä kyllä vuokaleivos on tasan yhtä mitäänsanomattoman kuuloinen sana kuin kuivakakku; kumotakseni kaiken mahdollisen ankeuden, upotin vuokaleivokseni perinteisen tuorejuustokuorrutteen lisäksi kinuskihuntuun.

Taateli cupcakesit tuorejuusto-kinuskikuorrutteella (n. 20 kappaletta)

Taikina

1 pkt (250 g) kivettömiä taateleita
2,4 dl kiehautettua vettä
2,4 dl piimää
1 tl ruokasoodaa

125 g voita
2 dl sokeria
2 kananmunaa
1 tl vaniljasokeria

6,5 dl jauhoja
1 3/4 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa

Tuorejuustokreemi

200 g maustamonta tuorejuustoa (rasvaista, tai rasvaisinta lightia, ei missään nimessä mitään 2%)
50 g pehmeää voita
250 g tomusokeria
kanelia

Kinuski

2 rkl tummaa sokeria
2 1/2 rkl kermaa
1 rkl voita

Itse cupcakeseja varten pilko taateleita pieneksi silpuksi ja laita isoon kulhoon. Kaada päälle kiehautettu vesi, lisää ruokasooda ja anna seistä parikymmentä minuuttia. Kun taatelit ovat turvonneet mukavasti ja seos hieman viilentynyt, kaada joukkoon piimä ja sekoita. Alkuperäisessä ohjeessa piimä käskettiin kiehauttamaan veden kanssa, mutta metsään meni - täyteläinen AB-piimä hajosi atomeiksi kuumetessaan, enkä uskalla suositella moista vaikka ongelma saattoikin johtua käyttämästäni piimätyypistä.

Vatkaa toisessa kulhossa huoneenlämpöön aiemmin pehmenemään nostamasi voi ja sokeri. Kun seos on notkistunut ja aikaansaannos muistuttaa vaahtoa, vatkaa joukkoon munat yksi kerrallaan. Lisää lopuksi vaniljasokeri ja sekoita vielä huolellisesti.

Sekoita kolmannessa kulhossa vielä taikinan kuivat aineet: vehnäjauho, leivinjauhe ja suola.

Tämän jälkeen seuraa lopullisen taikinan muodostus, tapahtumapaikkana vaahtokulho. Lisää muna-sokerivaahdon joukkoon aluksi noin kolmannes jauhoseoksesta ja sekoita. Lisää sitten noin puolet taatelisoseesta, sitten taas kolmannes jauhoista, loput taatelisoseesta ja vielä viimeisenä loput jauhot. Muistanet sekoitella joka välissä itsekin.

Kun taikina on valmis, annostele sitä haluamasi määrä muffinsivuokiin. Suosittelen muffinsien leivontaan ehdottomasti kovaa kestovuokaa - itselläni käytössä on metallisia, mutta niitä tehdään myös silikonisina. Pelkällä paperivuoalla lopputulos on harmillisen usein litteä ja varsin levinnyt ilmestys, mistä jokaisella lienee kokemuksensa. Jos käytät metallivuokaa, vuoraa muffinseille varatut kolot vielä paperivuoilla - metalli pysyy siistinä, eikä leivoksia tarvitse repiä ulos. Sopiva määrä taikinaa on noin 2/3 vuoan korkeudesta. Paista uunissa 175 asteessa koosta riippuen 20-25 minuuttia. Tarkista kuitenkin kypsyys - leivokset saavat jäädä hieman kosteiksi, mutteivät kuitenkaan sisältä raaoiksi.

Nosta valmiit muffinsit jäähtymään ja tee sillä aikaa kuorrute. Tuorejuusto tottelee sinua parhaiten huoneenlämpöisenä, mutta ensi sijaisen tärkeää tämä on voin kohdalla. Kaikkein kriittisintä on kuitenkin ainesten sama lämpöila - hyvin pehmennyt voi jähmettyy uudelleen ja muodostaa klimppejä, vaikka yrittäisit kuinka vispata sitä kylmään tuorejuustoon. Tavalla tai toisella sekoita kuitenkin tuorejuuston sekaan voi (jonka voit jättää myös kokonaan pois) ja tomusokeri. Ohjeistetulla määrällä tomusokeria kuorrutteesta tulee melko pehmeää ja valuvaa, aivan liian juoksevaa esimerkiksi pursottimella käsittelyyn. Minussa ei vain ole tarpeeksi munaa laittaa kuorrutteeseen reseptien usein peräänkuuluttamaa miltei puolta kiloa sokeria - en vain pysty, pelkkä ajatus vihloo hampaita. Pehmeä kuorrute maistuu aivan yhtä hyvältä, muttei toki muodosta niin jyrkkämutkaisia spiraaleita ja huippuja, kuin vaikka Magnolia bakeryssa. Ei voi mitään, nyt ollaan Suomessa, ja nyt syödään terveellisesti. Maan tavan mukaan maustetaan tuorejuustokreemi vielä ripauksella kanelia.

Unohdetaan mitä äsken todettiin, ja valmistetaan kinuskikastike. Laita kaikki aineet pienimpään kattilaan jonka löydät, ja kiehauta kokoon vain pari minuuttia keitellen. Nosta pois liedeltä ja anna hieman jäähtyä.

Muffinseja/cupcakeseja kuorruttaessa on ehdottoman tärkeää, että leivokset ovat täysin jäähtyneitä. Muuten jo valmiiksi notkearakenteinen kuorrute menettää viimeisimmänkin selkärankansa. Kun aika on kypsä, kuorruta leivokset tuorejuustokreemillä, tyyli on vapaa. Lusikoi lopuksi kinuskia turhamaisiksi viiruiksi jokaisen päälle ja viimeistele ripauksella kanelia.

Nosta jääkaappiin tekeytymään muutamaksi tunniksi - kuorrute kovettuu ja itse leivokset saavat hetken vetäytyä. Nosta cupcakesit kuitenkin hyvissä ajoin huoneenlämpöön ennen tarjoilua. Syö ja nauti. Kuole onnellisena.


Suosittelen ehdottomasti ennakkoluulotonta leipomista ja ruoanlaittoa sen pohjalta, mitä kaapista löytyy. Taatelimuffinsien inspiraationa toimi kaapissani majaileva taatelipaketti, josta luoja yksin tietää mihin tarkoitukseen olen sen muinoin ostanut. Minulla on erittäin paha tehdä heräteostoksia ruokakaupoissa, ostaa "kaikkea kivaa" mitään varsinaisesti tarvitsematta, terveisin tälläkin hetkellä kaapissa kolmea erilaista kovaa juustoa. Eikä minulla ole edes leipää?

Toisaalta höveli rahankäyttö kaupan kuivahedelmäosastolla saattaa maksaa itsensä ruhtinaallisesti takaisin. Niin ainakin tällä kertaa. Silti, en voi jatkaa valitsemallani tiellä enää pitkään. Lähtö Melbourneen häämöttää puolentoista kuukauden päässä, ja tärkeimpänä tavoitteenani viimeisille viikoilleni on saada kaapit tyhjiksi kaikista niiden perukoille kätketyistä ruokatuotteista. Ei enää heräteostoksia! Ei enää uusia kastikkeita, jauhoista nyt puhumattakaan.

Tehtävä on haasteellinen. Tällä hetkellä minulla on kaapeissani ainakin:

Basmatiriisiä, puuroriisiä, arborioriisiä;
Vehnäjauhoja, täysjyvävehnäjauhoja, hiivaleipäjauhoja, ruisjauhoja, maissijauhoja, kastanjajauhoja, mantelijauhoa, leipämaltaita;
Ohraryynejä, mannaryynejä, kaurahiutaleita, vehnäleseitä, kauraleseitä;
Pellavansiemeniä, seesaminsiemeniä, auringonkukansiemeniä, cashewpähkinöitä, manteleita;
Spagettia, lasagnelevyjä, fusillia, riisinuudeleita, riisipaperia;
Mysliä, muroja, savoiardi-keksejä, popcorn-jyviä;
Sokeria, tomusokeria, ruokosokeria, siirappia, vaniljasokeria, hunajaa;
Mustapippuria, valkopippuria, karkeaa merisuolaa, yhdeksää erilaista sormisuolaa (???), ihan perussuolaa, currya, garam masalaa, chilijauhetta, toista chilijauhetta, cayennepippuria, kurkumaa, rosmariinia, timjamia, oreganoa, basilikaa, paprikajauhetta, juustokuminaa, laakerinlehteä, maustepippuria, muskottipähkinää, inkivääriä, kanelia, kanelitankoja, korianterinsiemeniä, kookoshiutaleita, liemikuutioita, elintarvikevärejä, kuivahiivaa...;
Mustapapuja, kidneypapuja, kikherneitä, ruskeita linssejä, punaisia linssejä;
Tomaattimurskaa, tomaattipyreetä, tomaattikeittoa, valmiita pussikastikeaineksia;
Mehukattitiivistettä ja kirsikkasiirappia;
Kaakaojauhetta, raakakaakaojauhetta, maca-jauhetta, teetä, kahvia, glögiaineksia, karpalomehua;
Chilitahnaa, inkivääritahnaa, kalakastiketta, makeaa chilikastiketta, seesamiöljyä, oliiviöljyä, rypsiöljyä, omenaviinietikkaa, balsamicoa, dijonia, kokojyväsinappia, perussinappia, ketsuppia, chipotlekastiketta, majoneesia, tabascoa, oliivitahnaa, appelsiinimarmeladia, vadelmahilloa, sitruunamehua;
Kapriksia ja chilipalkoja;
Ananasta, avokadoa, porkkanoita, punakaalia, greippiä, mandariinejä, sitruunoita, kurkkua, tomaatteja;
Maapähkinävoita, tahinia, nutellaa;
Piimää, maitoa, kermaa, voita, lisää voita, juustoa, rahkaa, jogurttia, kananmunia;
Viiniä, olutta, giniä, rommia, kirsikkalikööriä;
Pakkasessa parikymmentä Schwarzwaldin piiloa.

...taitaa tulee kiire.
   

Nyt puhuu ravintoloitsija

Viime lauantain Ravintolapäivästä on selvitty sormenpäät rasvaisina ja muutenkin kaikin puolin erittäin tyytyväisinä! Piiloa ruvettiin puuhaamaan toden teolla jo torstaina kun otimme auton alle ja suuntasimme kohti Sipoota nakkien ynnä muiden tykötarpeiden toivossa. Perjantaina kanssa-ravintoloitsija tuli ysärilinjaa noudatellen luokseni Vallilaan yökylään. Vähiksihän ne yöunet tietenkin jäivät, eivät tosin siksi, että olisimme syöneet liikaa karkkia ja kikatelleet pikkutunneille asti, vaan koska Piiloa varten kasattu soittolista ei vaan päästänyt otteestaan. Vielä peiton alla kului hyvä tovi, ennen kuin R. Kelly lentohaaveineen suvaitsi jättää minut rauhaan.


Ravintolapäivän aamu valkeni, tai no, ei valjennut kellon ollessa vasta seitsemän. Pikaisen aamiaisenkaltaisen jälkeen ryhdyimme välittömästi hommiin, eli piilottamaan lähes neljää kiloa nakkeja, useampaa nakkoa, puolen kilon juustoharkoa, edellispäivänä karamelisoituja omenoita, tummaa suklaata ja hapankirsikkahilloa. Laskut ja kiintiöt menivät hyvin nopeasti sekaisin, mutta käytetyn taikinan määrästä päätellen pyöräytimme melko tarkalleen 348 piiloa. Reilu parikymmentä piiloa peltiä kohden tarkoitti, että aikamoisella sarjatuotannolla mentiin.

Vaikka aloitimme aikaisin, oli kello yhtäkkiä yli 11 ja aikaa ravintolan aukeamiseen alle tunti. Tässä vaiheessa olimme vielä molemmat pukeutuneet kuvien osoittamalla muotitietoisuudella; naamat olivat meikkaamatta, kaakao keittämättä, kämppä sisustussuunnittelematta ja tarvittavista opastekylteistä ei ollut tietoakaan. Joten kuten saimme kuitenkin rämmittyä tämän hävityksen kauhistuksen keskellä kohti jonkinlaista onnenkantamoista, ja melko lailla klo 12:02 sain alaoven auki ja ohjattua sen takana jo majailleet neljä piiloutujaa seuraamaan rappukäytävässä leijailevaa leipomusten tuoksua kolmanteen kerrokseen.


Seuraavista kuudesta tunnista ei ole oikein tarkkoja muistikuvia - pienen stressin purkauduttua en juuri pysynyt kartalla siitä keitä ravintolassa kävi mihinkin aikaan, mitä kello ylipäänsä oli, olinko syönyt  tarpeeksi (ennenkuulumatonta!) saati huudattivatko kaiuttimet Pretty Fly (For A White Guy)ta liian kovalla. Hauskaa kuitenkin oli, sen muistan. Makeista piiloista Tatinit osoittautuivat hitiksi: ne loppuivat kesken, ongelma, jota muiden piilojen kohdalla ei tullut vastaan ymmärrettävistä syistä. Reilusta mitoituksesta huolimatta turhan paljon piiloja ei kuitenkaan jäänyt yli, ja vajaalla kolmellasadalla piilolla Piilo uskoo ruokkineensa varsin suuntaa-antavasti 50-100 ihmistä. Kuuden jälkeen jatkojen polkaistua itsensä käyntiin ilman mitään selvää pesäeroa aikaisempaan yleiseen piilosalongissa hengailuun loputkin piilot löysivät kyllä tiensä niitä arvostaviin suihin. Itse kaikkea ei tosiaan tarvinnut syödä... onneksi.


Väsymys talttui välittömästi illan juhlahumussa tilinpidon osoittaessa Piilon olleen taloudellinen suksee! Tällä tarkoitan ennen kaikkea sitä, että saimme omamme takaisin. Oikeita ravintolahintoja noudattavat R-päivän putiikit ovat aina kummastuttaneet minua, sillä mistään varsinaisesta liiketoiminnan harjoittamisesta tempauksessa ei minusta ole kysymys. Jokusen euron taskuraha kuitenkin lämmitti mieltä suuresti, ja monen viikon uurastuksen jälkeen roposilla olikin kiva palkita itsensä vielä myöhemmin illalla oikeita ravintolahintoja erittäin tarkasti noudattavassa diskoteekissa!

Istuessani aamuyöstä eteisen tuolilla jalat tanssimisesta kangistuneena ja mieli vähintään yhtä jumissa päässäni oli vain yksi ajatus: ei enää koskaan. Tällä ajatuksella ei tosin ollut mitään tekemistä Ravintolapäivän kanssa - siihen lähtisin mukaan milloin tahansa uudestaan!

Sylillinen kiitoksia kaikille, jotka kävitte, niin tutuille kuin tuntemattomillekin! Ravintolapäivä oli mieletön kokemus, ja vaikka juuri nyt piilot tulevat kieltämättä korvista ulos, seison silti suositukseni takana: piilottaminen kannattaa! Päivän ja illan vuolaimmat kehut keräsi odotetusti hapankirsikkahilloa ja tummaa suklaata sisältänyt Schwarzwald piilossa, ja olenkin tästä aivan itse kehittämästäni leivonnaisesta hyvin ylpeä. Rääppijän lukijoille tarjoutuu nyt erityislaatuinen tilaisuus kurkistaa nerokkaan pääni sisälle, sillä aion jakaa teille Schwarzwald-piilon salaisen reseptin. Olisi liian suuri vääryys riistää maailmalta mahdollisuus pyöräyttää näitä tämän vuoden joulupöytään uudeksi klassikoksi tähtitortun rinnalle. Itse leivoin Schwarzwaldeja juuri parikymmentä kappaletta pakkaseen. Suosittelen jokaiselle, jonka jääkaapissa hyllytilaa syö kilo jo sulatettua voitaikinaa. Saattaa kyllä olla, että olen maailman ainoa henkilö.



Schwarzwald piilossa (20 Piilo-kokoista piiloa, 10 normaalin joulutortun kokoista)

1 pkt (500g) voitaikinaa (Huom! Tämä tarkoittaa tosiaan voitaikinaa, ei siis torttu- tai lehtitaikinaa. Useampi henkilö tuli piiloja nautittuaan kehumaan nimenomaan leivonnaisen maukasta taikinaa sen reseptiä kysellen. Häpeää tuntematta kerroin kyseessä olevan valmistaikina pakastealtaasta - olellisena erona kuitenkin se, että sen muutamaan raaka-aineeseen kuului nimenomaan voi, ei mikään ties mistä valmistettu margariini niin kuin jokaisessa joulutortun kuvaa pakkauksessaan kantavassa muussa pakastetaikinassa, jossa ei lue VOItaikina)
20 palaa tummaa suklaata
1 dl hapankirsikkahilloa
kananmunaa voiteluun
halutessasi: tomusokeria koristeluun

Leikkaa sulaneista voitaikinalevyistä haluamasi kokoisia paloja. Piilossa standardikokona oli 25 g, eli neljännes levystä tai puolet tavallisesti joulutorttuun käytettävästä määrästä. Piilottaa voi moneen muotoon: nyytiksi, jolloin taikinapalaa kannattaa hieman venyttää neliömäiseksi ja täytteen jälkeen nipistää vastakkaiset kulmat tiukasti toisiaan vasten piilon päälipuolelle jääden. Vaihtoehtoisesti taikinaa voi venyttää hieman pituussunnassa, jolloin pitkät sivut saa käärittyä toisiaan vasten täytteen ympärille, päädyt nipistettyä tiukasti yhteen ja paineltua vielä toisiaan vasten pitkän sauman päälle piilon alapuolelle. Tässä tyylissä tiukka nipistäminen on kuitenkin hyvin oleellista! Yhtään huolimattomasti suljettu piilo ei pysy piilona vaan leviää levylle epämääräiseksi muodostelmaksi.

Nakkien ja nakkojen ynnä muiden kiinteiden objektien piilottamisessa nipistämisellä ei ole juuri muuta merkitystä, kuin yhtenäisen ulkomuodon saavuttaminen. Hilloa tai muuta nestemäistä sisältävissä piilossa vuotavat saumat johtavat kuitenkin täytteiden liioiteltuun pursuamiseen yli äyräiden; Schwarzaldin piilossa suklaa leviää pahimmassa tapauksessa niin laajalle, että palaa lopulta karrelle. Pientä täytteen leviämistä ei kuitenkaan kannata pelätä. Juustopiiloissa juusto levisi paikoin melko täydelliseksi helmaksi piilon ympärille, mutta yritimme nähdä tilanteessa yhteneväisyyttä macaroneihin: kyseessä oli vain piilon jalka.

Piilosta voi toki myös tehdä perinteisen joulutortun mallisen. Schwarzwaldin osalta suosittelen silloin suklaapalan piilottamista keskelle taikinaa, sakaroiden/korvien niputtamista suklaan päälle ja hillon lusikoimista saumakohdan päälle kaikkein viimeisimmäksi. Olipa tyylisi mikä hyvänsä, esimerkiksi kuvissa esiintyvä kampaviineriä muistuttava, venytä taikinapalaa hieman haluamaasi suuntaan, nosta keskelle noin teelusikallinen hapankirsikkahiloa ja yksi suklaapala (puolikkaan levyn kokoon leipoessasi kenties kaksi) ja sulje taikina täytteen ympärille niin tiivisti, kuin mahdollista. Voitele kananmunalla ja paista uunissa 225 asteessa noin 15 minuuttia.

Muut Piilosta tutut piilot:


Nakkipiilo (taikinamäärät samoja kuin yllä)

Äärimmäisen yksinkertainen valmistaa. Nakkien määräksi suositellaan yhtä keskimittaista jokaista taikinakuorta kohden. Nakki kääräistään voitaikinaan vapaalla tyylillä, voidellaan kananmunalla ja paistetaan kuten yllä. Nakkisuositus: Pajuniemen oikein kivasti napsahtava luomunakki.

Nakkopiilo

Kuin yllä, mutta kasvisruokavaliota noudattaen. Soijanakkisuositus: Hälsans Kök.

Juustopiilo

Haluamaasi vahvaa kovaa juustoa noin 10 g piiloa kohden. Raasta juusto ja piilota vapaalla tyylillä, kuitenkin tiiviisti. Juustosuositus: arvokkaasti ikääntynyt cheddar, meillä aivan erityisen hyvää luomucheddaria Hakaniemen hallin Lentävästä lehmästä.

Piilo Tatin

Karamelisoidut omenat kuin Tarte Tatinissa, joskin pienemmiksi lohkottuina. Täyte kannattaa valmistaa ennakkoon ja käyttää yön yli jääkaapissa, jolloin sitä on helpompi käsitellä. Piilotuksessa avainsanana jälleen kerran tiiviyys.

Piilorenessanssi on täten julistettu alkaneeksi! IT'S ON!
  

Pumpaa pumpaa

Halloween meni jo, mutta kurpitsan kulta-aika ei ole riippuvainen tästä monen paheksumasta amerikkalaisesta hapatuksesta. Kurpitsa on siitä jännä kasvis, ettei sen käyttö tunnu olevan kovinkaan vakiintunut suomalaiseen ruokakulttuuriin, vaikka se täällä hyvin tunnetaankin ja sitä on aina tähän vuodenaikaan edullisesti saatavilla. Jostain syystä monen kurpitsa-assosiaatiot johdattavat ainoastaan niihin kammottaviin neonkeltaisiin säilykesiivuihin, jotka ovat mille tahansa kasvikselle mahdollisimman huono keulakuva, jos minulta kysytään. (Ja kysytäänkin!)


Kurpitsan vahvuus on sen makeahkolle kasvikselle tyypillinen monipuolisuus - se taipuu niin suolaisiin kuin makeisiin annoksiin. Koonsa puolesta kurpitsan onkin syytä olla monikäyttöinen; muumeissa yhdestä jättikurpitsasta puuhattiin niin mehua, hilloa kuin tilapäistä asuntoakin. Kaupasta tätä räikeän oranssia möhkälettä saa onneksi usein myös valmiiksi paloiteltuna, mikäli ei mieli valmistaa aiheesta kolmen ruokalajin illallista pienelle pataljoonalle.

Pienimmätkin valmispalat painavat silti helposti lähemmäs kilon - suurelta vaikuttavaa kokoa ei kannata pelätä. Kurpitsa luovuttaa runsaasti nestettä kuumetessaan, eikä paahdettaessa tai keitettäessä tuota ollenkaan niin paljon syötävää kuin mitä raaka kimpale saattaisi antaa odottaa. Taloudellisessa mielessä kurpitsa on kuitenkin kukkarolle armollinen - kilohinnat ovat olleet viime aikoina parin euron luokkaa tai jopa hieman sen alle.

Kurpitsaruokalajeja kannettiin ensimmäisen kerran eteeni - yllättävää kyllä - Yhdysvalloissa. Toden teolla innostuin kasvista kuitenkin alkuvuonna Australiassa ja Uudessa-Seelannissa, jossa paahdetut kurpitsalohkot olivat yleinen lisä monissa salaateissa ja lisäkkeissä. Halusin kuitenkin Pyhäinpäivän kynnyksellä leipoa periamerikkalaista kurpitsapiirasta, jälkiruokaa, jota en sitkeästä yrityksestä huolimatta ole oikein koskaan pitänyt suuressa arvossa.

Googlettelun perusteella kurpitsapiiraalle tarjotaan lukuisia erilaisia valmistustapoja. Kaikissa lähtökohtana on tietenkin kurpitsasose, mutta täytteen loput aineet vaihtelevat runsaasta kermasta tuorejuustoon. Jollain täyteläisellä kurpitsasosetta on mielestäni syytä tasapainottaa - jotkut maistamani ilmeisesti pelkkään soseeseen, sokeriin, mausteisiin ja kananmunaan perustuneet piiraat ovat olleet vetisiä, koostumukseltaan jopa lanttulaatikkomaisia. Päädyin lopulta allaolevaan reseptiin, joka oikaisi muutamia mutkia ja lyhensi ainesosalistaa olennaisesti nojaamalla täyteläisyyspuolella kondensoituun maitoon.

Kondensoitu maito alkaa olla yleinen näky peruskauppojen hyllyillä. Kyse on tahmeasta ja siirappimaisesta maitotiivisteestä, jonka sokeripitoisuus on noin puolet tuotteen painosta - sitä ei siis missään nimessä voi korvata tavallisella maidolla. Tunnettuja kondensoituun maitoon nojaavia leivonnaisia ovat esimerkiksi banoffee sekä key lime pie. Helsinkiläiset huomio! Katse jälleen kerran kohti Hämeentien etnisiä puoteja. Standardikokoinen tölkki maksaa esimerkiksi Vii Voanissa 1,40, marketeissa yli kaksinkertaisen summan. Räikeää hintaeroa voinee selittää sillä, että kondensoitu maito on Aasiassa todella yleinen elintarvike, Indonesiassa yleensä ainoa saatavilla oleva kahvi"maito". Asiakasomistajille tuotetta voidaan ilmeisen helposti kaupata kalliina erityisvalmisteena.

Kurpitsapiiras (peruskokoinen piirakkavuoka)

Pohja:
3 dl jauhoja
150 g voita
1/2 dl sokeria
1 rkl jääkylmää vettä

Täyte:
reilu puoli kiloa kurpitsaa (josta valmista sosetta noin 5 dl)
tölkki kondensoitua maitoa (standardikoko 397 g)
1 kananmuna + 1 keltuainen
1/2 tl suolaa*
1/2 tl kanelia
1/4 tl inkivääriä
1/4 tl muskottipähkinää

Kurpitsasoseen voi hyvin tehdä ennakkoon ja esimerkiksi pakastaa myöhempää piirakkatehtailua varten. Moni ohje käyttää soseuttamiseen kokoon keittämistä, mutta jo yhden kokeilun perusteella voin luvata erinomaisen maukkaan lopputuloksen syntyvän paljon yksinkertaisemmin paahtamisen kautta. Poista alkuun kurpitsasta siemenet ja niitä ympäröivät rihmakkeet - jälkimmäisten kanssa ei tarvitse olla turhan tarkka. Pilko kurpitsa tasakokoisiksi, kuitenkin melko isoiksi paloiksi, jätä kuoret. Paahda 175-asteisessa uunissa kuoripuoli alaspäin noin puoli tuntia tai hieman yli. Tarkkaile tilannetta: kurpitsojen tulee pehmetä kauttaaltaan mutta liioitellulle ruskettumiselle ei ole tarvetta. Kun kurpitsat ovat valmiita, anna niiden jäähtyä hieman ja poista kuori helposti kulmasta vetämällä. Soseuta palat tehosekoittimessa ja mikäli et aio käyttää heti, rasioi talteen.


Pohjaa varten sekoita jauhot ja sokeri, lisää kuutioitu jääkaappikylmä voi. Nypi voi tasaisesti jauhoseoksen joukkoon kunnes olet saanut aikaan murumaisen seoksen. Lisää vesi ja painele varovaisesti taikinaksi. Lopputuloksen tulee pysyä koossa, mutta olla silti luonteeltaan melko murenevainen - jos on tarvetta, lisää vielä toinen lusikallinen vettä. Painele voidellun vuoan pohjalle ja nosta jääkaappiin tasaantumaan noin puoleksi tunniksi.

Tee sillä aikaa täyte: vispaa kananmuna ja keltuainen kuohkeaksi vaahtomaiseksi seokseksi, lisää kurpitsasose, kondensoitu maito ja mausteet. *Suolasta. Alkuperäisessä ohjeessa määräksi oli laitettu peräti 1 teelusikallinen, mikä tuntui liioittelulta  Laitoin hieman vähemmän ja lopputulos oli silti hieman turhan suolainen. Suolalle on kuitenkin paikkansa: sen tarkoitus on tehostaa kurpitsan makua, ei maistua itsessään. Suosittelen laittamaan hieman kerrallaan ja maistelemaan lopputulosta, kuitenkin maksimissaan reilun puolen teelusikallisen verran. Lopuksi nosta myös valmis täyte hetkeksi jääkaappiin tekeytymään.

Esipaista pohjaa 175-asteisessa uunissa 10 minuuttia. Kaada päälle sen jälkeen täyte. Paista vielä puoli tuntia, tai kunnes keskiosa on jähmettynyt ja pinta saanut mukavasti väriä. Anna valmiin piiraan vetäytyä jääkaapissa muutaman tunnin tai yön yli, ja tarjoile esimerkiksi kermaavaahdon kanssa.

Piiras oli mielestäni varsin onnistunut! Makea, muttei liian, ja mausteisuutensa ansiosta hyvin koleaan vuodenaikaan sopiva. Piiras on myös erittäin helppo tehdä, joskin kurpitsasoseen valmistuksineen melko aikaavievä. Tekovaiheet ovat kuitenkin simppeleitä, ja piiras syntyykin "siinä sivussa" kuin itsestään. Oman piiraani leipominen kesti peräti kaksi viikkoa - soseen tein kun oli vielä lokakuu, pakastin ja laitoin tositoimiin vasta viime perjantaina. Vastaanotto oli suopea.

Omenoita ja porkkanoita

Hyvää iltaa,

Jauhopilvien ja nopeiden hiilareiden teemapäivät jatkuvat, tarve ympäröidä itsensä pullantuoksuiseen suojavaippaan iski jälleen. Syytän eilisiä Guinness-kakkuja, taisi nimittäin olla ensimmäinen kerta koskaan kun leivoin vastaavassa mittakaavassa pääsemättä itse osingoille edes pikkutunneilla takahuoneessa tapahtuvien rääppiäisten merkeissä. Palkinnoksi muille leipomisesta (ja koska ulkona on kylmä ja mieli on vähän haikea ja nukuin aikaisemmin aamiaisen ohi ja...) päätin leipoa tänään itselleni.

Tällaista tarvetta palkita itsensä melko arkisistakin saavutuksista tuntuu olevan enenevässä määrin liikkeellä. Milloin ilmiö mahtaa olla saanut alkunsa? Itse olen viimeisen parin kuukauden aikana muun muassa ostanut järjettömän kalliit kengät koska jee, kesätyöt loppuivat, ostanut toiset kengät koska hei, palautin kandin, lähtenyt ulkomaanreissulle koska voi sun, myöhemmin se ei välttämättä ole enää mahdollista... viimeinen argumentti ontuu koska siihen nyt liittyy edes jotain elämää suurempaa disney-fiilistä.

Jollain tavoin koko ajan tuntuu kuitenkin olevan syytä taputtaa itseään selkään poikkeuksellisen onnistuneesta suorituksesta. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, päin vastoin - turha nöyristeleminen on kurjaa. Omista tekemisistään voitaisiin olla monin verroin ylpeämpiä ja ne kuuluisat pienet ilot tekevät elämästä melko mukavaa. Kyseenalaista on kuitenkin se, että onnistuminen tai jonkun asian päätökseen saattaminen itsessään vaikuttaa monesti sivuseikalta, vain välilliseltä perusteelta jonkun materiaalisen ja käsinkosketeltavan ostamiseksi, minkä seurauksena alan nähdä onnistumisia kaikkialla.

Ostamani kengät ja leipomani pullat harvoin täyttävät mitään varsinaista tarvetta. Olen vain halunnut ne ja perustellakseni itselleni miksi tähän ainaiseen haluamiseen pitäisi jälleen kerran vastata, nyökännyt itselleni rohkaisevasti ja muistuttanut siitä miten reippaasti tänäkin aamuna tartuin toimeen ja ryhdyin hoitamaan asioita. Turhaa kuluttamista lähtökohtaisesti vastustavana olen asettanut itselleni uuden hankinnan tai leivonnaisen ehdoksi sen, että se on jollain tavoin ansaittava. Ei niin kovalla työllä. Esimerkiksi heräämällä aamulla. Aikaansaannosten ja satunnaisten onnistuminen arvottaminen on mennyt vähän kummalliseksi: omalla kohdallani tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että pari laskua verkkopankissa maksettuani olen kieriskellyt tovin omassa erinomaisuudessani, ja aikaansaavuuden nostattamassa mielihyväpöllyissä myöntänyt itselleni loppupäivän vapaaksi.

Alan hiljalleen ymmärtää puheet pullamössösukupolvesta. Muna vai kana -hengessä haluaisin kuitenkin kysyä seuraavaa. Onko ongelmana sukupolvelleni ominainen patalaiska luonteeni, joka ei voi flegmaattisessa naiviudessaan ymmärtää tuon taivaallista veteraaniemme tämän maan eteen tekemästä oikeasta työstä, sillä kaikki on aina kannettu valmiina eteen ja tästä seurauksena uhrautuvaisuuden ja oikean ansioitumisen käsite on jäänyt täysin vieraaksi? Vai onko syynä sittenkin suuren ja mahtavan markkinakoneiston oppimateriaaleista omaksumani rooli ennen kaikkea kuluttajana - eräänlainen käyttäytymismalli, jonka mukaan haluan ja tarvitsen kaikkea uutta ja kiiltävää lisää ja koko ajan enemmän, ja pysyäkseni kyydissä ensin toimin, ja sitten vasta mietin ja keksin syitä miksi.

Kuinka usein itseään on sopiva palkita ja mistä aiheesta? Kerran kuussa? Jokaisesta tentistä?

Ruoskinko itseäni turhaan? Eikö tilanne vain joskus vaadi samppanjaa?

Avoimeksi jäänee kysymys siitä, kumpi taas on parempi, itsensä palkitseminen kuluttamalla vai syömällä. Säilytänkö vyötäröni vai laitanko korteni kekoon maailman pelastamiseksi turhan tavaran aiheuttamalta hukkumiskuolemalta?

Tänään ajattelin teitä kaikkia muita sekä tulevia sukupolvia, ja leivoin muffinseja.

Omena-kauramuffinsit (6 kpl)

1 muna
1,2 dl jugurttia tai maitoa tai sekoitusta
0,6 dl (rypsi)öljyä
1,2 dl jauhoja
1,2 dl kaurahiutaleita
2 rkl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1/2 tl ruokasoodaa
1/4 tl suolaa
1/4 tl muskottipähkinää
1/4 tl kanelia
1 pieni hapahko omena

Vatkaa kananmuna kevyesti ja lisää nesteet. Sekoita kuivat aineet toisiinsa ja lisää munaseokseen. Älä vispaa vaan sekoita vain sen verran, että seos on jotakuinkin tasainen. Pilko tai raasta omena (kuori halutessasi) ja kääntele taikinan joukkoon. Annostele muffinsivuokiin.

Paista 200 asteessa 20 minuuttia.

Oudot mittayksiköt johtuvat siitä, että alkuperäinen hieman muuntelemani ohje oli peräisin amerikkalaiselta nettisivulta. Ruoanlaiton (ja ilmeisesti kulutustottumusteni...) osalta olen niin amerikkalaismielinen, että pitäisi varmaan sijoittaa omaan cup- ja ounce-pohjaiseen mittasettiin. Yks "kuppi"han on noin 2,4 dl, tavallisten suomalaisten mittojen kanssa painiessa vähän turhan epämääräinen mitta.

Omista muffinseistani tuli rakenteen puolesta vähän haperoja ja romuluisia, johtuen varmaan siitä, että käyttämäni omena oli melko kookas ja omenakuutioita päätyi taikinan joukkoon kokoonsa nähden liikaa. Omenani ei muutenkaan ollut leipomistarkoituksiin paras mahdollinen, sinänsä kelpo ja paraikaa erittäin edullinen royal gala. Melko makea ja suht jauhoinen gala on yksi suosikeistani sellaisenaan syötäväksi omenaksi, muttei kuitenkaan kovin hyvä leivontaomena. Nyt kun omenat ovat sesongissa ja kaupan hyllyt pursuavat erilaisia lajikkeita, kannattaakin perehtyä siihen, mihin käyttötarkoitukseen mikäkin parhaiten sopii. Tässä yksi melko kattava listaus aiheesta.

I'm lost in the woooorld

Murusia rinnuksilla ja mieli sokerihumalan turmelemana kevyeeseen yli-analysointiin ja kaiken kyseenalaistamiseen kehottaen, hyvää yötä toivottaa yours truly.
   

Sometimes I feel so sick at the state of the world that I can't even finish my second apple pie

Sain vasta tänä vuonna selville, että voin syödä raakoja omenoita. Voissa ja sokerissa uineita, kanelilla kyytipojitettuja erinäisin tavoin pehmeäksi kypsenettyjä omenia (omenoja? omenoita?) olen toki syönyt aina. Sellaiset ovat pääosassa myös syksyn tärkeimmässä jälkiruoassa. Piiraat kuuluvat syksyyn siinä missä omenatkin, ja vastavirtaan räpiköiminen on aina virran mukana kellumista vaikeampaa, joten...

Seuraa simppeli ja mielestäni kaikkein paras omenapiiraan resepti: ranskalainen klassikko Tarte Tatin, ehdoton suosikkini myös kaikista erisnimiä kantavista leivonnaisista ylipäänsäkin. Herkku tunnetaan myös nimellä keikauskakku ja sen puitteissa keikauttaa voi toki muitakin hedelmiä. Klassisin Tatin nojaa kuitenkin omeniin, mielellään happamiin, tasapainottamaan piiraan muuten jopa ällömakeaa makumaailmaa.

Tarte Tatinin nerokkuus piilee sen yksinkertaisessa rakenteessa - raaka-aineita on vain viisi, ja niistä valtaosa jo edellä mainittuja aina toimivia kunnon leivonta-aineita. Yksinkertainen on kaunista ja hyviä raaka-aineita käytettäessä usein parasta, niin paljon kun kaikenlaisesta oudosta fuusiokikkailusta tykkäänkin.

Tarte Tatin (kahdelle sikailijalle tai useammalle)

3 hapahkoa omenaa, esimerkiksi granny smith (isoäitimäisyys sopii tähän muutenkin loistavasti)
1,5 dl sokeria
100 g voita
kanelia maun mukaan
2 levyä voitaikinaa

Ideaalitilanteessa Tarte Tatinin valmistukseen kannattaa käyttää valurautapannua, jolloin sama astia toimii sekä hellalla, että uunissa. Mikäli taloudesta kuitenkin moinen paistoväline uupuu, voi omenat varmasti kypsennellä erikseen tavallisella pannulla tai tavallisessa kattilassa, siirtää voideltuun uunivuokaan ja edetä alkuperäisen suunnitelman mukaan. Kuvitellaan kuitenkin, että käsillä on ideaalitilanne.

Kuori omenat ja pilko suurehkoihin, saman paksuisiin lohkoihin. Aseta valurautapannu liedelle ja käännä levy keskilämmölle. Laita voi pannulle sulamaan, ja lisää sulaan voihin sokeri. Hämmentele seosta kunnes sokerikin on sulanut muodostaen voin kanssa vielä vaalean siirappimaisen seoksen. Lisää pannulle omenalohkot mahdollisimman tiivisti ja kauniisti - valmiissa piiraassa ne jäävät päällimmäisiksi. Jätä pannu keskilämmölle porisemaan noin vartiksi tai pidemmäksi aikaa, kunnes siirappi on karamelisoitunut omenineen kullanruskeaksi. Tee tasaisin väliajoin itsellesi palvelus ja käy maistamassa omenaista siirappilientä (note to self: se on kuumaa).

Tulevaa ennakoivassa kuvassa piiras lymyilee jo Helsingin kenties puhtaimmassa uunissa. Terveisiä äidille...

Laita tässä välissä uuni lämpiämään 180 asteeseen ja ota voitaikina sulamaan. Kauli/painele kaksi levyä yhteen ja jotakuinkin ympyrää muistuttavaan muotoon. Kun omena-siirappiseos näyttää valmiilta, ota pannu pois liedeltä. Ripottele päälle kanelia ja nosta taikinalevy koko komeuden päälle. Pieni rustiikkinen fiilis (=ruma taikinarääsy) kuuluu vain asiaan! Itse unohdin kanelin ja lisäsin sen jälkikäteen melko plastiikkakirurgisissa tunnelmissa, mutta valmis piiras edessäni tämä vaihe oli enää muisto vain. Painele taikinan ulkosivut pannunreunoja vasten esimerkiksi lusikkaa apuna käyttäen.

Nosta piiras uunin alaosaan kypsymään noin 25 minuutiksi. Tarkkaile tilannetta, paistoaika voi vaihdella uunin tehon ja valitun paistokorkeuden mukaan. Kun taikina näyttää sopivasti väriä saaneelta, kohonneelta ja kypsältä, on piiraskin melko varmasti valmis - omenat ovat kypsyneet jo pannulla.

Tarte Tatin on siitä hyvä leivonnainen, että se on parhaimmillaan heti uunista tultuaan tai ainakin saman päivän puolella. Voitaikina tunnetusti kärsii pitkästä säilytysajasta - mikäs sen sopivampaa tekosyitä olla-syömättä-kaikkea-heti kavahtavalle mielelle. Jos piirasta kuitenkin jää yli, ei parhaat päivänsä nähnyt taikina ole moksiskaan näin maukkaan täytteen rinnalla.

Viiden tähden aamiainen

Sisäpiirivinkki marraskuun 19. päivää ajatellen: listalla myös piilo Tatin kaikkia muita frankofiilejä ajatellen!
  

Annoskokoiset juustokakut

Rakkaat lukijat! Seuraavaksi jotain pientä makeaa sellaisille päiville, jolloin sisäinen pullantuoksuinen kodinhengettäresi (tai -henki...miehesi?) nostaa päätään, mutta mielii toteuttaa itseään mahdollisimman ripeästi.

En tiedä ketään, joka ei pitäisi juustokakuista, ja kuulun niiden kiihkoisaan fanikuntaan itsekin. Karkeastihan juustokakut voidaan jakaa uunissa paistettaviin ja jääkaapissa (yleensä liivatteen avulla) hyydytettäviin. Omat suosikkini kuuluvat ensimmäisiin, ja klassisen New York-style cheesecaken olen valmis julistamaan ykskantaan maailman parhaaksi jälkiruoaksi.

Samalla juuri kyseiset äärimmäisen pelkistetyt juustokakut ovat tuottaneet minulle jo vuosikausia uskomatonta päänvaivaa, eikä sen täydellisen ohjeen metsästys ole vieläkään tullut päätökseensä. Olen lukuisten empiiristen kokeilujen perusteella vakuuttunut siitä, että täydellisen juustokakun täytteen pääraaka-aineena tulee käyttää pelkästään tuorejuustoa, mielellään useita satoja grammoja normaalikokoista irtopohjavuokaa ajatellen. Mukaan voi mahdollisesti lisätä myös aavistuksen creme fraichea, mutta ei missään nimessä desilitroittain kevytvispiä, rahkaa tai vastaavia korvaavia maitotuotteita tuorejuustomäärän kustannuksella. Kaikkien muiden aineiden, eritoten sitovan elementin virkaa toimittavien kananmunien määrä tuntuukin olevan suurin ongelma. Niitä tuntuu olevan aina liikaa (oli kyse sitten kokonaisista kananmunista, pelkistä keltuaisista tai näiden välimuodosta), jolloin täytteestä tulee jotenkin rakeista, röpelöistä, vääränlaista, kun tavoite on täydellisen sileä ja viivasuoran leikkauspinnan antava, silti kiinteä lopputulos. Toisinaan ongelmana on ollut liian lyhyt paistoaika, jolloin sisus on jäänyt keskeltä liian lötköksi, liitoitellusti kakkulapioon jämähtäväksi.

Onnistuessaan tällainen juustokakku ei mielestäni kaipaa kylkeensä mitään ylimääräistä, hedelmäkuorrutteita, kastikkeita tai kermavaahtoa. Epätäydellistä (tosin silti hyvänmakuista) tekelettä sopii kuitenkin vähän tuunailla. Yksi kauneimmista vaihtoehdoista on lisätä jo vuokaan kaadettuun tuorejuustoseokseen marjoja tai marjasosetta, jotka sitten parilla yksinkertaisella ranneliikkeellä marmoroidaan osaksi täytettä. Toinen varsin esteettinen, monissa tilanteissa käytännöllinen ja ennen kaikkea hauska ja erilainen variaatio on leipoa juustokakku valmiiksi annoskokoon muffinsivuokia hyödyntäen. Molempi parempi.

Yltäkylläisyyden nimeen vannoen tein näitä keskellä yötä taannoisen mukaavuusruokailun kylkiäisiksi. Ymmärrettävistä syistä juustokakkusia jäi yli, vaikka tein niitä kahdelle hengelle sangen maltillisesti vain 16 kappaletta.

Alkuperäinen vadelmia sisältävä ohje on peräisin ihastuttavalta Annie's eats -sivustolta, jonka pitäjällä taitaa olla käytössään hieman enemmän aikaa ruokabloggaamiseen. Jos estetiikka on puoli ruokaa, on se vähintään puolet ruokablogia. Annien blogissa tämä puoli on totisesti hallussa, eikä resepteissäkään ole juuri haukkumista.

Annoskokoiset mustikkamarmoroidut juustokakut (16 kpl)

Pohja

1,8 dl keksinmuruja (esim. Digestive)
2 rkl voisulaa (laita enemmän tarvittaessa, pohja jäi melko irtonaiseksi)
1,5 rkl sokeria

Täyte

1 pauna (= 453 g) maustamatonta tuorejuustoa (laitoin itse 400 g)
1,8 dl sokeria (laitoin itse reilun desin)
pieni ripaus suolaa
1/2 tl vaniljasokeria
2 munaa (huoneenlämpöistä)

Päällys

vajaa desilitra mustikoita survottuna

Lämmitä uuni 160 asteeseen. Sekoita pohjan aineet keskenään ja nostele muffinsivuokien pohjalle. Jos mahdollista, asettele paperivuoat vielä erilliseen kovaan muffinsivuokaan - täyte on varsin juoksevaa ja todennäköisesti leviää muuten. Painele muruseos kiinteäksi esimerkiksi pienellä lasilla. Nosta uuniin ja esipaista muutama minuutti. Nosta ritilälle jäähtymään.

Itse täytettä varten vispaa tuorejuustoa sähkövatkaimella kunnes se on muuttunut sulavaksi ja tasaiseksi. Lisää sokeri ja vatkaa joukkoon. Sananen juustokakkujen (ja tottapuhuen muidenkin makeiden leivonnaisten) sokerimääristä: sitä voi yleensä huoletta vähentää. Lähes poikkeuksetta sokeria on resepteissä omaan makuuni aivan liikaa; mielestäni juustokakkuun kuuluu tietty ominaishappamuus, maukkuus, jonka liiallinen sokeri jyrää tehokkaasti alleen. Suosittelen lisäämään aluksi puolet annetusta määrästä, ja annostelemaan loput pienissä erissä välillä maistellen, kunnes haluttu makeusaste on saavutettu. Monissa leivonnaisissa sokerin tehtävä on toki paitsi makeuttaa, myös auttaa halutun rakenteen saavuttamisessa; en neuvoisi ketään esimerkiksi vähentämään sokerimäärää puoleen marenkia tai macaron-kuoria tehdessä. Juustokakun kaltaisessa leivonnaisessa määrää voinee kuitenkin huoletta alentaa, muttei tietenkään tarvitse jos ei halua.

Takaisin asiaan: sokerin jälkeen lisää suola ja vaniljasokeri (tai uute, jos sinulla sellaista on), ja munat yksi kerrallaan. Sekoita kunnes massa on tasaista. Jaa seos jo jäähtyneisiin annosvuokiin jättäen niille hieman tilaa nousta. Nostele sen jälkeen kuhunkin lusikallinen etukäteen valmistamaasi mustikkasosetta (mustikat + haarukka = mustikkasose) ja aloita marmorihifistely tulitikkua, hammastikkua tai vastaavaa apunasi käyttäen. Tikku keskelle täytettä, muutama varovainen pyöräytys. Ei siis hullua vispausta, ellei tavoitteenasi ole valmistaa vaaleanliiloja juustokakkuja. Varmasti hyviä nekin.

Nosta juustokakut uuniin ja paista noin 20 minuuttia, kunnes kakut ovat keskeltä hyytyneitä. Anna jäähtyä huoneenlämpöön ja siirrä jääkaappiin lepäämään muutamaksi tunniksi tai yön yli. Itse maistoin tietenkin heti, mutta on se uskottava: kädenlämmin ja vetäytymätön olomuoto ei tosiaan tee oikeutta tälle jälkiruoista hienoimmalle.

Armas monituhatpäinen lukijakuntani! Löytyykö hallustanne sitä kaikkein parasta, ehdotonta hittimateriaalia olevaa juustokakkureseptiä? Jos löytyy, pistäkää ihmeessä hyvä kiertämään. Viime leipomiskerrastani on jo ueampi viikko aikaa...

One last whoo-hoo