Nasi nasi nasi...

Heh heh. Kuka vielä muistaa Rääppijää?


Sijaitsen tällä hetkellä Melbournessa, mutta tätä juttua kirjoittaessa tilanne oli kuitenkin yhä kotikutoinen. Silloin saatoin kirjoittaa terveisiä junasta matkalla Joensuuhun! Hankien korkeiden nietosten vilistäessä ohi oli mukava makustella sitä tosiasiaa, että vuonna 2011 samaan aikaan kiertelin rinkkani kanssa pitkin Indonesiaa. Päivälleen vuosi kirjoitusajankohtaa aikaisemmin makasin tosin kuumehoureisena Kuta Beachin sielukkaassa retriittikohteessa, mutta... kyllä matkavakuutuksen piirissä sairastaminen aina susirajan takana yskimisen voittaa. Terveisin nimimerkki Noidannuoli Suurella valliriutalla ja siitä eteenpäin.

Indonesia oli Aasian osuudella matkakohteemme numero yksi, ja kuukauden lohkosta se nieli miltei kolme viikkoa. Puolet tuosta ajasta vietimme Sumatralla, minkä jälkeen epäonni tulivuorten kanssa kuljetti meidät lähes suoraa päätä Balille. Epäonnella viittaan Jaavan saaren kuumaisemista tunnettuun Mount Bromoon, joka päätti alkaa levottomaksi juuri saarelle laskeuduttuamme. Mount Bromolla ja ympäröivässä kansallispuistossa vierailu oli oman tavoitelistani kärkipäässä, mutta luonto päätti toisin. Onneksi vulkaanisiin kohteisiin pääsi tutustumaan myöhemmin Uudessa-Seelannissa!


Indonesia oli melko säyseän Thaimaan ja sitäkin helpommin lähestyttävän Singaporen jälkeen melkoinen kulttuurishokki. Laskeuduimme Sumatran pohjoiskärjen Banda Acehiin illalla varsin hektisen päivän jälkeen; muistan nostaneeni automaatista 2 miljoonaa paikallista rahaa ja seuranneeni muuan siviilihenkilöä kohti lentokentän ainutta autoa maahantulovirkailijoiden pelatessa tullialueella jalkapalloa. Majatalon virkaa toimittaneeseen "Uncle"-nimisen henkilön kotiin päästyämme lähdimme haparoimaan pitkin pohjoisen suurimman metropolin katuja tunnelman ollessa vähintään erikoinen. Kielimuuria oli vaikea kaataa, mutta kuin ihmeen kaupalla onnistuimme saamaan eteemme ruokaa ja hankkimaan malarialääkkeitä. Sanakirjamme (lääkäri = dokter, kananmuna = telur, jne.) avulla ensimmäisen vielä ymmärtää, mutta jälkimmäistä jaksanen hämmästellä hautaan saakka. Kotimatkalla taivas vilisi lepakoita ja viemärikuiluun putoaminen oli koko ajan riskinä.

Päivänvalossa vastaanotto Banda Acehissa paljastui varsin suotuisaksi. Ratsastimme alueella rauhaa rakentaneen Martti Ahtisaaren ("Oooh! Finlandia!") maineella kuninkaallisten lailla, mutta suuresta myötämielisyydestä huolimatta kaupunki ei oikein vakuuttanut. Acehin alueella islamin harjoittaminen on maan konservatiivisinta, ja vaikka viisas matkailija sopeutuu tilanteeseen tilanteen vaatimalla tavalla, tässä tapauksessa olkapäät ja polvet peittäen, kävi jatkuva kiivas tuijotus jo päivässä raskaaksi. Matkalla satamaan ohitimme suuren risteilyaluksen, joka edelleen makasi keskellä paikallista nukkumalähiötä vuoden 2004 tsunamin jäljiltä.


Varsinainen syy Banda Acehiin lentämiselle oli reilun tunnin lauttamatkan päässä: satumaisen kaunis Pulau Wehin saari, joka on sukelluspiireissä tuttu erityisen kirkkaista vesistään. Keskityimme itse snorkkelien ja räpylöiden käyttöön, mutta uskottava se oli - jo veden pinnalta näkymät olivat mielettömät. Jos Banda Acehissa länsimaisen rooli oli jaettu harvalle, oli tilanne Pulau Wehillä toinen. Suunnistimme suositusten perusteella saaren kahdesta sukelluskeskuksen ympärille rakennetusta pienestä "lomakylästä" Gapangista ja Iboihista jälkimmäiselle, jossa meidät vastaanottanut nainen tiesi kertoa, että paikalla oli useampikin suomalainen seurue. Kaikista maailman maista! Jos travellereja oli Iboihissa yhteensä parikymmentä, oli heistä noin kolmannes saapunut paikalle viiden miljoonan ihmisen valtiostamme. Pieni on maailma, tokaisimme tamperelaisen pariskunnan kanssa oluita korkatessamme.

Iboih oli kaunis ja Pulau Wehin pohjoispäässä sijaitseva Sumur Tigan ranta vielä kauniimpi, mutta paikan pienuus tällaiselle ei-elämäntapasukeltajalle kävi muutamassa päivässä harvinaisen selväksi. Suuntasimme seuraavaksi Lake Toballe, Madventuresien promootiotyön seurauksena suomalaisten suosikkikohteeksi nousseelle kraaterijärvelle. Sumatran ylänköalueilla sijaitseva Lake Toba vakuutti väsyneen matkaseurueen peruuttamattomalla tavalla - ei sielläkään varsinaisesti ollut paljoa tekemistä, mutta viileähkö ilmasto ja kaikkialla vallitseva rauha olivat mannaa indonesialaisten asutuskeskusten kiduttamille sieluille. Kaupunkisuunnittelu ei ole maan vahvinta osaamisaluetta, eivätkä ne muutamat vierailukohteiksi päätyneet metropolit muutenkaan tarjonneet juuri mitään nähtävää. Luontoelämyksiä Sumatralta oletettavasti tullaan hakemaan ja niissä suosittelen kiltisti pysymään.


Tobalta matka jatkui klassisen Pohjois-Sumatran matkaohjelman mukaisesti orangeistaan tuttuun Bukit Lawangiin. Pienessä turismista elävässä kylässä sijaitsee orankien suojelukeskus, jonka tavoitteena on hoivata loukkaantuneista yksilöistä elinkelpoisia ja omillaan pärjääviä – sitä, miten tämä kahdesti päivässä tapahtuvan kädestä ruokinnan avulla tapahtuu, en ihan ymmärtänyt. Bussissa istuminen oli vienyt matkaseurueesta mehut ja viidakkovaelluksen sijaan vierailimme ainoastaan recovery centerissä. Letka ihmisiä johdatettiin viidakkoon rakennetulle ruokintapaikalle, jossa puiston rangerit alkoivat eristetyllä laverilla kutsua orankeja luokseen meteliä pitäen; pian jo muutama punakan pörröinen ystävä laskeutuikin puista herkuttelemaan banaaneilla (tietenkin) ja kondensoidulla maidolla (...?). Eräs emokin nähtiin pieni poikanen selässään! Sympaattista, ja ihan harmittoman oloista toimintaa, mutta jotkut viidakkotrekeillä käyneet kertoivat karumpaa tarinaa retkenjohtajista, jotka turistien viihdykkeeksi houkuttelivat orankeja liian lähelle ja syöttivät niille mitä sattuu.


Bukit Lawangin jälkeen oli aika sanoa hyvästit Sumatralle ja lentää Jaavalle Surabayan kaupunkiin. Kaupungissa asuvan vanhan vaihtari-aikaisen kaverin Dean morjenstamisen jälkeen tilanne Mount Bromo kävi harvinaisen selväksi ja pian istuimmekin jo junassa suuntana saaren itäkärki. Pikainen vaihto lauttaan ja kas - yhtäkkiä (tai no, noin 12 tuntia myöhemmin) löysimme itsemme miljoonan nykynuoren lailla maksamasta taksikuskille roimaa ylihintaa Balin Kuta Beachilla.

Kutan olemuksen voi tiivistää ilmaiseen drinkkiin, joka ei juomisesta huolimatta lopu koskaan. Juhlia paikassa voisi maailman tappiin saakka, tai ostaa aurinkolaseja rannalta, letittää hiuksensa, illastaa Hard Rock Caféssa ja aamulla tilata helpotusta McDonald'sin kotiinkuljetuksen kautta. Kävi ilmi, että eksoottisesta mielikuvastaan huolimatta kyseessä oli Australian oma Kanariansaaret, loputtoman kaupallinen ja hektinen lomakohde, jossa nuoret aikuiset ja lapsiperheet nauttivat virvokkeita sulassa sovussa kiivaseen tahtiin tasan yhtä punakkoina. Balia ei tietenkään voi tiivistää Kutaan - ainakin näin haluan uskoa - mutta ikävä kyllä kosketuspinta saareen jäi nimenomaan sen tunnetuimpaan kohteeseen. Jo toisena Bali-päivänä tulin kipeäksi, joten lepäily ja aloillaan pysyttely nousivat prioriteettilistan ykkösiksi.


Viimeiseksi Indo-kohteeksi valikoituivat Balin kävijöiden must see -listoja tähdittävät Gilit, kolme pientä saarta isomman Lombokin kyljessä, joista suurin saari Trawangan riitti meille. Gili Trawanganin pointti taitaa olla puhdas hedonismi: saaren ympäri käveli reilussa tunnissa, mutta matkan olisi voinut taittaa myös hevosrattailla. Moottoriajoneuvoja saarilla ei ole. Rakennuskanta koostui majataloista ja hotelleista erinäisten ravintoloiden ja baarien täplittäessä maisemaa. Lisäksi Trawanganilla oli erityisiä elokuvabungaloweja, joissa haluamaansa pätkää saattoi katsoa minkä tahansa ruoan tai juoman hinnalla. Jäätelöannokset kourassa, Mamma Mia! taustalla raikuen tietty viihtymisen taso oli totisesti saavutettu. Lepoa, lepoa, ja lepoa – Gileillä ymmärsi viimeistään, että juuri siihen allekirjoittanut on luotu.

Päästyämme takaisin Kuta Beachille parempien Bali-kokemusten toivossa katsoimme lentolippujamme tarkemmin - se hetki, kun tajuaa, että lähtö onkin seuraavana yönä kahden lisävuorokauden sijaan. Ei auttanut itku, väliin jäi muun muassa saaren sisäosien vehreä Ubud. Uluwatun apinatemppelille sentään kerkesimme, kuten myös Dreamlandin ja Padang padangin rannoille. Sen päivän valokuvien leveistä hymyistä päätellen jotain perua Balia hehkuttavissa puheissa kenties on.

Sumatralla suosittelen:

- Lake Toballa rentoutumista. Kyllä se on vaan niin että suomalainen on tehty järvimaisemiin! Kannattaa perehtyä paikallisten batakkien kulttuuriin ja tutustua ihmisiin – vieraanvaraisempia ja avuliaampia sakkia saa hakea. Tätä lausetta en uskonut koskaan sanovani, mutta alueen kristillinen ilmapiiri oli varsin rentouttavaa. Miltei joka majatalossa soi musiikki ja pienellä kyselyllä löytyy varmasti joku, joka on valmis viemään teidät vuorille nauttimaan palmuviiniä. Siellä on hämäläiset maisemat.
- Toballa suosittelen myös skootterin vuokrausta – ei pelkoa kimppuun hyökkäävistä apinoista. Hinnat ovat edulliset, kuten tienoolla noin muutenkin. Maksoimme omasta isosta huoneestamme noin 2 euroa yöltä henkilöä kohden – euron lisämaksusta olisi saanut lämpimän veden. Suositus: Lekjon Cottages. Ruoka on niin ikään halpaa, ja ennen kaikkea, mielettömän hyvää. Koko Kaakkois-Aasia on tunnettu backpacker-kulttuurinsa vuoksi banaanipannukakuista, mutta Toballa söin valehtelematta sen kaikkein parhaimman.
- Bukit Lawangissa vierailua. Orangit livenä!

Sumatralla suosittelen välttämään:

- Liikaa vapaa-aikaa Banda Acehissa…
- Kiristävää pipoa
- Tiukkaa aikataulua
- Tieliikennettä, jos on vähänkään taipumusta matkapahoinvointiin

Balilla / Kutalla suosittelen:

- Hillitöntä krebaamista. Tai vaihtoehtoisesti korvatulppia.
- Tinkimistä loppuun saakka, vaikka tuntuisi vaikealta. Paikan päällä on niin paljon turisteja, että hinnat ilmoitetaan standardina vähintään kaksinkertaisina.
- Majoittautumista vähintään toiseen kerrokseen. Meillä oli eräänä yönä pienoinen ongelma päälle kiipeävien elukoiden ja verhotangoissa kisailevien rottien kanssa.
-Dreamland beachilla vierailua, ei uimista.
- Tree House Caféa Poppers 1:llä, harvoja kohtuuhintaisia aamiaispaikkoja
- Surffausta ensikertalaisille Kuta beachilla – ranta on siihen juuri sopiva ja tuntien hinnat edulliset
- Ajan ja budjetin salliessa Gileillä vierailua

Balilla / Kutalla en suosittele

- Uluwatulla vierailua lipokkaissa. Voisin avautua Metron tekstiviestipalstalle aiheesta ”apina vei sandaalin jalastani ja virtsasi sen päälle – kuka vastaa?!”.
- Kutalle jäämistä paria pakollista bileiltaa pidemmäksi aikaa.

Kaiken kaikkiaan voin suositella Indonesiaa lämpimästi miltei jokaiselle, joka ei kärsi turhan herkistä
hermoista. Maa on meluinen ja hektinen, asioissa kestää, ihmiset ovat vaihtelevan sydämellisiä ja päällekäyviä, mutta tilanteet harvoin uhkaavia. Thaimaahan verrattuna hintataso oli melko samanlainen, mutta koin saavani rahoilleni enemmän vastinetta. Indonesiassa halvimmissakin hostelleissa sängyissä oli aina kunnon patjat – samalla hinnalla sai Thaimaassa pelkän puisen laverin.

Vierailemissamme kohteissa voisi todennäköisesti majoittua melko tasokkaastikin, mutta helpoimmalla pääsee, kun tavoitteet eivät ole kovin korkealla. Erinäisiin ryömiviin ja lentäviin otuksiin törmää tuon tuosta, mutta niiden kanssa oppii elämään. Totuttelua vaatii myös indonesialainen vessa, joka on mallia reikä lattiassa. Sen ei kuitenkaan kannata antaa pilata lomaansa. Jos matka jotain opetti, niin ainakin sen, että ihminen on parhaimmillaan äärimmäisen joustava ja sopeutuvainen olento.

Matkan kohokohtiin kuului ehdottomasti tubing Bukit Lawangin läpi virtaavassa joessa, eli lipuminen virran mukana jättimäisellä puhalletulla renkaalla. Juuri silloin kamera ei ollut mukana, mutta tuskinpa sillä olisi mitään tehnyt. Sumatralainen sademetsä nousi jylhänä joen molemmin puolin, eikä sellaista näkyä pysty paraskaan kamera kunnolla tallentamaan.

Ja koska pääasiallinen bloggaaja-identiteettini liittyy edelleen ruokaan... tässä suosikkireseptini maistamistani indonesialaisista, maapähkinakastikkeeseen nojaava kasvisruoka Gado gado, jota voi tuoreita tai kypsiä sekä erilaisia kasviksia hyödyntäen varioida loputtomiin. Helppoa, kaunista ja hyvää (puolueellinen mielipide).

Gado gado (4:lle)

Haluamiasi kasviksia raasteena/silppuna, raakana tai kypsennettynä, esimerkiksi:

Pinaattia/vesikrassia tai vastaavia vihreitä lehtiä
Porkkanaa ohuina suikaleina (vinkki: kuorimaveitsi myös varsinaisen kuorinnan jälkeen!)
Vihreitä papuja (höyrytettynä)
Kaalia ja/tai punakaalia raasteena
Ituja

Lisäksi:

4 kananmunaa kovaksi keitettynä
1-2 salottisipulia silputtuna ja rapeaksi paistettuna
1 pkt tofua kuutioituna ja rapeaksi paistettuna - marinointiin esimerkiksi nokare tuoretta inkivääriä raasteena, pari valkosipulinkynttä hienonnettuna, tuoretta/jauhettua chiliä, oliiviöljyä, suolaa, mustapippuria)
Sitruuna- tai limelohko henkilöä kohden

Huuhtele kasvikset ja raasta/leikkaa/silppua haluamallasi tavalla pitkään ja suikalemaiseen muotoon. Sekoita yhteen ja nosta lautasille. Asettele päälle neljään tai useampaan osaan leikkaamasi keitetyt kananmunat sekä rapeat tofupalat.

Pähkinäkastike (Epicuriousin reseptistä varioituna)

1,2 dl maapähkinävoita (smooth!)
1/2 rkl tuoretta inkivääriä raasteena
1/2 rkl valkosipulinkynttä hienonnettuna (ehkä 1-2 kynnen verran siis)
1 1/2 rkl ruokosokeria
2 rkl omenaviinietikkaa
1 rkl soijakastiketta
ripaus chiliä
1-1,5 dl kuumaa vettä (tai enemmän riippuen kuinka tymäkkää kastiketta haluat)
1/2 tl suolaa (lisää vasta viimeisenä maistamisen jälkeen - maapähkinävoi itsessään voi olla melko suolaista)

Iske kaikki ainekset suolaa lukuunottamatta tehosekoittimeen ja surauta kastikkeeksi. Tarkista maku, mausta suolalla ja jatka lisävedellä, mikäli koostumus tuntuu liian raskaalta.

Lorottele (lorottele... tässä välissä on pakko tunnustaa tietty turhautuminen suomen kielen keittiösanastoon. Kenties olen itse liian mielikuvitukseton, mutta joka ikinen kerta löydän itseni umpikujasta käytettyäni puhuttelevia ilmaisuja "laita", "pistä", "nosta" tai sekoita jo aivan liian monta kertaa reseptin kirjoituksen olessa korkeintaan puolessa välissä. Kastikkeiden kanssa saa kohdata erityisiä haasteita, kuten tämä mainitsemani tapaus lorottelu. Lorottelu! Missä ovat englanninkielen herkullisia mielikuvia herättävät drizzle, dress, sprinkle, toss kumppaneineen? Voi elämän suuria kysymyksiä...) maapähkinäkastiketta reilulla kädella kunkin annoksen päälle ja viimeistele rapealla salottisipulirouheella. Tarjoile heti.

Tätä herkkua nautittiin teemaan sopivasti viime joulukuun 6. päivä Linnajuhlien pukuloiston välkehtiessä taustalla. Ja vastauksena kysymykseenne: kyllä kelpasi piehtaroida omassa monikulttuurisuutta arvostavassa suvaitsevuudessaan!

They see me rollin'

Vietnamilaiset kypsentämättömät rullat ovat saaneet viime aikoina paljon rakkautta osakseen - voidaan varmaan puhua vuoden 2011 virallisesta bloggaajaruoasta. Hypelle on syynsä, sillä rullat ovat herkullisia, eikä terveellisiä sormisyötäviä voi koskaan olla liikaa. Pirskeitä edeltävä mitä naposteltavaa tarjolle -panikointi päättyy suolaisten osalta harmittavan usein vihannestikkuihin ja dippiin tai jonkinlaiseen piiraaseen. Hyviä vaihtoehtoja molemmat, mutta vaihtelu virkistää.

Rullaruokien osalta perinteiset friteeratut kevätkääryleet voidaan jo lukea osaksi suomalaista ruokakulttuuria - suunnilleen joka pitäjästä löytyy niitä tarjoava kiinalainen ravintola ja lopuissa voidaan herkutella pakasteversiolla. Omaan suuhuni kevätkääryleet maistuvat yleensä samalta, eli ikävä kyllä yksitoikkoisen tympeiltä, etenkin hapanimeläkastikkeeseen dipattuna - siis aina. Vietnamilaisissa "kesärullissa" on vielä eksotiikkaa jäljellä, ainakin jos panostaa niiden vietnamilaisuuteen eli runsaaseen tuoreiden yrttien käyttöön. Tähän vuodenaikaan tuoreet yrtit ovat lähinnä vitsi (korianterissani oli valehtelematta kymmenisen lehteä), mutta kyllä niillä silti saa uusia makuelämyksiä aikaan.

Itsehän ennakoin rullatrendin jo alkuvuodesta 2010 Vietnamissa käydessäni raahaten maasta "aitoja" riisipaperilevyjä (erittäin fiksu tapa täyttää matkalaukku). Tästä ajatuksesta pontevoituneena en tietenkään jaksanut tarkistaa riisipaperien tilaa lauantain suurta rullailtaa varten ja kas - kaapista löytyikin vain viisi. Niin, taisin tosiaan jo kerran pyöräyttää jokusen. Ja uppopaistaa (todennäköisesti dipata myös hapanimeläkastikkeeseen). Tässä paperittomuuden tajuamisen vaiheessa täytteet olivat tietenkin jo valmiina, joten ei auttanut muu kuin keventää linjaa entisestään. Loput tykötarpeet käärittiin salaatinlehtiin - ihan toimiva ratkaisu, mutta taitaa jäädä ainoaksi kerraksi.


Gỏi cuốn eli vietnamilaiset kesärullat (20-30 rullaa koosta riippuen), kuvassa siis oikealla

paketillinen riisipaperiarkkeja (sellaisia pyöreitä, löytyy etnisistä kaupoista)

1 ruukku vesikrassia
1 ruukku minttua
1 ruukku korianteria
2 porkkanaa
300 g kaalia

tuoretta inkivääriä
tuoretta chiliä
seesamiöljyä

...sekä haluamaasi täytettä/täytteitä.

Perinteinen vietnamilainen makuyhdistelmä syntyy ylikypsästä porsaasta ja katkaravusta, mutta koska seurueeseen kuului sekä äyriäis- että lihaestyneitä, rullat täytettiin kalapainotteisesti. Tein kolmenlaisia rullia: paistetulla tofulla ja cashewpähkinöillä, kylmäsavulohella ja avokadolla, sekä tonnikalatahnalla. Varsinkaan viimeisellä ei ole tietääkseni mitään tekemistä Vietnamin kanssa, mutta hyvältä maistui ja piti dagen efterin kurissa.

Näitä varten tarvitset:

paketin maustamatonta tofua
paahdettuja cashewpähkinöitä (voit käyttää myös maapähkinöitä tai suolapähkinöitä)
150 g kylmäsavustettua lohta
yhden avokadon
kaksi purkkia tonnikalaa
majoneesia
+ yllä mainittuja mausteita

En ole koskaan oikein tullut sinuiksi tofun kanssa, mutta rullia varten pilkoin sen sopivan kokoisiksi paloiksi ja uitin seesamiöljyssä, chilissä ja raastetussa inkiväärissä. Suolasin ja pippuroin reilulla kädellä ja paistoin kuumalla pannulla niin rapeksi, kuin moiselle lötkölle on mahdollista. Ihan ok lopputulos, muttei mikään tajunnanräjäyttävä. Tiedä sitten onko tofu koskaan varsinaisesti räjäyttänyt kenenkään tajuntaa...

Tonnikala-majotahna syntyi sekoittamalla kahden tonnikalapurkin sisältö pariin ruokalusikalliseen majoneesia. Kylmäsavulohi-avokado variaatiota varten leikkasin lohen siivuiksi, pilkoin avokadon ja pirskottelin päälle reilusti sitruunamehua. Idioottivarmoja siis molemmat.

Kasviskavalkadia varten kuori ja raasta porkkanat ja hienonna tai raasta kaali. Sekoita yhteen ja mausta tilkalla seesamiöljyä, hienonnettua chiliä ja raastettua inkivääriä (ei pakollista). Revi tai saksi toiseen astiaan yrtit - käytin itse myös varret, joskin aivan alimpia ja paksuimpia suosittelen välttämään.

Riisipaperien käyttö kuulostaa haastavalta, muttei ole sitä. Riittää kun muistaa tehdä yhden rullan kerrallaan. Täytä riittävän iso kulho raikkaalla vedellä ja aseta yksi riisipaperilevy siihen pehmenemään. Voit pitää ensimmäisten kohdalla paperista kiinni ja tunnustella kuinka paljon aikaa tarvitaan - todennäköisesti noin puoli minuuttia. Käyttövalmis riisipaperi on muuttunut notkeaksi ja elastiseksi, mutta on kuitenkin vielä napakka. Ota uitettu riisipaperi isolle leikkuulaudalle ja nosta itseäsi lähimmän laidan tuntumaan haluamaasi täytettä (esim. pala paistettua tofua ja jokunen cashewpähkinä/reilu ruokalusikallinen tonnikalatahnaa/siivu lohta ja viipale avokadoa), hieman raasteseosta ja hyppysellinen yrttejä. Lähde rullaamaan suoraan eteenpäin, täyteosion piilouduttua (noin puolivälissä) taita sivut sisäänpäin ja rullaa loppuun saakka. Kostea riisipaperi on hieman tahmeaa, joten reuna pysyy kiinni itsestään, vaikka jäisi rullan päällipuolelle.

Oikeita täytemääriä ja oikeaa rullaustekniikkaa on oikeastaan turha yrittää neuvoa - kokeilemalla selviää. Valmistaudu henkisesti parin ensimmäisen täydelliseen tuhoon, mutta luota siihen, että viimeisimmät ovat kuin pieniä taideteoksia. Vietnamilaisista rullista on iloa kaikille aisteille!


Rullien dippaukseen sopii esimerkiksi soijakastike, mutta autenttisuutta vaativat kääntyvät nước mắm phan eli kalakastikkeen puoleen. Reseptistä kiitos Hoi Anin Hai Cafén kokkauskurssille, jonka osallistujien keski-ikä oli reippaasti allekirjoittaneen yläpuolella.

Nước mắm pha

2 rkl kalakastiketta (etnisistä kaupoista)
1 tl hienonnettua valkosipulia
1 tl hienonnettua tuoretta chiliä
1 tl sokeria
1 limen mehu
(1 tl raastettua inkivääriä)

Sekoita aineksia kulhossa kunnes sokeri on liuennut. Tarjoile dippiliemenä rullille.


Oheiskuvituksena satunnaisia otoksia tasan kahden vuoden takaiselta reissulta. Matka ajoittui aikaan ennen henkilökohtaista reppureissaajan uraani ja totta puhuen uudelleen maassa vieraillessani hakisin todennäköisesti melko erilaisia elämyksiä. 2010 olin kiinnostunut lähinnä rannalla makoilusta, mitä vaikeutti huono sää ja se, että rannalle oli Hoi Anissa useamman kilometrin ja Saigonissa/Ho Chi Minh Cityssä useamman kymmenen kilometrin matka. Mielenkiintoisia kaupunkeja kuitenkin molemmat - etenkin Hoi An, jonka ravintoloita muistelen edelleen kaiholla.


Saigon oli meluisa ja kaoottinen, suorastaan kuumottava paikka ensikosketukselle Kaakkois-Aasiaan. Mopot vilisivät katukuvassa ja joka paikassa rakennettiin vimmatusti. Massaturismia yritettiin selvästi ruokkia kaikin mahdollisin tavoin, mutta tosiasiassa Thaimaan veroiseen suosioon maan rahkeet tuskin koskaan riittävät: muutamat näkemäni rannat eivät varsinaisesti täyttäneet paratiisin tunnusmerkkejä, eikä ilmasto ole yhtä suotuisa pohjoismaisen ihon polttamiseen. Muita meriittejä Vietnamilla kyllä riittää - mahtava ruokakulttuuri tietenkin, mutta lisäksi kaunis ja monimuotoinen luonto sekä kaikessa dramaattisuudessaan varsin kiinnostava lähihistoria.


Vietnamin sota -teeman puitteissa tuli vierailtua useammissakin kohteissa sotamuseosta Củ Chi -tunneleihin. Teimme myös melko hasardin päiväretken My Lain verilöylystä tuttuun Sơn Mỹn kylään. Paikan päälle perustettu museo oli hiirenhiljainen ja vahvisti kuvaa Vietnamista vielä ensiaskeliaan ottavana turistikohteena. Sielläkin kuitenkin rakennettiin jos jonkinmoista resorttia, kuten myös Hoi Anin läheisellä legendaarisella China Beachilla. Uskoisin että turistin näkökulmasta maa näyttää tänä päivänä jo aivan erilaiselta, kuin kaksi vuotta sitten. Kenties hintatasokin on noussut - vuonna 2010 syöminen ja juominen oli vielä erittäin halpaa.
   

Rääppien ympäri maailmaa - Thaimaa, Ko Samet ja Bangkok

Thaimaa on Yhdysvaltojen ohella yksiä harvoja maita, joista jokaisella tuntuu olevan hyvin vahva käsitys, vaikkei kyseisessä valtiossa olisi itse koskaan vieraillut. Thaimaan selkeästä identiteetistä huolimatta sen kohderyhmä, jos nyt matkailijoista voidaan sellaisena puhua, on erittäin laaja: lukuisat saaret, rakennetut lomakeitaat ja kaupungit houkuttelevat vuosittain tuhansia lapsiperheitä ja pakettimatkailijoita, mutteivät ole hillinneet maan suosiota reppureissaajien ja muiden omatoimimatkailijoiden parissa. Oma lukunsa ovat mielikuvissa eritoten Pattayalle lomalentävät seuraa etsivät onnenonkijat.  Maa lienee suomalaismatkailijoiden keskuudessa ehdottomasti Kaakkois-Aasian suosituin - niin turistimääriltään, kuin matkailijatyypeiltään. Thaimaan osalta massaturismin kauhut on helppo ohittaa olankohautuksella, sillä maalla nyt vain yksinkertaisesti on niin paljon etuja puolellaan. Tämän takana on helppo seisoa, silläkin uhalla, että kuulostan Thaimaan valtiollisen matkailunedistämiskeskuksen esitteeltä. Promokuvista tutut palmurivistöt, miellyttävä ilmasto sekä hyvä ja halpa ruoka tuntuvat olevan tarpeeksi kompensoimaan sitä monien mielestä anteeksiantamatonta seikkaa, että niistä nauttii viereisissä riippumatoissa tusina muutakin länkkäriä.


Ennen kaikkea Thaimaa näyttäytyikin itselleni helppona starttipaikkana Kaakkois-Aasiaan: turisminsa vuosi eräänlaisena "puskurivyöhykkeenä" lännen ja idän välissä. Kun laskeuduin Bangkokin Suvarnabhumin lentokentälle 30. joulukuuta 2010, en kokenut pakokauhua, vaikka olin liikkeellä yksin ja kyseessä oli ensimmäinen kerta kun jalkani koskettivat muinaisen Siamin maaperää. Koska kokemukseni Thaimaasta rajoittuvat tasan tuohon yhteen viikkoon, jäävään itseni esiintymästä minkään sorttisena Thaimaa-asiantuntijana. Minua monin kerroin kokeneempia island hoppereita ja Full Moon Partyissa toikkaroineita kanssaeläjiä löytyy vain muutamalla hiirenklikkauksella useita kymmeniä tuhansia. Jotain voin silti kertoa ennen kaikkea Ko Sametista, uuden vuoden vieton pääkallopaikastamme, sillä vuosi sitten informaatiota etsiessäni sitä tuntui kyseisestä saaresta olevan vain niukasti saatavilla.

Ko Samet valikoitui kohteeksi ennen kaikkea siksi, että se sijaitsee lähellä Bangkokia - tiukahkon aikataulun huomioonottaen siedettävän siirtymismatkan päässä siis. Tavattuani ystäväni Bangkokin itäisellä bussiasemalla Ekkamailla (itsessään jo allekirjoittaneelle edelleen huvittavan kosmopoliitti aikaansaannos: tavata Bangkokissa suomalaisten kesken), meidän täytyi vain napata allemme Ban Phehen suuntaava bussi (lippu noin 2 euroa) ja posotella menemään. Matka kesti kaiketi pari-kolme tuntia - kuka näitä laskee. Suomesta käsin googlasin kyseistä tietoa hikikarpalot otsalla tanssien, mutta paikan päällä stressaaminen tuntui kuumuuteen nähden paitsi aivan liian raskaalta, myös yhdentekevältä. Bussilipun hinta ei tarkoittanut kyytiä kanahäkkien keskellä, vaan kyseessä oli aivan pätevä ilmastoitu ja pehmeillä istuimilla varustettu bussi, jossa kaiken lisäksi näytettiin matkan aikana Twilight 3. Edward ja Jacob pullistelemassa thaiksi dubattuna! Olimme loppujen lopuksi ainoat länsimaalaiset koko bussissa, pieni voitto kai sekin.

Aamupalaksi Fazerin sinistä ja Changia

Ban Phen palveluiltaan ja idyllisyydeltään sanotaanko niukka kalastajakylä toimi välietappina Ko Sametin saarelle siirtymiseen. Koska saavuimme myöhään illalla, oli majoittuminen yöksi kuitenkin välttämätöntä. Hotellihuoneemme/bilekartanomme (22-vuotispäiväni!) oli melko kurja, mutta ainoa saatavilla oleva, ja kuten ystävälläni Outilla on tapana sanoa, kyllähän nyt yhden yön viettää vaikka kepin nokassa. Varsinkin jos siitä lystistä joutuu maksamaan ainoastaan kolmisen euroa henkeä kohden. Aamulla lattiamme alle pesiytyneen kukkoparven jollotukseen herättyämme hyppäsimme veneeseen ja suuntasimme Ko Sametille.

Ko Sametin saari on valtaosin luonnonsuojelualuetta ja jokaisen saarella vierailijan tulee maksaa noin viiden euron luonnonsuojelumaksu (ei sillä, että rahavarat olisivat esimerkiksi roskattomuudessa näkyneet). Luonnonsuojelualue käsittää esimerkiksi kaikki saaren itärannikon päärannat, joten sille menemiseltä voi tuskin välttyä. Lippua ei koskaan tarkistettu päärannalle vievän tien tarkastusporteilla, mikä tietenkin aiheutti mielikuvan haaskatuista rahoista. Lopussa tunnollisuus kuitenkin pelasti: kiiruhtaessamme takaisin Ban Phehen vievään laivaan luonnonsuojelulippu vaadittiin jokaiselta matkustajalta. Kukaan ei tule sitä kädestä pitäen myymään, vaan kukkaronnyörejä on höllättävä oma-aloitteisesti - lienee parempi tehdä se hyvissä ajoin.

KSR - naivin on helppo hymyillä

Entäs Ko Samet sitten itsessään? Ilman vertailukohteitakin lienee turvallista sanoa, ettei saari ole vielä pahimmasta päästä turismin määrässä, mutta sille lienee syynsä. Rannat olivat ihan jees, mutteivät henkeä salpaavia. Tekemistä oli suhteellisen paljon (jos rannalla makaamisen ja hieronnassa makaamisen sellaisiksi laskee), muttei kuitenkaan älyttömästi. Koska saari sijaitsee niin lähellä Bangkokia, oli turisteja viikonlopuksi sattuneen uuden vuoden kynnyksellä kiitettävästi liikkeellä. Näistä erittäin suuri osa oli paikallisia thaimaalaisia. Emme saaneet silti nauttia länsimaalaisuudestamme yksin: majoituimme bungalowiin, jonka pitäjä oli britti, seinänaapurimme oli ruotsalainen, muut majoittujat saksalaisia ja matkalla rannalle ohitimme päivittäin suomalaisen violettiin väriin mieltyneen melko eksentrisen herrasmiehen, joka viittoi meitä kultasormuksin verhoillulla kädellään peremmälle baariinsa. 7/11:n kassajonossa edellä jonottavan miehen paidan selkämyksessä luki Kerava, ja lehtitelineestä sai Iltasanomia.

Thairuoka oli matkan parasta antia, yllättävää sinänsä. Aasialaisista isoista keittiöistä se on ehdoton suosikkini vietnamilaisen rinnalla: molempien makumaailmassa on yleensä mukana jokin raikas elementti, yrttejä käytetään runsaasti ja chilissä löytyy. Thairuoassa peruselementtejä on neljä: tulinen, hapan, suolainen ja makea. Kaikki hyviä, yhdessä erinomaisia. Maan turismin määrästä huolimatta ruoka oli kautta rantain melko edullista, joskin monissa syömissämme ravintoloissa varmasti maan yleiseen hintatasoon nähden ylettömän kallista. Matkalla monesti hekumoitu fraasi "tämähän on halvempaa kuin kotona" on suomalaisen suusta armoton itsestäänselvyys melkein missä tahansa Aasiassa, mutta ainahan se mieltä lämmittää. Hyvä ateria, joka saattoi koostua esimerkiksi hedelmämehusta, papaijasalaatista, pääruoasta ja oluesta, irtosi paikasta riippuen 6-10 eurolla.

Hedelmämehut olivat kaikkialla Kaakkois-Aasiassa ihania. Niiden koostumus muistutti pikemminkin smoothieta kuin laihaa mehuntapaista, ja niitä tulikin kiskottua lähes päivittäin. Uskoimme hyvin pitkään mehujen maun olevan taivaallinen lähinnä siksi, että olimme kerrankin siellä missä ne hedelmät oikeasti kasvavat, mutta sen ainoan kerran kun mehukauppias kysyi "otatko sokeria", ja vastasin "ei kiitos", todellisuus iski vasten kasvoja. Niissä on sokeria. Mutta myös niitä trooppisia hedelmiä! Papaijaa, ananasta, guavaa! Banaania! Ja jäämurskaa, tuota paljon parjattua vatsataudin välitöntä aiheuttajaa.

En halua painaa kaikkia ulkomaille suuntaaville tarkoitettuja terrorisoivia varohuutoja villaisella, mutta jos olisin noudattanut niistä jokaista (älä syö mitään missä on majoneesia! älä syö vihanneksia! älä koskekaan kananmuniin!), olisin syönyt koko matkan vain paistettua kanaa ja ranskalaisia. Sikäli matka oli kokonaisuudessaan avartava kokemus: söin heti ensimmäisenä päivänä Ekkamailla katukojusta jotain paistettua asiaa missä oli jotain vihreää, tofua, kananmunaa tai vastaavaa, enkä tullut kipeäksi; ensimmäisenä päivänä Indonesiassa laitoin omakätisesti jääpaloja mehuni joukkoon, enkä tullut kipeäksi. Totta puhuen en kertaakaan saanut matkallani vatsatautia, vaikka se on tähän asti ollut iloinen perinteeni jopa Lontoossa käydessäni. Se tuskin suoranaisesti johtui siitä, että söin kojuruokaa, mutta eipä siitä näköjään haittaakaan ollut. Jos tietäisin, mitä maalaisjärki ruokavalinnoissa tarkoittaa, kehottaisin nyt käyttämään sitä. Ainoa vinkki jonka osaan antaa katuruokailun suhteen epävarmoille lieneekin watch and learn: hakeudu sellaisen kojun äärellä, jossa muutkin asioivat (Bangkokissa kaikkialla), ja tilaa samaa kuin edellinen.

Bangkokissa söimme yksinomaan kojuista (paitsi kerran Dunkin Donutsissa vieraillessamme krhm), mutta Ko Sametilla saaren funktio ensisijaisesti turistikohteena merkitsi sitä, että kojut oli korvattu saksan- ja ruotsinkielisillä ruokalistoilla saaren lukuisissa ravintoloissa. Rannalle levitetyllä matollakin ruoka toki maistui. Koska vierailuni oli Thaimaassa ensimmäinen laatuaan, opettelin ruoan suhteen perusasioita: erilaisia nuudeliruokia ja keittoja. Suureksi harmikseni ruokailuani rajoittaa jonkin sortin äyriäisallergia - Aasian maissa tämä rajaa valinnanmahdollisuuksia erityisen selvästi. Erilaiset rapuruoat olivat listoilla moninaisesti edustettuina, mutta osani oli tyytyä liha- tai kasvisvaihtoehtoihin. Jälkimmäisistä ykkössuosikikseni nousi usein alkuruoaksi tilaamani Som Tam eli tulinen papaijasalaatti. Pimeänä syysiltana innostuin väkertämään sitä Siaminlahden aaltojen huuhtoessa nostalgiaan taipuvaa aivolohkojen osaani erityisellä vimmalla. Raaka-aineiden osalta pieniä myönnytyksiä tehneenäkin se maistui erinomaiselta!


Semi Som Tam (neljälle)

1 vihreä papaija (noin 600 g, raasteena noin 1 litra)*
4 tomaattia
4-6 valkosipulinkynttä
2 chilipalkoa (keskivahvaa)
reilu kourallinen maa/cashewpähkinöitä syöjää kohden, yhteensä kenties 2 dl
4 rkl kalakastiketta*
4 rkl limemehua
2 rkl tummaa sokeria
1/2 tl valkopippuria
haluamaasi vihreää salaattia, esim. vesikrassia
korianteria

Nokkelimmat bongasivatkin jo raaka-aineiden joukosta niin tulisen, happaman, suolaisen kuin makean!

Kuori papaija, halkaise ja poista siemenet (oikeanlaisessa papaijassa ne ovat valkoisia). Raasta papaija pituussuunnassa nuudelimaiseksi raasteeksi. Leikkaa tomaatista ohuita pitkulaisia siivuja (esteetikkona poista ensin siemenet) ja lisää papaijaraasteen joukkoon. Valmista kastike hienontamalla valkosipuli sekä chili ja mortteloimalla ne kalakastikkeen, limemehun, valkopippurin ja sokerin kanssa tasaiseksi seokseksi. Myös sekoittaminen riittää paremman puutteessa. Sekoita kastike papaijaraasteen ja tomaattien joukkoon ja annan maustua tovi. Salaatin maustuessa paahda haluamiasi pähkinöitä pannulla ja lisää salaatin joukkoon. Asettele lautaselle haluamaasi vihreää ja nostele päälle papaijaseos. Viimeistele korianterilla ja tarjoa heti.

*-merkittyjen raaka-aineiden hankkimiseen suosittelen kaikille Helsingissä pyöriville Hakaniemen Vii Voania (Hämeentie 3). Suositus pätee myös esimerkiksi itämaisiin mausteisiin, papuihin, maissijauhoihin, nuudeleihin, soijakastikkeeseen, itämaisiin yrtteihin, kondensoituun maitoon... Hämeentien etnisten kauppojen kavalkadin tarjonnasta Vii Voan on oma suosikkini, mutta tarjontaan kannattaa käydä tutustumassa muuallakin. Hinnat ovat tietyissä tuotteissa huomattavasti perusmarketteja edullisempia, mutta tämä ei tarkoita, että kaikki olisi automaattisesti halpaa. Esimerkiksi viileäkaapista löytyvän vihreän papaijan (=raa'an papaijan) kilohinta oli 12e/kg, jolloin ostamani mötikän hinnaksi tuli noin seitsemän euroa. Se on toki halvempi kuin lentolippu Thaimaahan, mutta kirpaisee silti melkoisesti.

Kaikki thai-fiilit lienevät pian valmiita heittämään ensimmäisen kiven, mutta minusta papaijan voisi Suomessa hyvin korvata jollain muulla miedolla raasteella. Salaattihan ei olisi sen jälkeen tietenkään enää autentti Som Tam, mutta koska ruoan pointti on sen herkullisessa kastikkeessa, jota papaijan mietous vain tasoittaa, voisi sen hyvin toteuttaa jollain muulla. Kaalisalaatti thaihengessä, anyone? Papaijan osalta myös kypsän oranssi papaija sopisi - sen kilohinta peruskaupassa oli samaisena päivänä noin puolet vihreästä.

Kaiken kaikkiaan Thaimaa jätti melko ristiriitaisen olotilan, sikäli kun maasta nyt voi mitään kokonaisarviota vain kahden kohteen perusteella antaa. Bangkok oli hektinen, meluisa ja paikoin erittäin länsimaalainen isoine ostoskeskuksineen ja kansainvälisine ketjuliikkeineen. KFC-valotaulut hehkuivat siellä täällä ja piraattikosmetiikkaa sai kaikkialta. Reppureissaajien toinen koti Khao San Road oli juuri sitä mitä kuvitella saattoi: erinomainen paikka buukata lippuja ja kyytejä muualle Thaimaahan ja tehdä pakolliset ostokset Chang-paidasta olkihattuun. Söin Bangkokissa matkan kenties parhaimman, mutta myös varmasti koko maan hirveimmän aterian. Jälkimmäinen tapahtui MBK-kompleksin buffetravintolassa, jossa proteiinielementti oli ratkaistu katkarapujauheella (en edes halua tietää mitä se on) ja jonka salaatissa parveili hyönteisiä jopa allekirjoittaneen sietokyvylle liikaa. Bangkokissa suutani koeteltiin myös muulla tapaa: kaikki oli tulisempaa kuin Ko Sametilla.

Ko Samet itsessään oli hyvä paikka juhlia uutta vuotta ja paikalliskulttuuriin tutustuminen erinäisten ämpärien muodossa hoidettiin erinomaisin arvosanoin. Elefanttikaulakorunikin päätti vapautua kaltaistensa pariin. Juhlahumun hälvettyä kaiken roskan alta ei kuitenkaan paljastunut sitä kaikkein hienointa paratiisisaarta - voin suositella Ko Sametia juuri kaltaisillemme nopeasti Bangkokista rannalle haluaville reissaajille, joiden tavoitteena on yksinomaan vain päästä rannalle. Bangkokin läheisen sijainnin vuoksi saari on Thaimaan mittakaavassa hieman kalliinpuoleinen, mutta muutaman päivän visiitillä se tuskin haittaa. Pidemmäksi aikaa en ehkä Ko Sametille lähtisi muutenkaan.

Thaimaa lienee ansainnut maineensa "jokaiselle jotakin" tarjoavana kohteena, mutta matkallamme se oli vasta alkusoittoa jollekin paljon paremmalle. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin!