Nasi nasi nasi...

Heh heh. Kuka vielä muistaa Rääppijää?


Sijaitsen tällä hetkellä Melbournessa, mutta tätä juttua kirjoittaessa tilanne oli kuitenkin yhä kotikutoinen. Silloin saatoin kirjoittaa terveisiä junasta matkalla Joensuuhun! Hankien korkeiden nietosten vilistäessä ohi oli mukava makustella sitä tosiasiaa, että vuonna 2011 samaan aikaan kiertelin rinkkani kanssa pitkin Indonesiaa. Päivälleen vuosi kirjoitusajankohtaa aikaisemmin makasin tosin kuumehoureisena Kuta Beachin sielukkaassa retriittikohteessa, mutta... kyllä matkavakuutuksen piirissä sairastaminen aina susirajan takana yskimisen voittaa. Terveisin nimimerkki Noidannuoli Suurella valliriutalla ja siitä eteenpäin.

Indonesia oli Aasian osuudella matkakohteemme numero yksi, ja kuukauden lohkosta se nieli miltei kolme viikkoa. Puolet tuosta ajasta vietimme Sumatralla, minkä jälkeen epäonni tulivuorten kanssa kuljetti meidät lähes suoraa päätä Balille. Epäonnella viittaan Jaavan saaren kuumaisemista tunnettuun Mount Bromoon, joka päätti alkaa levottomaksi juuri saarelle laskeuduttuamme. Mount Bromolla ja ympäröivässä kansallispuistossa vierailu oli oman tavoitelistani kärkipäässä, mutta luonto päätti toisin. Onneksi vulkaanisiin kohteisiin pääsi tutustumaan myöhemmin Uudessa-Seelannissa!


Indonesia oli melko säyseän Thaimaan ja sitäkin helpommin lähestyttävän Singaporen jälkeen melkoinen kulttuurishokki. Laskeuduimme Sumatran pohjoiskärjen Banda Acehiin illalla varsin hektisen päivän jälkeen; muistan nostaneeni automaatista 2 miljoonaa paikallista rahaa ja seuranneeni muuan siviilihenkilöä kohti lentokentän ainutta autoa maahantulovirkailijoiden pelatessa tullialueella jalkapalloa. Majatalon virkaa toimittaneeseen "Uncle"-nimisen henkilön kotiin päästyämme lähdimme haparoimaan pitkin pohjoisen suurimman metropolin katuja tunnelman ollessa vähintään erikoinen. Kielimuuria oli vaikea kaataa, mutta kuin ihmeen kaupalla onnistuimme saamaan eteemme ruokaa ja hankkimaan malarialääkkeitä. Sanakirjamme (lääkäri = dokter, kananmuna = telur, jne.) avulla ensimmäisen vielä ymmärtää, mutta jälkimmäistä jaksanen hämmästellä hautaan saakka. Kotimatkalla taivas vilisi lepakoita ja viemärikuiluun putoaminen oli koko ajan riskinä.

Päivänvalossa vastaanotto Banda Acehissa paljastui varsin suotuisaksi. Ratsastimme alueella rauhaa rakentaneen Martti Ahtisaaren ("Oooh! Finlandia!") maineella kuninkaallisten lailla, mutta suuresta myötämielisyydestä huolimatta kaupunki ei oikein vakuuttanut. Acehin alueella islamin harjoittaminen on maan konservatiivisinta, ja vaikka viisas matkailija sopeutuu tilanteeseen tilanteen vaatimalla tavalla, tässä tapauksessa olkapäät ja polvet peittäen, kävi jatkuva kiivas tuijotus jo päivässä raskaaksi. Matkalla satamaan ohitimme suuren risteilyaluksen, joka edelleen makasi keskellä paikallista nukkumalähiötä vuoden 2004 tsunamin jäljiltä.


Varsinainen syy Banda Acehiin lentämiselle oli reilun tunnin lauttamatkan päässä: satumaisen kaunis Pulau Wehin saari, joka on sukelluspiireissä tuttu erityisen kirkkaista vesistään. Keskityimme itse snorkkelien ja räpylöiden käyttöön, mutta uskottava se oli - jo veden pinnalta näkymät olivat mielettömät. Jos Banda Acehissa länsimaisen rooli oli jaettu harvalle, oli tilanne Pulau Wehillä toinen. Suunnistimme suositusten perusteella saaren kahdesta sukelluskeskuksen ympärille rakennetusta pienestä "lomakylästä" Gapangista ja Iboihista jälkimmäiselle, jossa meidät vastaanottanut nainen tiesi kertoa, että paikalla oli useampikin suomalainen seurue. Kaikista maailman maista! Jos travellereja oli Iboihissa yhteensä parikymmentä, oli heistä noin kolmannes saapunut paikalle viiden miljoonan ihmisen valtiostamme. Pieni on maailma, tokaisimme tamperelaisen pariskunnan kanssa oluita korkatessamme.

Iboih oli kaunis ja Pulau Wehin pohjoispäässä sijaitseva Sumur Tigan ranta vielä kauniimpi, mutta paikan pienuus tällaiselle ei-elämäntapasukeltajalle kävi muutamassa päivässä harvinaisen selväksi. Suuntasimme seuraavaksi Lake Toballe, Madventuresien promootiotyön seurauksena suomalaisten suosikkikohteeksi nousseelle kraaterijärvelle. Sumatran ylänköalueilla sijaitseva Lake Toba vakuutti väsyneen matkaseurueen peruuttamattomalla tavalla - ei sielläkään varsinaisesti ollut paljoa tekemistä, mutta viileähkö ilmasto ja kaikkialla vallitseva rauha olivat mannaa indonesialaisten asutuskeskusten kiduttamille sieluille. Kaupunkisuunnittelu ei ole maan vahvinta osaamisaluetta, eivätkä ne muutamat vierailukohteiksi päätyneet metropolit muutenkaan tarjonneet juuri mitään nähtävää. Luontoelämyksiä Sumatralta oletettavasti tullaan hakemaan ja niissä suosittelen kiltisti pysymään.


Tobalta matka jatkui klassisen Pohjois-Sumatran matkaohjelman mukaisesti orangeistaan tuttuun Bukit Lawangiin. Pienessä turismista elävässä kylässä sijaitsee orankien suojelukeskus, jonka tavoitteena on hoivata loukkaantuneista yksilöistä elinkelpoisia ja omillaan pärjääviä – sitä, miten tämä kahdesti päivässä tapahtuvan kädestä ruokinnan avulla tapahtuu, en ihan ymmärtänyt. Bussissa istuminen oli vienyt matkaseurueesta mehut ja viidakkovaelluksen sijaan vierailimme ainoastaan recovery centerissä. Letka ihmisiä johdatettiin viidakkoon rakennetulle ruokintapaikalle, jossa puiston rangerit alkoivat eristetyllä laverilla kutsua orankeja luokseen meteliä pitäen; pian jo muutama punakan pörröinen ystävä laskeutuikin puista herkuttelemaan banaaneilla (tietenkin) ja kondensoidulla maidolla (...?). Eräs emokin nähtiin pieni poikanen selässään! Sympaattista, ja ihan harmittoman oloista toimintaa, mutta jotkut viidakkotrekeillä käyneet kertoivat karumpaa tarinaa retkenjohtajista, jotka turistien viihdykkeeksi houkuttelivat orankeja liian lähelle ja syöttivät niille mitä sattuu.


Bukit Lawangin jälkeen oli aika sanoa hyvästit Sumatralle ja lentää Jaavalle Surabayan kaupunkiin. Kaupungissa asuvan vanhan vaihtari-aikaisen kaverin Dean morjenstamisen jälkeen tilanne Mount Bromo kävi harvinaisen selväksi ja pian istuimmekin jo junassa suuntana saaren itäkärki. Pikainen vaihto lauttaan ja kas - yhtäkkiä (tai no, noin 12 tuntia myöhemmin) löysimme itsemme miljoonan nykynuoren lailla maksamasta taksikuskille roimaa ylihintaa Balin Kuta Beachilla.

Kutan olemuksen voi tiivistää ilmaiseen drinkkiin, joka ei juomisesta huolimatta lopu koskaan. Juhlia paikassa voisi maailman tappiin saakka, tai ostaa aurinkolaseja rannalta, letittää hiuksensa, illastaa Hard Rock Caféssa ja aamulla tilata helpotusta McDonald'sin kotiinkuljetuksen kautta. Kävi ilmi, että eksoottisesta mielikuvastaan huolimatta kyseessä oli Australian oma Kanariansaaret, loputtoman kaupallinen ja hektinen lomakohde, jossa nuoret aikuiset ja lapsiperheet nauttivat virvokkeita sulassa sovussa kiivaseen tahtiin tasan yhtä punakkoina. Balia ei tietenkään voi tiivistää Kutaan - ainakin näin haluan uskoa - mutta ikävä kyllä kosketuspinta saareen jäi nimenomaan sen tunnetuimpaan kohteeseen. Jo toisena Bali-päivänä tulin kipeäksi, joten lepäily ja aloillaan pysyttely nousivat prioriteettilistan ykkösiksi.


Viimeiseksi Indo-kohteeksi valikoituivat Balin kävijöiden must see -listoja tähdittävät Gilit, kolme pientä saarta isomman Lombokin kyljessä, joista suurin saari Trawangan riitti meille. Gili Trawanganin pointti taitaa olla puhdas hedonismi: saaren ympäri käveli reilussa tunnissa, mutta matkan olisi voinut taittaa myös hevosrattailla. Moottoriajoneuvoja saarilla ei ole. Rakennuskanta koostui majataloista ja hotelleista erinäisten ravintoloiden ja baarien täplittäessä maisemaa. Lisäksi Trawanganilla oli erityisiä elokuvabungaloweja, joissa haluamaansa pätkää saattoi katsoa minkä tahansa ruoan tai juoman hinnalla. Jäätelöannokset kourassa, Mamma Mia! taustalla raikuen tietty viihtymisen taso oli totisesti saavutettu. Lepoa, lepoa, ja lepoa – Gileillä ymmärsi viimeistään, että juuri siihen allekirjoittanut on luotu.

Päästyämme takaisin Kuta Beachille parempien Bali-kokemusten toivossa katsoimme lentolippujamme tarkemmin - se hetki, kun tajuaa, että lähtö onkin seuraavana yönä kahden lisävuorokauden sijaan. Ei auttanut itku, väliin jäi muun muassa saaren sisäosien vehreä Ubud. Uluwatun apinatemppelille sentään kerkesimme, kuten myös Dreamlandin ja Padang padangin rannoille. Sen päivän valokuvien leveistä hymyistä päätellen jotain perua Balia hehkuttavissa puheissa kenties on.

Sumatralla suosittelen:

- Lake Toballa rentoutumista. Kyllä se on vaan niin että suomalainen on tehty järvimaisemiin! Kannattaa perehtyä paikallisten batakkien kulttuuriin ja tutustua ihmisiin – vieraanvaraisempia ja avuliaampia sakkia saa hakea. Tätä lausetta en uskonut koskaan sanovani, mutta alueen kristillinen ilmapiiri oli varsin rentouttavaa. Miltei joka majatalossa soi musiikki ja pienellä kyselyllä löytyy varmasti joku, joka on valmis viemään teidät vuorille nauttimaan palmuviiniä. Siellä on hämäläiset maisemat.
- Toballa suosittelen myös skootterin vuokrausta – ei pelkoa kimppuun hyökkäävistä apinoista. Hinnat ovat edulliset, kuten tienoolla noin muutenkin. Maksoimme omasta isosta huoneestamme noin 2 euroa yöltä henkilöä kohden – euron lisämaksusta olisi saanut lämpimän veden. Suositus: Lekjon Cottages. Ruoka on niin ikään halpaa, ja ennen kaikkea, mielettömän hyvää. Koko Kaakkois-Aasia on tunnettu backpacker-kulttuurinsa vuoksi banaanipannukakuista, mutta Toballa söin valehtelematta sen kaikkein parhaimman.
- Bukit Lawangissa vierailua. Orangit livenä!

Sumatralla suosittelen välttämään:

- Liikaa vapaa-aikaa Banda Acehissa…
- Kiristävää pipoa
- Tiukkaa aikataulua
- Tieliikennettä, jos on vähänkään taipumusta matkapahoinvointiin

Balilla / Kutalla suosittelen:

- Hillitöntä krebaamista. Tai vaihtoehtoisesti korvatulppia.
- Tinkimistä loppuun saakka, vaikka tuntuisi vaikealta. Paikan päällä on niin paljon turisteja, että hinnat ilmoitetaan standardina vähintään kaksinkertaisina.
- Majoittautumista vähintään toiseen kerrokseen. Meillä oli eräänä yönä pienoinen ongelma päälle kiipeävien elukoiden ja verhotangoissa kisailevien rottien kanssa.
-Dreamland beachilla vierailua, ei uimista.
- Tree House Caféa Poppers 1:llä, harvoja kohtuuhintaisia aamiaispaikkoja
- Surffausta ensikertalaisille Kuta beachilla – ranta on siihen juuri sopiva ja tuntien hinnat edulliset
- Ajan ja budjetin salliessa Gileillä vierailua

Balilla / Kutalla en suosittele

- Uluwatulla vierailua lipokkaissa. Voisin avautua Metron tekstiviestipalstalle aiheesta ”apina vei sandaalin jalastani ja virtsasi sen päälle – kuka vastaa?!”.
- Kutalle jäämistä paria pakollista bileiltaa pidemmäksi aikaa.

Kaiken kaikkiaan voin suositella Indonesiaa lämpimästi miltei jokaiselle, joka ei kärsi turhan herkistä
hermoista. Maa on meluinen ja hektinen, asioissa kestää, ihmiset ovat vaihtelevan sydämellisiä ja päällekäyviä, mutta tilanteet harvoin uhkaavia. Thaimaahan verrattuna hintataso oli melko samanlainen, mutta koin saavani rahoilleni enemmän vastinetta. Indonesiassa halvimmissakin hostelleissa sängyissä oli aina kunnon patjat – samalla hinnalla sai Thaimaassa pelkän puisen laverin.

Vierailemissamme kohteissa voisi todennäköisesti majoittua melko tasokkaastikin, mutta helpoimmalla pääsee, kun tavoitteet eivät ole kovin korkealla. Erinäisiin ryömiviin ja lentäviin otuksiin törmää tuon tuosta, mutta niiden kanssa oppii elämään. Totuttelua vaatii myös indonesialainen vessa, joka on mallia reikä lattiassa. Sen ei kuitenkaan kannata antaa pilata lomaansa. Jos matka jotain opetti, niin ainakin sen, että ihminen on parhaimmillaan äärimmäisen joustava ja sopeutuvainen olento.

Matkan kohokohtiin kuului ehdottomasti tubing Bukit Lawangin läpi virtaavassa joessa, eli lipuminen virran mukana jättimäisellä puhalletulla renkaalla. Juuri silloin kamera ei ollut mukana, mutta tuskinpa sillä olisi mitään tehnyt. Sumatralainen sademetsä nousi jylhänä joen molemmin puolin, eikä sellaista näkyä pysty paraskaan kamera kunnolla tallentamaan.

Ja koska pääasiallinen bloggaaja-identiteettini liittyy edelleen ruokaan... tässä suosikkireseptini maistamistani indonesialaisista, maapähkinakastikkeeseen nojaava kasvisruoka Gado gado, jota voi tuoreita tai kypsiä sekä erilaisia kasviksia hyödyntäen varioida loputtomiin. Helppoa, kaunista ja hyvää (puolueellinen mielipide).

Gado gado (4:lle)

Haluamiasi kasviksia raasteena/silppuna, raakana tai kypsennettynä, esimerkiksi:

Pinaattia/vesikrassia tai vastaavia vihreitä lehtiä
Porkkanaa ohuina suikaleina (vinkki: kuorimaveitsi myös varsinaisen kuorinnan jälkeen!)
Vihreitä papuja (höyrytettynä)
Kaalia ja/tai punakaalia raasteena
Ituja

Lisäksi:

4 kananmunaa kovaksi keitettynä
1-2 salottisipulia silputtuna ja rapeaksi paistettuna
1 pkt tofua kuutioituna ja rapeaksi paistettuna - marinointiin esimerkiksi nokare tuoretta inkivääriä raasteena, pari valkosipulinkynttä hienonnettuna, tuoretta/jauhettua chiliä, oliiviöljyä, suolaa, mustapippuria)
Sitruuna- tai limelohko henkilöä kohden

Huuhtele kasvikset ja raasta/leikkaa/silppua haluamallasi tavalla pitkään ja suikalemaiseen muotoon. Sekoita yhteen ja nosta lautasille. Asettele päälle neljään tai useampaan osaan leikkaamasi keitetyt kananmunat sekä rapeat tofupalat.

Pähkinäkastike (Epicuriousin reseptistä varioituna)

1,2 dl maapähkinävoita (smooth!)
1/2 rkl tuoretta inkivääriä raasteena
1/2 rkl valkosipulinkynttä hienonnettuna (ehkä 1-2 kynnen verran siis)
1 1/2 rkl ruokosokeria
2 rkl omenaviinietikkaa
1 rkl soijakastiketta
ripaus chiliä
1-1,5 dl kuumaa vettä (tai enemmän riippuen kuinka tymäkkää kastiketta haluat)
1/2 tl suolaa (lisää vasta viimeisenä maistamisen jälkeen - maapähkinävoi itsessään voi olla melko suolaista)

Iske kaikki ainekset suolaa lukuunottamatta tehosekoittimeen ja surauta kastikkeeksi. Tarkista maku, mausta suolalla ja jatka lisävedellä, mikäli koostumus tuntuu liian raskaalta.

Lorottele (lorottele... tässä välissä on pakko tunnustaa tietty turhautuminen suomen kielen keittiösanastoon. Kenties olen itse liian mielikuvitukseton, mutta joka ikinen kerta löydän itseni umpikujasta käytettyäni puhuttelevia ilmaisuja "laita", "pistä", "nosta" tai sekoita jo aivan liian monta kertaa reseptin kirjoituksen olessa korkeintaan puolessa välissä. Kastikkeiden kanssa saa kohdata erityisiä haasteita, kuten tämä mainitsemani tapaus lorottelu. Lorottelu! Missä ovat englanninkielen herkullisia mielikuvia herättävät drizzle, dress, sprinkle, toss kumppaneineen? Voi elämän suuria kysymyksiä...) maapähkinäkastiketta reilulla kädella kunkin annoksen päälle ja viimeistele rapealla salottisipulirouheella. Tarjoile heti.

Tätä herkkua nautittiin teemaan sopivasti viime joulukuun 6. päivä Linnajuhlien pukuloiston välkehtiessä taustalla. Ja vastauksena kysymykseenne: kyllä kelpasi piehtaroida omassa monikulttuurisuutta arvostavassa suvaitsevuudessaan!

Jo vihertää

Jos jääkaappisi perukoille on jäänyt turhan päiten pyörimään palanen sinihomejuustoa, eikä sen syöminen piparkakkujen ja muiden keksien avustuksella enää käy laatuun, yhdistä jalo ystäväsi salaattiin ja hedelmiin! Hedelmien ja erinäisten juustojen liitto on muuan Tinie Tempahin sanoin tähtiin kirjoitettu, ja salaatinlehdet menevät kivasti siinä sivussa.

Viime aikojen ruokavaliostani kertoo jotain se, että ruokaisaa salaattia, tuota kaikkien aikojen lempiruoakseni julistamaa yleispätevää annosta syödessäni olin yllättänyt siitä, miten helposti sen alas sain. Luulen, että tuoreista raaka-aineista luopuminen on koodattu takaraivooni talvikuukausien automaatioksi kaamosmasennuksen lailla. Lähiruokahengessä meidän suomalaistenhan ei pitäisi syödä tällä hetkellä tomaatteja, appelsiinejä saati marjojakaan. Jos elettäisiin aidosti maassa maan tavalla, alkaisivat viime vuoden elonkorjuun rippeetkin olla jo kortilla. Onneksi ei eletä.

Suomalainen minussa huutaa silti talven pimeimpinä hetkinä nauriita ja kaalia riistan kyytipojaksi! No ei nyt sentään. Oikeasti se huutaa räiskäleitä ja voileipiä, kenties perunamuussia; joka tapauksessa kaikkea muuta, kuin salaattia. Loogistahan se on: kauden kasvikset ovat haljuja versioita kesän vastaavista, tomaatit raakoja ja kurkut mauttomia. Kesällä kuvittelen maistavani auringon säteet vihannesten pinnalla, mutta talvella totuus on toisenlainen. Valitettavasti en voi antaa periksi pohjoiselle luonteelleni: muutakin kun viljaa on syötävä.

Siksipä talvinen salaatti.


Salaatti paahdetusta päärynästä, sinihomejuustosta ja manteleista (4:lle)

kahta salaattipuskaa vastaava määrä salaattia - mieluusti sekalaisia lehtiä: perussalaatin lisäksi esimerkiksi pinaattia, endiiviä, punamangoldia tai vastaavaa mukavannäköistä ja -makuista
4 päärynää
1 avokado
100 g sinihomejuustoa
kourallinen manteleita

kastike:

4 rkl oliiviöljyä
2 rkl viinietikkaa (puna-, tai omena- esimerkiksi)
1/2 tl sinappia
ripaus sokeria
1/2 valkosipulinkynsi hienonnettuna
suolaa
mustapippuria

Huuhtele salaatinlehdet, kuivaa huolellisesti ja revi mieleiseen kokoon. Koverra avokado kuorestaan, poista kivi ja siivuta ohueksi. Kuori päärynät, poista kanta ja siement ja siivuta paksuiksi viipaleiksi. Paahda päärynäviipaleita uunissa 250 asteessa, kunnes ovat saaneet hieman väriä - tämän voit tehdä myös pannulla. Paahda manteleita omalla kuivalla pannullaan välillä pannua ravistaen (varo polttamasta). Kokoa salaatti latomalla neljälle lautaselle ensin salaatinlehdet, niiden päälle avokadoviipaleet, sitten lämpimät päärynät, murusteltu sinihomejuusto ja viimeisenä paahdetut ja rouhitut mantelit. Sekoita kastikeainekset ja pirskottele salaattiannosten päälle. Tarjoile heti.

Salaateissa ja ruoissa ylipäänsäkin vaikutun yleensä lähtemättömästi paitsi erilaisten makujen, myös erilaisten tekstuurien yhteispelistä. Eräs ystäväni arvottaa ruokia muun muassa sen perusteella, miltä ne tuntuvat suussa - alan hiljalleen ymmärtää miksi. Tässä salaatissa samettinen sinihomejuusto, lämmin mutta silti napakka päärynä sekä mukavan rouskuva manteli luovat yhdistelmän, joka paitsi tuntuu mukavalta, myös maistuu erinomaisen hyvältä. Mieto avokado on rasvaisuudessaan loistava lisä paitsi tasapainottamaan, myös tuomaan muita makuja esille; hennosti sinappinen vinaigrette viimeistelee kokonaisuuden.

Tämän makukimaran varjolla söisi vaikka umpitylsää jäävuorisalaattia, mutta suosittelen silti käyttämään lehtiä, jotka maistuvat itsessäänkin hyvältä. Sellaiset ovat tähän vuoden aikaan hieman kiven alla, mutta päivä pitenee koko ajan - iloitkaamme siis siitä, että vain muutaman kuukauden päästä hyllyt taas notkuvat tuoretta ja edullista syötävää! Ja siitä, että pian alkaa parsakausi! Paitsi allekirjoittaneelle, joka syö hintapoliittisista syistä todennäköisesti koko kevään spagettia ketsupilla. No, onhan senkin virallinen status Yhdysvalloissa vihannes.
  
 

Rääppien ympäri maailmaa - Thaimaa, Ko Samet ja Bangkok

Thaimaa on Yhdysvaltojen ohella yksiä harvoja maita, joista jokaisella tuntuu olevan hyvin vahva käsitys, vaikkei kyseisessä valtiossa olisi itse koskaan vieraillut. Thaimaan selkeästä identiteetistä huolimatta sen kohderyhmä, jos nyt matkailijoista voidaan sellaisena puhua, on erittäin laaja: lukuisat saaret, rakennetut lomakeitaat ja kaupungit houkuttelevat vuosittain tuhansia lapsiperheitä ja pakettimatkailijoita, mutteivät ole hillinneet maan suosiota reppureissaajien ja muiden omatoimimatkailijoiden parissa. Oma lukunsa ovat mielikuvissa eritoten Pattayalle lomalentävät seuraa etsivät onnenonkijat.  Maa lienee suomalaismatkailijoiden keskuudessa ehdottomasti Kaakkois-Aasian suosituin - niin turistimääriltään, kuin matkailijatyypeiltään. Thaimaan osalta massaturismin kauhut on helppo ohittaa olankohautuksella, sillä maalla nyt vain yksinkertaisesti on niin paljon etuja puolellaan. Tämän takana on helppo seisoa, silläkin uhalla, että kuulostan Thaimaan valtiollisen matkailunedistämiskeskuksen esitteeltä. Promokuvista tutut palmurivistöt, miellyttävä ilmasto sekä hyvä ja halpa ruoka tuntuvat olevan tarpeeksi kompensoimaan sitä monien mielestä anteeksiantamatonta seikkaa, että niistä nauttii viereisissä riippumatoissa tusina muutakin länkkäriä.


Ennen kaikkea Thaimaa näyttäytyikin itselleni helppona starttipaikkana Kaakkois-Aasiaan: turisminsa vuosi eräänlaisena "puskurivyöhykkeenä" lännen ja idän välissä. Kun laskeuduin Bangkokin Suvarnabhumin lentokentälle 30. joulukuuta 2010, en kokenut pakokauhua, vaikka olin liikkeellä yksin ja kyseessä oli ensimmäinen kerta kun jalkani koskettivat muinaisen Siamin maaperää. Koska kokemukseni Thaimaasta rajoittuvat tasan tuohon yhteen viikkoon, jäävään itseni esiintymästä minkään sorttisena Thaimaa-asiantuntijana. Minua monin kerroin kokeneempia island hoppereita ja Full Moon Partyissa toikkaroineita kanssaeläjiä löytyy vain muutamalla hiirenklikkauksella useita kymmeniä tuhansia. Jotain voin silti kertoa ennen kaikkea Ko Sametista, uuden vuoden vieton pääkallopaikastamme, sillä vuosi sitten informaatiota etsiessäni sitä tuntui kyseisestä saaresta olevan vain niukasti saatavilla.

Ko Samet valikoitui kohteeksi ennen kaikkea siksi, että se sijaitsee lähellä Bangkokia - tiukahkon aikataulun huomioonottaen siedettävän siirtymismatkan päässä siis. Tavattuani ystäväni Bangkokin itäisellä bussiasemalla Ekkamailla (itsessään jo allekirjoittaneelle edelleen huvittavan kosmopoliitti aikaansaannos: tavata Bangkokissa suomalaisten kesken), meidän täytyi vain napata allemme Ban Phehen suuntaava bussi (lippu noin 2 euroa) ja posotella menemään. Matka kesti kaiketi pari-kolme tuntia - kuka näitä laskee. Suomesta käsin googlasin kyseistä tietoa hikikarpalot otsalla tanssien, mutta paikan päällä stressaaminen tuntui kuumuuteen nähden paitsi aivan liian raskaalta, myös yhdentekevältä. Bussilipun hinta ei tarkoittanut kyytiä kanahäkkien keskellä, vaan kyseessä oli aivan pätevä ilmastoitu ja pehmeillä istuimilla varustettu bussi, jossa kaiken lisäksi näytettiin matkan aikana Twilight 3. Edward ja Jacob pullistelemassa thaiksi dubattuna! Olimme loppujen lopuksi ainoat länsimaalaiset koko bussissa, pieni voitto kai sekin.

Aamupalaksi Fazerin sinistä ja Changia

Ban Phen palveluiltaan ja idyllisyydeltään sanotaanko niukka kalastajakylä toimi välietappina Ko Sametin saarelle siirtymiseen. Koska saavuimme myöhään illalla, oli majoittuminen yöksi kuitenkin välttämätöntä. Hotellihuoneemme/bilekartanomme (22-vuotispäiväni!) oli melko kurja, mutta ainoa saatavilla oleva, ja kuten ystävälläni Outilla on tapana sanoa, kyllähän nyt yhden yön viettää vaikka kepin nokassa. Varsinkin jos siitä lystistä joutuu maksamaan ainoastaan kolmisen euroa henkeä kohden. Aamulla lattiamme alle pesiytyneen kukkoparven jollotukseen herättyämme hyppäsimme veneeseen ja suuntasimme Ko Sametille.

Ko Sametin saari on valtaosin luonnonsuojelualuetta ja jokaisen saarella vierailijan tulee maksaa noin viiden euron luonnonsuojelumaksu (ei sillä, että rahavarat olisivat esimerkiksi roskattomuudessa näkyneet). Luonnonsuojelualue käsittää esimerkiksi kaikki saaren itärannikon päärannat, joten sille menemiseltä voi tuskin välttyä. Lippua ei koskaan tarkistettu päärannalle vievän tien tarkastusporteilla, mikä tietenkin aiheutti mielikuvan haaskatuista rahoista. Lopussa tunnollisuus kuitenkin pelasti: kiiruhtaessamme takaisin Ban Phehen vievään laivaan luonnonsuojelulippu vaadittiin jokaiselta matkustajalta. Kukaan ei tule sitä kädestä pitäen myymään, vaan kukkaronnyörejä on höllättävä oma-aloitteisesti - lienee parempi tehdä se hyvissä ajoin.

KSR - naivin on helppo hymyillä

Entäs Ko Samet sitten itsessään? Ilman vertailukohteitakin lienee turvallista sanoa, ettei saari ole vielä pahimmasta päästä turismin määrässä, mutta sille lienee syynsä. Rannat olivat ihan jees, mutteivät henkeä salpaavia. Tekemistä oli suhteellisen paljon (jos rannalla makaamisen ja hieronnassa makaamisen sellaisiksi laskee), muttei kuitenkaan älyttömästi. Koska saari sijaitsee niin lähellä Bangkokia, oli turisteja viikonlopuksi sattuneen uuden vuoden kynnyksellä kiitettävästi liikkeellä. Näistä erittäin suuri osa oli paikallisia thaimaalaisia. Emme saaneet silti nauttia länsimaalaisuudestamme yksin: majoituimme bungalowiin, jonka pitäjä oli britti, seinänaapurimme oli ruotsalainen, muut majoittujat saksalaisia ja matkalla rannalle ohitimme päivittäin suomalaisen violettiin väriin mieltyneen melko eksentrisen herrasmiehen, joka viittoi meitä kultasormuksin verhoillulla kädellään peremmälle baariinsa. 7/11:n kassajonossa edellä jonottavan miehen paidan selkämyksessä luki Kerava, ja lehtitelineestä sai Iltasanomia.

Thairuoka oli matkan parasta antia, yllättävää sinänsä. Aasialaisista isoista keittiöistä se on ehdoton suosikkini vietnamilaisen rinnalla: molempien makumaailmassa on yleensä mukana jokin raikas elementti, yrttejä käytetään runsaasti ja chilissä löytyy. Thairuoassa peruselementtejä on neljä: tulinen, hapan, suolainen ja makea. Kaikki hyviä, yhdessä erinomaisia. Maan turismin määrästä huolimatta ruoka oli kautta rantain melko edullista, joskin monissa syömissämme ravintoloissa varmasti maan yleiseen hintatasoon nähden ylettömän kallista. Matkalla monesti hekumoitu fraasi "tämähän on halvempaa kuin kotona" on suomalaisen suusta armoton itsestäänselvyys melkein missä tahansa Aasiassa, mutta ainahan se mieltä lämmittää. Hyvä ateria, joka saattoi koostua esimerkiksi hedelmämehusta, papaijasalaatista, pääruoasta ja oluesta, irtosi paikasta riippuen 6-10 eurolla.

Hedelmämehut olivat kaikkialla Kaakkois-Aasiassa ihania. Niiden koostumus muistutti pikemminkin smoothieta kuin laihaa mehuntapaista, ja niitä tulikin kiskottua lähes päivittäin. Uskoimme hyvin pitkään mehujen maun olevan taivaallinen lähinnä siksi, että olimme kerrankin siellä missä ne hedelmät oikeasti kasvavat, mutta sen ainoan kerran kun mehukauppias kysyi "otatko sokeria", ja vastasin "ei kiitos", todellisuus iski vasten kasvoja. Niissä on sokeria. Mutta myös niitä trooppisia hedelmiä! Papaijaa, ananasta, guavaa! Banaania! Ja jäämurskaa, tuota paljon parjattua vatsataudin välitöntä aiheuttajaa.

En halua painaa kaikkia ulkomaille suuntaaville tarkoitettuja terrorisoivia varohuutoja villaisella, mutta jos olisin noudattanut niistä jokaista (älä syö mitään missä on majoneesia! älä syö vihanneksia! älä koskekaan kananmuniin!), olisin syönyt koko matkan vain paistettua kanaa ja ranskalaisia. Sikäli matka oli kokonaisuudessaan avartava kokemus: söin heti ensimmäisenä päivänä Ekkamailla katukojusta jotain paistettua asiaa missä oli jotain vihreää, tofua, kananmunaa tai vastaavaa, enkä tullut kipeäksi; ensimmäisenä päivänä Indonesiassa laitoin omakätisesti jääpaloja mehuni joukkoon, enkä tullut kipeäksi. Totta puhuen en kertaakaan saanut matkallani vatsatautia, vaikka se on tähän asti ollut iloinen perinteeni jopa Lontoossa käydessäni. Se tuskin suoranaisesti johtui siitä, että söin kojuruokaa, mutta eipä siitä näköjään haittaakaan ollut. Jos tietäisin, mitä maalaisjärki ruokavalinnoissa tarkoittaa, kehottaisin nyt käyttämään sitä. Ainoa vinkki jonka osaan antaa katuruokailun suhteen epävarmoille lieneekin watch and learn: hakeudu sellaisen kojun äärellä, jossa muutkin asioivat (Bangkokissa kaikkialla), ja tilaa samaa kuin edellinen.

Bangkokissa söimme yksinomaan kojuista (paitsi kerran Dunkin Donutsissa vieraillessamme krhm), mutta Ko Sametilla saaren funktio ensisijaisesti turistikohteena merkitsi sitä, että kojut oli korvattu saksan- ja ruotsinkielisillä ruokalistoilla saaren lukuisissa ravintoloissa. Rannalle levitetyllä matollakin ruoka toki maistui. Koska vierailuni oli Thaimaassa ensimmäinen laatuaan, opettelin ruoan suhteen perusasioita: erilaisia nuudeliruokia ja keittoja. Suureksi harmikseni ruokailuani rajoittaa jonkin sortin äyriäisallergia - Aasian maissa tämä rajaa valinnanmahdollisuuksia erityisen selvästi. Erilaiset rapuruoat olivat listoilla moninaisesti edustettuina, mutta osani oli tyytyä liha- tai kasvisvaihtoehtoihin. Jälkimmäisistä ykkössuosikikseni nousi usein alkuruoaksi tilaamani Som Tam eli tulinen papaijasalaatti. Pimeänä syysiltana innostuin väkertämään sitä Siaminlahden aaltojen huuhtoessa nostalgiaan taipuvaa aivolohkojen osaani erityisellä vimmalla. Raaka-aineiden osalta pieniä myönnytyksiä tehneenäkin se maistui erinomaiselta!


Semi Som Tam (neljälle)

1 vihreä papaija (noin 600 g, raasteena noin 1 litra)*
4 tomaattia
4-6 valkosipulinkynttä
2 chilipalkoa (keskivahvaa)
reilu kourallinen maa/cashewpähkinöitä syöjää kohden, yhteensä kenties 2 dl
4 rkl kalakastiketta*
4 rkl limemehua
2 rkl tummaa sokeria
1/2 tl valkopippuria
haluamaasi vihreää salaattia, esim. vesikrassia
korianteria

Nokkelimmat bongasivatkin jo raaka-aineiden joukosta niin tulisen, happaman, suolaisen kuin makean!

Kuori papaija, halkaise ja poista siemenet (oikeanlaisessa papaijassa ne ovat valkoisia). Raasta papaija pituussuunnassa nuudelimaiseksi raasteeksi. Leikkaa tomaatista ohuita pitkulaisia siivuja (esteetikkona poista ensin siemenet) ja lisää papaijaraasteen joukkoon. Valmista kastike hienontamalla valkosipuli sekä chili ja mortteloimalla ne kalakastikkeen, limemehun, valkopippurin ja sokerin kanssa tasaiseksi seokseksi. Myös sekoittaminen riittää paremman puutteessa. Sekoita kastike papaijaraasteen ja tomaattien joukkoon ja annan maustua tovi. Salaatin maustuessa paahda haluamiasi pähkinöitä pannulla ja lisää salaatin joukkoon. Asettele lautaselle haluamaasi vihreää ja nostele päälle papaijaseos. Viimeistele korianterilla ja tarjoa heti.

*-merkittyjen raaka-aineiden hankkimiseen suosittelen kaikille Helsingissä pyöriville Hakaniemen Vii Voania (Hämeentie 3). Suositus pätee myös esimerkiksi itämaisiin mausteisiin, papuihin, maissijauhoihin, nuudeleihin, soijakastikkeeseen, itämaisiin yrtteihin, kondensoituun maitoon... Hämeentien etnisten kauppojen kavalkadin tarjonnasta Vii Voan on oma suosikkini, mutta tarjontaan kannattaa käydä tutustumassa muuallakin. Hinnat ovat tietyissä tuotteissa huomattavasti perusmarketteja edullisempia, mutta tämä ei tarkoita, että kaikki olisi automaattisesti halpaa. Esimerkiksi viileäkaapista löytyvän vihreän papaijan (=raa'an papaijan) kilohinta oli 12e/kg, jolloin ostamani mötikän hinnaksi tuli noin seitsemän euroa. Se on toki halvempi kuin lentolippu Thaimaahan, mutta kirpaisee silti melkoisesti.

Kaikki thai-fiilit lienevät pian valmiita heittämään ensimmäisen kiven, mutta minusta papaijan voisi Suomessa hyvin korvata jollain muulla miedolla raasteella. Salaattihan ei olisi sen jälkeen tietenkään enää autentti Som Tam, mutta koska ruoan pointti on sen herkullisessa kastikkeessa, jota papaijan mietous vain tasoittaa, voisi sen hyvin toteuttaa jollain muulla. Kaalisalaatti thaihengessä, anyone? Papaijan osalta myös kypsän oranssi papaija sopisi - sen kilohinta peruskaupassa oli samaisena päivänä noin puolet vihreästä.

Kaiken kaikkiaan Thaimaa jätti melko ristiriitaisen olotilan, sikäli kun maasta nyt voi mitään kokonaisarviota vain kahden kohteen perusteella antaa. Bangkok oli hektinen, meluisa ja paikoin erittäin länsimaalainen isoine ostoskeskuksineen ja kansainvälisine ketjuliikkeineen. KFC-valotaulut hehkuivat siellä täällä ja piraattikosmetiikkaa sai kaikkialta. Reppureissaajien toinen koti Khao San Road oli juuri sitä mitä kuvitella saattoi: erinomainen paikka buukata lippuja ja kyytejä muualle Thaimaahan ja tehdä pakolliset ostokset Chang-paidasta olkihattuun. Söin Bangkokissa matkan kenties parhaimman, mutta myös varmasti koko maan hirveimmän aterian. Jälkimmäinen tapahtui MBK-kompleksin buffetravintolassa, jossa proteiinielementti oli ratkaistu katkarapujauheella (en edes halua tietää mitä se on) ja jonka salaatissa parveili hyönteisiä jopa allekirjoittaneen sietokyvylle liikaa. Bangkokissa suutani koeteltiin myös muulla tapaa: kaikki oli tulisempaa kuin Ko Sametilla.

Ko Samet itsessään oli hyvä paikka juhlia uutta vuotta ja paikalliskulttuuriin tutustuminen erinäisten ämpärien muodossa hoidettiin erinomaisin arvosanoin. Elefanttikaulakorunikin päätti vapautua kaltaistensa pariin. Juhlahumun hälvettyä kaiken roskan alta ei kuitenkaan paljastunut sitä kaikkein hienointa paratiisisaarta - voin suositella Ko Sametia juuri kaltaisillemme nopeasti Bangkokista rannalle haluaville reissaajille, joiden tavoitteena on yksinomaan vain päästä rannalle. Bangkokin läheisen sijainnin vuoksi saari on Thaimaan mittakaavassa hieman kalliinpuoleinen, mutta muutaman päivän visiitillä se tuskin haittaa. Pidemmäksi aikaa en ehkä Ko Sametille lähtisi muutenkaan.

Thaimaa lienee ansainnut maineensa "jokaiselle jotakin" tarjoavana kohteena, mutta matkallamme se oli vasta alkusoittoa jollekin paljon paremmalle. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin!

On aika hiljaa kiittää

...ja kättä puristaa, nyt meidät yhteen liittää vaan muistojemme maa! Paitsi että ei liitä, uskaltanenTerhin puolesta väittää, ainakaan missään kauhean haikeissa tunnelmissa.

Jäähyväiset eräälle opiskelijaluukulle jätettiin melko epäkoulumaisissa tunnelmissa.



Oma panokseni muuttoon: kaksi ruuvimeisseliä ja salaatti.

Munakoiso-Sinihomejuustosalaatti

munakoiso

salaattia

tomaattia

punasipulia

mieleistä sinihomejuustoa (jotain vähän tymäkämpää kuin Castelloa, toim.huom.

Helsinkivinkki: juustokauppa Lentävä Lehmä)

oliiviöljyä, balsamicoa, chiliä, mustapippuria, suolaa (valkosipulia)

Viipaloi munakoiso ja itketä halutessasi. Tee sillä aikaa salaattipohja salaatista ja tomaatista. Siivuta punasipuli ja paista öljyssä hiljaisella tulella, kunnes sipuli näyttää mukavan karamelisoituneelta. (Voit lisätä joukkoon lorauksen balsamicoa ja auttaa karamelisoitumista sokerilla). Siirrä salaatin joukkoon, käännä levyä isommalle ja paista munakoisoviipaleita sopivassa määrässä öljyä. Munakoisot kykenevät imemään itseensä tarvittaessa litroittain öljyä, joten kuivan oloista pannua ei pidä säikähtää. Mausta koisot halutulla määrällä chiliä, mustapippuria ja balsamicoa. Valkosipulin luulisi sopivan myös, mutta tämä näin jälkiviisautena. Lisää suolaa maun mukaan, itkettämisen seurauksena sille ei välttämättä ole edes tarvetta. Ymppää valmiit koisoviipaleet muiden salaattiaineisten joukkoon, heittele päälle sinihomejuustoa krouveina paloina, rouhi päälle mustapippuria ja kruunaa koko komeus oliiviöljyllä.

Täydellistä ruokaa loppusiivoukseen tai mihin tahansa muuhun epästabiiliin tilanteeseen. Edellisen kerran tätä loihdittiin keskellä reppureissaajan arkea muuan aucklandilaisessa hostellissa. Hyvä ruoka toimii myös tien päällä, testattu ja tutkittu juttu.

Ai niin. Voi tähän laittaa paahdettua paprikaakin. Niin tai näin, hyvät näköalat = voitto.

HOAS, over and out!

  

Salaattitrilogia, osa III

Edellisestä salaatista yli jäänyt parsakaali löysi tiensä lautaselle heti seuraavana päivänä. Kuukauden parsakaalikiintiö tuli samalla aika hyvin täyteen, meistä ei ole nyt hetkeen kommunikoimaan toistemme kanssa.

Alla oleva resepti on häikäilemättömästi ryöstetty Eeva Kolun Voisilmäpeliä-blogista. Eeva osaa hommansa, Voisilmäpeliä on ehdoton ykkössuosikkini mitä tulee ruokablogien maailmaan. Olen toteuttanut Voisilmäpelin pohjalta lukuisia ohjeita, eikä kertaakaan ole mennyt pieleen. Eeva vaikuttaa muutenkin aika ihanalta. Sillä on kiva tyyli ja se osaa kirjoittaa todella hyvin. Välillä minusta tuntuu että Eeva on kadonnut sisareni, niin yksi yhteen tuntuvat meillä mieltymykset, ajatukset ja koko elämänkatsomus kulkevan.

Hei kaikille, Olen Heini, 22-vuotta ja stalkkeri. "Hei Heini."

Viime lauantaisena Ravintolapäivänä vierailimme Eevan ja muutaman muun bloggaajan yhteistyön hedelmässä, päivän ajaksi ravintolaksi muuntautuneessa gTIEssa. Kuten arvata saattaa, kolmen ruokalajin kattaus viineineen ei tuottanut pettymystä. Chipotle-hummusta, retiisisalaattia, bataattifocacciaa, chili-papu-muhennosta, chili-suklaakakkua inkiväärikermalla... Kameralle olisi ollut töitä, mutta hyvin pärjättiin ilmankin. Ravintolapäivässä on jotain uskomattoman sympaattista ja ihanaa, ihastuin ideaan välittömästi ja pienen harkinnan jälkeen halusin itsekin mukaan. Smoothiebaari mielessä olin jo klikkaamassa itseäni joukon jatkoksi, mutta ilmoittautumisaika oli tietenkin umpeutunut edellisenä päivänä! Harmi sinänsä, mutta elokuussa aika voi olla taas otollinen, silloin nimittäin suuren suosion saanut tempaus järjestetään huhun mukaan uudelleen.

Mutta niin, se parsakaali. Luonnollisesti lähdin selvittämään puolikkaan palasen käyttömahdollisuuksia Voisilmäpelistä, ja törmäsin tähän astetta tuhdimpaan salaattiin (termi yhä löyhemmin ymmärrettynä). Koska kaapissani majailivat valmiiksi kaikki muut reseptin peräänkuuluttamat ainekset pekonista dijoniin, en tohtinut vastustaa kohtaloa.

Parsakaali-pekonisalaatti (lautasellinen)

puolikas parsakaali
3 siivua pekonia
puolikas punasipuli
kourallinen cashew -pähkinöitä

vajaa 2 rkl majoneesia
1/2 rkl sitruunamehua
1/4 tl dijon-sinappia
suolaa
mustapippuria
(tai jotain)

Silppua pekoni ja tiristä pannulla, lisää halutessasi myös viipaloitu punasipuli ja pähkinät (itse käytin muistaakseni raakana). Kun pekonisiivut ovat viittä vaille valmiita, lisää pieneksi pilkottu parsakaali ja kääntele vielä hetki. Tämänkin vaiheen voi skipata, parsakaali menee raakanakin ja on luonnollisesti siten terveellisempää. Pekoni onkin reseptissä ainokainen, jolle paistaminen on välttämätöntä. Kumoa valmis tuotos lautaselle ja sekoita joukkoon jo yhteen sekoittamasi kastikeainekset.

Eeva suosittelee tätä perunasalaatin korvikkeena erinäisiin kalenterijuhliin tai muihin kissanristijäiseen. Itse suosittelen sitä ihan muuten vaan. Ach so. Mitä muuta nyt voi toisaalta odottaa ruokalajilta, joka sisältää pekonia, ja jota voi silti kutsua salaatiksi. Valmistusvaiheessa taisi tosin käydä mittavirhe, tätä ei nimittäin jäänyt yhtään yli. Suosittelen tekemään varmuuden vuoksi tupla-annoksen.
  

Salaattitrilogia, osa II

Perus tankoparsojen lisäksi myös parsakaalia myydään tällä hetkellä varsin huokeaan hintaan - sattumaako? Ostin toki, kun halvalla sai. Perinteisen lisukkeeksi keittämisen sijaan halusin tarjota parsakaalille pääroolin illan menyyssä. Herätin samaisena iltana henkiin talvilomilla olleen juoksuharrastuksen, ja tämän innoittamana yltiömäisen tervehenkinen meno jatkui myös lautasella kokoamalla yhteen kaapissa majailevia perusaineksia. Parsakaalin ja kikherneiden ympärille rakentuva lämmin salaatti oli sellaista proteiinien juhlaa, että kaikkien ravintoarvoistaan tietoisien, alakarppaajien tai muuten vaan hyvästä ruoasta pitävien olisi syytä kokeilla sitä pikimmiten!

Lämmin parsakaali-kikhernesalaatti (lautasellinen)

1 salottisipuli
puolikas parsakaali (sellainen 300 g mitä ne nyt on)
reilu kourallinen käyttövalmiita kikherneitä  (tölkistä, tai itse liotettuna ja keitettynä)
tomaatti
sopiva pala parmesaania
siemeniä (auringonkukka, kurpitsa, sesam...)

kastikkeeseen:
1/2 tl sinappia (itselläni vanhanaikaista kokonaisilla siemenillä)
1/2 rkl omenaviinietikkaa
1/2 rkl sitruunamehua
2 rkl oliiviöljyä
suolaa, pippuria

Siivuta salottisipuli (voi käyttää myös punaista) ja freesaa oliiviöljytyllä pannulla kuultavaksi. Lisää pieniksi pilkotut parsakaalit ja kuullota. Kun kypsyys on mieleinen (parsakaaliahan voi syödä myös raakana), eivätkä salottiviipaleet ole vielä kärähtäneet, lisää kikherneet. Paista vielä hetki kunnes kikherneet ovat lämpimiä. Kumoa lautaselle, sekoita joukkoon kuutioitu tomaatti. Valmista kastike ja MAISTA ennen kuin sekoitat joukkoon, määrät noin arvioita. Vuole päälle parmesanlastuja ja viimeistele haluamillasi siemenillä.

Vielä astetta kevyemmän annoksesta saisi varmasti höyryttämällä parsakaalin, käyttämällä sipulin raakana ja lämmitämällä kikherneet esimerkiksi mikrossa. Kummin päin vaan, tehkää tätä. Oli erinomaista.

Salaattitrilogia, osa I

Taannoisen päiväntasaajan tuolle puolen kuljettaneen reissun paikoin pitkäksikin venähtäneillä siirtymillä paikasta toiseen viihdytimme itseämme ystäväni kanssa erinäisillä äärimmäisillä kysymyksillä. Kuten, jos sun olis pakko valita, viettäisitkö mieluummin koko loppuelämäs uusiseelantilaisen lammaspaimenen vai amerikkalaisen punaniskakarjapaimenen kanssa? (Lammaspaimenen, tietenkin! Onneksi ystävä valitsi toisin, tekee vaan kaikesta niin paljon helpompaa siinä vaiheessa kun valinnan hetki koittaa. Plussaa myös siitä, että voidaan sitten aina käydä moikkaamassa toisiamme.)

tulevilla tiluksilla...

 Lienee tarpeetonta mainita, että valtaosa kysymyksistä liittyi jotenkin syömiseen. Matkan pituudesta johtuen käytimme ruoan miettimiseen todennäköisesti kaiken kaikkiaan useita vuorokausia. Ajatustyö tuotti hedelmää, pääsin esimerkiksi jotakuinkin kartalle siitä, mitä ruokaa söisin tarpeen vaatiessa koko loppuelämäni. Hyvää, laadukkaista raaka-aineista koottua ruokaisaa salaattia. Sallin itselleni mahdollisuuden vaihtaa raaka-aineita elämäni varrella.

Yhdestä en kuitenkaan luovu. Salaatti ei ole tajunnanräjäyttävä salaatti, jos siinä ei ole juustoa. Voisin puhua juustojen hyvistä puolista koko illan, mutten tänä iltana jouda, tarvitsen lepoa huomista työkeikkaa varten. Työkeikkaa juustokauppaan.

Ollaakseen täyttävä ja energiapitoisuudeltaan riittävällä tasolla, salaatti pääruokana kaipaa joukkoonsa luonnollisesti jotain robustimpaa kuin kasvikset. Kasvisten sarjassa avokado on hyvä alku, muttei mielestäni yksinään riitä. Vaikka syön lihaa, valitsen perinteiseen lehteväpohjaiseen salaattiin minä päivänä tahansa mieluummin juustoa. Fetaa. Vuohenjuustoa. Mozzarellaa. Sinihomejuustoa. Pointti lienee selvillä.

Juustojen kuningas näin kesäaikaan on kuitenkin halloumi. Grillikauden ollessa kuumimmilaan on halloumi Team Juuston ykkösmies. Ilman grilliä halloumi menee sellaisenaankin, mutta nousee ehdottomasti korkeammalle tasolle kun sille näyttää vähän pannua. Pannulla ruskistunut halloumi tähditti parsan kanssa erästä tämän ruokaviikon huippukohtaa. Huippukohtien sarjaa jatkoivat viikon salaattikokeilujen osat 2 & 3.

 Salaatti halloumista, parsasta ja paahdetusta paprikasta (lautasellinen)

reilusti hyvää salaattia (oma suosikki tammenlehvä)
tomaatti
puolikas paprika
5-10 vihreää parsaa
1/3 halloumipaketista (250 g)
(siemeniä)

Kokoa lautaselle perussalaattipohja salaatista ja tomaatista. Suikaloi paprika, poista parsanvarsista kovat kannat ja pilko pienemmiksi paloiksi. Paahda paprikoita ja parsoja öljytyllä pannulla kunnes paprikat ovat saaneet väriä ja parsat ovat kypsiä. Lisää salaattipohjalle. Pilko halloumi muutamaksi siivuksi ja ruskista molemmin puolin kuumalla pannulla. Nosta parsa- ja paprikasiivujen päälle, viimeistele balsamicolla sekä halutessasi pinjansiemenillä tai vastaavilla. Itse olin niin nälkäinen, etten muistanut.