Oikeus puhtaaseen ruokaan

Helsingin keskustaan on viime aikoina putkahdellut useampiakin uusia lähi- tai luomuruokaan panostavia putiikkeja. Voitto? Ainakin kaupat ovat konkreettinen osoitus jo pitkään nosteessa olleesta tiedostavasta ja laadukkaampaan kuluttamiseen tähtäävästä ilmapiiristä, joka on kantanut hedelmää elintarvikkeiden ynnä muiden hyödykkeiden hankinnassa. Lähiruoka, luomuruoka, ja muut tehotuotannolle vaihtoehdon tarjoavat välillä epäselvätkin määreet ovat marssineet ansiokkaasti marginaali-ilmiöstä valtavirtaan tuttua kaavaa noudatellen: alkuperäisestä vaihtoehtoisuudesta ensin ylemmän keskiluokan elintasoeduksi, ja sittemmin enenevässä määrin osaksi tavallisten suomalaisten kulutustottumuksia.

Kehityssuunta on mielestäni oikea. Luomuruoan ja lähiruoan, tai ylipäänsä kaiken kasvotonta tehotuotantoa edes osittain kyseenalaistavan ruoan tulisi olla saatavilla kaikille tulotasosta riippumatta. Näin ollen, vaikka haluaisin kovasti kutsua näitä Helsinkiin putkahtaneita tiedostavan ruoan keitaita päivittäistavarakaupoiksi, tai peruselintarvikkeita myyviksi ruokakaupoiksi, ei määritelmä oikein kaikkiin istu. Pelkkä hintalappuun vilkaisu riittää vahvistukseksi. Luomu- ja lähi- etuliitteet nostavat toki ruoan hintaa, mutta on vaikea puhua edes laadukkaasta peruselintarvikkeesta, kun pinaatti maksaa 45 euroa kilolta.

Uuden Kluuvin kauppakeskuksen kellaritasossa majaileva Eat & Joy -maatilatori herätti seurueessamme ihastelevia kommentteja välittömästi laskeuduttuamme keskelle avajaishulinaa. Ooh miten nättiä, ja kivasti aseteltua, ulkonäkö viimeisen päälle ja valikoimakin monipuolista. Maatilatori on tilana varsin miellyttävä, enkä puitteiden osalta keksi juuri muuta valittamisen aihetta kuin "vihanneskellarin" katon korkeus, joka oli tällaiselle keskimittaisen suomalaismiehen pituiselle naiselle hieman turhan matala. Mutta ne hinnat. Voi paratkoon niitä hintoja, joista yllä mainittu pinaatti oli yksi räikeimmistä esimerkeistä. Pieni rasia luomupinaattia (siis sellaista babya, jota saa perusversiona kaupasta alle kahdella eurolla) maksoi 8,50. 8,50! Sehän taitaa olla melkein kymmenen euroa, ja jotta kellekään ei jäisi epäselväksi, tarkalleen ottaen 50 vanhaa mummonmarkkaa ja 58 penniä. Juu juu, Suomi on kallis, Helsinki on vielä kalliimpi ja uuden Maatilatorin sijainti suunnilleen niin keskeinen kuin kaupungissa on ylipäänsä mahdollista. Kiinteistön vuokrat hipovat pilviä ja remonttiin lienee huvennut jokunen oravannahka, mutta... bitch please rajansa kaikella.

Maatilatorin valikoimaan kuuluu kaikenlaista terveysvaikutteista hassua, kuten raakamaitoa ja kyytönmaitoa, erikoistuotteita, jotka tietenkin maksavat ja joista lienee turha edes yrittää povata uutta klassikkoa jokaiseen suomalaiseen keittiöön. Näiden tuotteiden eksklusiivisuuden ymmärtää jokainen. Vihannesten ja viljojen kaltaisissa perustuotteissa räikeästi keskihinnasta poikkeavaa merkintää lapussa on kuitenkin vaikea hyväksyä. Kuten ystäväni totesi, Maatilatorin kohderyhmänä tuntui hinnoittelun perusteella olevan se ilmeisesti sittenkin olemassa oleva ihmisryhmä, jonka mielestä jopa Hakaniemen hallissa asioiminen on jotenkin liian rahvaanomaista. Sieltäkin nimittäin saa henkilökohtaista palvelua.

En halua kokonaan tyrmätä Eat & Joy'n uusinta aluevaltausta. On ehdottoman positiivista, että tällaisia yrittäjiä löytyy. Jokainen uusi kilpailija, joka pyrkii heiluttamaan Suomen kummallisesti parin ketjun ympärille keskittynyttä elintarviketoimintaa saa minun ääneni. Eikä Maatilatorin hinnoittelu ollut kokonaan säädytöntä: esimerkiksi liha- ja kalatiskit pyysivät edes jotenkin käsityskyvyn sisälle mahtuvia summia. Maatilatorin yhteydessä toimiva kahvila ei myöskään vaikuttanut niin kalliilta, kuin voisi olettaa, tai sitten olin vaan viidessä minuutissa tullut hinnoille sokeaksi. Kaikesta tästä huolimatta liikkeen harjoittama hinnoittelupolitiikka tuntuu karhunpalvelukselta koko lähiruokatietoisuuden oletettavasti tärkeimmälle missiolle: mahdollisimman laajalle tietoisuudelle. Korkeat hinnat ovat ymmärrettävistä syistä omiaan pitämään luomu- ja lähituotteet korkean elintason merkkeinä: etuoikeuksina, joihin kaikilla ei mitenkään ole varaa. Tämä tuskin on kenenkään toive?

Naiivi toiveeni olisi nähdä luomutuotteet kauppakassin kivijalkana mahdollisimman monessa taloudessa, eritoten eläinperäisiä tuotteita koskien. Vaikka toive on melko optimistinen, jokainen sille kapuloita rattaisiin laittava hidaste harmittaa, varsinkin kun kyse on niin sanotusti samassa joukkueessa pelaavista. Tietenkään Maatilatorin kaltaisen erityiskalliin erikoiskaupan olemassaolo ei ole suoranainen este luomun suosimiselle hieman maltillisimmilla hinnoilla. Kenenkään ei ole pakko asioida Maatilatorilla, vaan jokainen voi halutessaan kääntyä niin sanotusti tavallisille kuolevaisille suunnattujen myymälöiden puoleen. Hinnoittelun puitteissa tavallisia ruokakauppoja on kuitenkin vaikea löytää ketjujen ulkopuolelta. Jos haluaa samanaikaisesti suosia luomua ja paikallista pienyrittäjää, täytyy olla valmis maksamaan. Miltei jokainen Helsingin luomu tai lähi -alkuinen kauppa seisoo tästä todisteena: oli kyse sitten Anton & Antonista tai Eat & Joy’n myymälöistä, on kyseessä kuitenkin selvästi hyvätuloisille suunnattu herkkukauppa.

Yksi poikkeus tuntuu kuitenkin löytyvän: Ullanlinnaan syyskuussa avattu Aitokauppa, jossa vierailin taannoin melko tarkoitushakuisesti suoraan toistamiseen Maatilatorilla pöyristyneenä pyörähtämisen jälkeen. Aitokaupan liiketila ei ole suuri, normaalia kivijalkamarkettiakin pienempi, mutta kompaktiin tilaan on mahdutettu elintarvikkeita miltei kaikista tuoteryhmistä, ja mikä parasta, palvelutiski! Palvelutiski on nykyään iloinen yllätys melkein missä tahansa, mutta jopa sitä suuremman vaikutuksen Aitokaupassa teki paikan hintataso. Syynä voi ainakin osittain pitää kaupan tuotevalikoiman "kansantajuisuutta": pientuottajien ja erikoisempien merkkien lisäksi tarjolla oli myös kotimaisten suurten brändien luomutuotteita. Valion maidon ynnä muiden tuttujen purkkien ja putelien ansiosta Aitokaupassa asioiminen tuntui, no, melko lailla tavallisessa ruokakaupassa asioimiselta, ainoastaan sillä erotuksella, että valtaosa tuotteista oli luomua. Mahtavaa, ja samalla erittäin utopistista. Ei se mitään. Näinkin sen voisi hoitaa. Kenties näin alkuun jokaisen Alepan voisi korvata Aitokaupalla? Uskon, että jokainen pärjäisi. Kaupasta sai nimittäin jopa valmisruokia, joskin pientuottajien valmistamana.

Jos lähdetään kuitenkin siitä ikävästä tosiasiasta, että ruokaostosten teko pyörii Suomessa edelleen parin suuren ketjun ehdoilla, on tilanne tuotevalikoiman puolesta onneksi parantunut. Myös S- ja K- merkittyjen peruskauppojen luomuvalikoima on kasvanut, ja suureksi onnekseni luomulihat ovat tehneet itseään tykö jopa joihinkin Alepojen kokoisiin pikkumarketteihin. Muutos tuntuu tapahtuneen vaivihkaa, itsestään sen suurempaa numeroa pitämättä. Toisaalta tuntuu, että juuri näin sen kuuluukin mennä: omalla painollaan hiljalleen yleistyen, sen suuremmin asiasta huutelematta. Valtaosa suomalaisista tekee ruokaostoksensa ketjukaupoissa, ja omaksunee luomunsa parhaiten sitä kautta pienillä asteittaisilla valinnoilla. Veikkaan, että leijonanosa maan koko luomumyynnistä kulkee kaupasta pöytään Prisman tai Citymarketin muovikassiin piilotettuna. Kun sama toistuu Hangosta Utsjoelle, on se kuitenkin kaikessa tasapäistävyydessään minusta oma ongelmansa.

Mistä päästäänkin yhteen lempiaiheistani, päivittäistavaramyynnin keskittymiseen. Jos luomu tuntuu liian kalliilta, epäluomu minusta vasta kalliilta tuntuukin. Ruoan hinnoissa noin yleensä olisi vähän miettimistä ja tästä voi kiittää ennen kaikkea kunnollista kilpailun puutetta: siis monia vaihtoehtoisia palveluntarjoajia vain parin hassun ketjun sijaan. Kanta-asiakaskortit lompakossa eivät ikävä kyllä maksa itseään koskaan takaisin, mistä riittäisi avautumista jo sinänsä. Sen sijaan, että lataisin vielä vähän lisää faktaa tiskiin, suosittelen mieluummin kääntymään jo eräänniin tehneen puoleen.

En tiedä ketään, jonka mielestä ajatus pienyrittäjien tukemisesta ja persoonallisissa ruokakaupoissa asioimisesta tuntuu vastenmieliseltä – siksi tuntuukin niin absurdilta, ettei päivittäistavaramyynnin keskittymisestä ole tehty sen suurempaa haloota. Kilpailun lisääntyminen johtaisi kaiken logiikan mukaan paitsi edullisempaan, myös laadukkaampaan ruokaan – kenties peräti luomuvalikoiman lisääntymiseen! Siksi harmittaa, että ne muutamat, jotka ovat pääkaupunkiseudulla lähteneet haastamaan suuria ruokataloja, ovat pääasiassa jatkaneet ilmaa hinnoissa -linjaa, ja pitäneet vaihtoehtoisuuden pienen väestönosan etuoikeutena. Toisaalta heitä ei voi moittiakaan: matalammilla hinnoilla tehtäisiin todennäköisesti tappiota, eikä niille tunnu olevan edes turhan paljon tarvetta, sillä Kluuvin alakerrassa on riittänyt vilskettä näinkin. Mikäs siinä: tyhmä ole tunnetusti se, joka pyytää, vaan se joka maksaa.

Minä en kuitenkaan halua maksaa pinaatistani 45 euroa kilolta, pahoittelut. Voisin kuitenkin maksaa pinaattirasiastani hieman enemmän, kuin 1,20. Haluaisin suosia pieniä kauppoja, mutta kohtuuhinnoilla. Kohtuuhinnoilla vastaan tulevat ajalliset resurssit. Aitokauppa sai minut taas hetkellisesti haaveilemaan etelähelsinkiläisestä residenssistä, kenties jossain mintunvihreässä jugendtalossa. Kolmosen ratikkareitin varrelle sinänsä kätevästi asettuva liike sijaitsee ikävä kyllä kaupunginosassa, johon minulla ei ole juuri koskaan asiaa – ei töiden, koulun, tuttavien tai edes lenkkeilyn puitteissa. Kaivopuistossa siideripäissään römyäminenkin tuntuu olevan jo taakse jäänyttä aikaa (sääli sinänsä). Mikäli asuisin kävelymatkan päässä Aitokaupasta, voisin kuvitella asioivani siellä useastikin.

Jos vaan asuisin Kauppatorilla... tai edes Tuomiokirkon välittömässä läheisyydessä

 Kaduilla, tai siis sosiaalisessa mediassa, liikkuu kuitenkin huhu, jonka mukaan Aitokauppa olisi laajentamassa toimintaansa myös muualle. Pidetään peukut pystyssä – konsepti on mielestäni mainio. Siihen asti jatkan etikettien ja pakettien syynäämistä viiden miljoonan muun kanssa niissä muutamissa marketeissa, mihin meillä on kyetty. Luomuvalikoima tuntuu niissä parantuvan hetki hetkeltä; pieni voitto kai sekin, ja mahdollisuus kiitollisuuteen.

Totuushan on se, että kehitystä on jo tapahtunut. Mukavuudenhaluinen Äitini näytti juuri vihreää valoa luomukinkulle, mitä voi pitää eräänlaisena etappina. Tästä ajatuksesta on hyvä pitää kiinni silloin, kun kaikki tuntuu hajoavan. Parempaan suuntaan ollaan koko ajan menossa, vaikka sitä ei olekaan helppo huomata. Parempaan suuntaan yritän minäkin mennä ihan ketjukaupoissa asioiden, vaikka kukaan ei olekaan keksinyt tehdä aiheesta FB-eventiä, jonka kautta julistaisin koko maailmalle: OSALLISTUN.
   

Ulkopuolinen ja muita kertomuksia

Jos halajaa ravintolakokemuksia valitettavasti melko tasapaksujen ketjuravintoloiden ulkopuolelta, toivoo makuelämyksiltä keskitasoa parempaa laatua ja ennen kaikkea yllätyksellisyyttä, muttei ole kiinnostunut turhan takakireästä pönöttämisestä, voin suositella Helsingin aasialaisten paikkojen ehdottomia ykkösiä: Farangia ja Gaijinia.

Molempien ravintoloiden takana häärii sama kaksikko, suomalaiset kokit Tomi Björck ja Matti Wikberg, joista varsinkin edellämainittu vaikuttaa juuri sellaiselta über-rennolta tatuoidulta jäpikältä, joka on kuin ohimennen kerännyt ruokainspiksiä ja omaksunut keittotaitoja kierrellessään Nusa Tenggaraa surffilautansa kanssa. Inspiraatiota onkin imetty monista lähteistä. Sekä Farang että Gaijin edustavat modernia aasialaista fuusiokeittiötä: ensimmäisen pohjaa Kaakkois-Aasian makumaailmoihin siinä missä uudempi tulokas Gaijin hakee vaikutteita pohjoisesta. Kummastakaan ei siis löydä varsinaisesti "kiinalaista" tai edes "indonesialaista" ruokaa, vaan annosten ideana on yhdistellä parhaita puolia alueen mittavasta tarjonnasta.

Jotten kuulostaisi liikaa kummankaan ravintolan lehdistötiedotteelta, lopetan faktojen latelemisen tähän. Sen sijaan kerron mikä minusta Björckin ja Wikbergin ravintoloissa on parasta: se, että niistä oikeasti saa sellaista ruokaa, jota minä en yksinkertaisesti osaisi tehdä.

Minusta on kammottavaa aterioida "ravintolassa" ja saada eteeni puolivalmisteita, natriumglutamaattia oikeiden makujen sijaan tai, henkilökohtainen suosikkini, vielä sisältä jäässä olevia pakasteita. Jos aion laittaa rahani ulkona syömiseen, olisi minusta vähintään kohtuullista saada roposilleni asiaankuuluvaa vastinetta: ravintolatasoista ruokaa, eli oman käsitykseni mukaan jollain tapaa kaupan perusvalikoimasta erottuvaa syötävää. En ole ammatti- tai edes harrastelijakokki ja siksi tuntuukin niin käsittämättömältä joutua melko usein toteamaan, että kyllä, olisin itse tehnyt parempaa.

Sekä Farangissa että Gaijinissa ruoka on ollut kautta linjan paitsi laadukasta, myös yllätyksellistä. Jo teemansa puolesta annoksissa on hyödynnetty runsaasti itselleni vieraita raaka-aineita. Lähiruoka on hyvä juttu, suomalaisuus yleensä kannatettavaa, mutta ennen kaikkea eksootiikalla ja kekseliäisyydellä ravintolat pystyvät halutessaan tekemään pesäeroa epäammattimaiseen ruoanlaittoon. Sekä Farangissa että Gaijinissa huomasi makujen takana olleen selkeästi jonkun, joka välittää: parhaat annokset tuntuivat kaikessa harmonisuudessaan pienimuotoisilta jumalallisilta väliintuloilta. Suureksi onnekseni olen molemmissa ravintoloissa saanut mahdollisuuden kokeilla maistelumenua - hurmion hetkiä on ollut riittämiin.

Kovin halvalla tällainen iloittelu ei tietenkään onnistu. Ravintoloiden hintataso on keskenään samaa luokkaa, eli verrattain korkeaa. Mielestäni hinnalle saa kuitenkin vastinetta - melko ankeassakin ravintolassa pöytäseurue saa varmasti rahaa kulumaan syömällä alku-, pää- ja jälkiruoat viineineen. Tämänkaltainen ateriointi on melko harvinaista herkkua ja kolmen (tai F:n & G:n tapauksessa seitsemän!) ruokalajin illallisille onkin yleensä ollut jokin erityinen syy. Farangissa pistäydyimme vuosi sitten syntymäpäivieni kunniaksi, Gaijiniin tie vei raavittuani kasaan akateemisen urani ensimmäisen virstanpylvään, luonnontieteen kandidaatin paperit. Ravintolailta pitkän kaavan kautta oli erittäin mieluisa lahja; sain siitä paljon enemmän irti, kuin jostain väkipakolla ostetusta typerästä tavarasta, jonka ainoa funktio olisi kuitenkin vain olla mahdollisimman paljon tiellä. Kannustankin näin uuden talouslaman kynnyksellä, maailman jo hukkuessa turhaan materiaan: lahjokaa toisianne jollain aineettomalla. Tukekaa ravintolatoimintaa! Ja ennen kaikkea: uskaltakaa mennä niihin liian tyylikkäiltä ja katu-uskottavilta vaikuttaviin paikkoihin! Ihmisiä niissä on vain töissä.

Gaijinin suuntaan voisin lähettää vielä yhdet kehut: tarjoilu ja palvelu toimivat oikein hyvin. Salihenkilökuntaa oli suunnilleen yksi jokaista kolmea asiakasta kohden, ja vaikka pöydässämme piipahti heistä yksi jos toinenkin, ei ainoankaan avuliaisuus jättänyt moitteille sijaa. En tajua ollenkaan mistä esimerkiksi Ysibaari, Siltanen ja Tavastia ovat palvelukonseptinsa repineet. Asiakkaiden kohteleminen välinpitämättömällä viileydellä ei todellakaan ole coolia, lähinnä naurettavaa. Naureskella sille nimenomaan kannattaakin. Ja kysyä hassuja kysymyksiä, kuten äitini, joka tiedusteli Sunnin luineen paistettua siikaa tilatessaan, että missähän päin maailmaa sellainen Luine mahtaa sijaita.

Sillä tiedättekö: tietämättömyys on inhimillistä. Seuraavaksi polveilevaa tajunnanvirtaa aiheen tiimoilta.

Mielestäni hyvän ravintolan tärkeimpiä kriteerejä on se, että jos asiakas ei tiedä puna- ja valkoviinin eroa niin tarjoilija kyllä kertoo. Hyvä tarjoilija tekee kaikkensa, jotta asiakkaan ravintolakokemus olisi mahdollisimman mukava. Suhde toimii kuitenkin molempiin suuntiin ja se, mikä monen asiakkaan kohdalla tuntuu tökkivän, on oman osuutensa hoitaminen: rohkeus avata suunsa ja kysyä "hei, voitko auttaa tämän kanssa".

Valitessani potentiaalista ravintolaa ensimmäisen korkeakoulututkintoni juhlistamista varten minun olisi todella paljon tehnyt mieli laittaa varaus pikkuruiseen luomuravintolaan nimeltä Chef & Sommelier. En kuitenkaan uskaltanut. Kuvittelin istumisen 20-paikkaisessa asiantuntevasti viineihin suhtautuvassa ravintolassa, todennäköisesti snobin ja ylimielisen henkilökunnan arvostelevien silmien alla sen verran kuumottavaksi tilanteeksi, ettei illan alkuperäinen tavoite, rento ja hyvä meininki, varmasti toteutuisi. Näin jälkikäteen en voi kuin nauraa itselleni. Todennäköisesti pöytäseurueeseemme olisi suhtauduttu kuin kehen tahansa toiseen - oletusarvoisen ystävällisesti. Tämän sain järkeiltyä jo silloin, mutta kylmä rationaalisuus ei riittänyt. Toimin vaistojeni varassa, ja vaistoni kehottivat minua vielä harkitsemaan. Pelko siitä, että näyttäisin jotenkin typerältä hienossa ravintolassa, oli liian suuri.

Mikä lienee syynä silloin tällöin päätään nostavalle huonolle asiakasitsetunnolleni? Tiedän, etten ole tuntemusteni kanssa yksin. Suomalaisia on usein moitittu siitä, että emme osaa vaatia hyvää palvelua: jurnutamme ja puhisemme itseksemme jotain sellaista kuin "tää oli nyt kyllä aika..." tai "ei, ei tää nyt kyl ollut ihan..." (tai poikkeustapauksissa, kuten muutenkin vähän liian leväperäisesti tunteitaan ilmaisevan Alexander Stubbin kohdalla: "VMP"), mutta pyydettäessä suoraa palautetta ulosantimme on tasoa "ihan hyvä oli joo". Missä vika? Mikä palautteen antamisessa, kyseenalaistamisessa tai ylipäänsä minkään muun kuin jonkun lattean selkärangattoman myötäilemisen ilmaisemisessa on niin vaikeaa? Miksi itseään ei voida laittaa likoon; miksi toisen ihmisen kanssa ei yksinkertaisesti voida kommunikoida?

Halu pysyä mukavuusalueella lienee tärkein osatekijä ketjuravintoloiden ynnä muiden ennen kaikkea "helppoina" itseään markkinoivien ruokahuoltamoiden suosiossa. Vaivatonta sen olla pitää - myös ravintolalle. Huonoa ruokaahan on helppo tarjoilla, kun tietää ettei asiakas sitä kuitenkaan kyseenalaista. Kaikki voittavat! Eikun siis...? Moni on varsin tyytyväinen ruokailutottumuksiinsa, odottaa aterialta lähinnä vatsantäytettä ja hyvää makua eikä jaksa problematisoida syömistä sen enempää. Se heille sallittakoon. Syömisestä on tehty jo aivan liian vaikeaa. Miten viestiä ruokailutottumuksillani että olen paitsi eettinen ja tiedostava, samanaikaisesti uusiempien ruokatrendien aallonharjalla ja perinteitä arvostava, hiilihydraattitietoinen mutta samalla totaalikarppauksen tuomitseva? Näitä ensimmäisen maailman ongelmia...! Jossain maksalaatikkomiesten ja pakurikääpiä fiilistelevien keskellä lienee kuitenkin suuri enemmistö meitä, jotka haluaisivat ihan tavallista ruokaa, mutta laadukkaasti. Sitä ei kuitenkaan välttämättä löydä, jos ei ole valmis astumaan mukavuusalueensa ulkopuolelle.

On eräs asia, jota en kerta kaikkiaan voi sietää: vapaaehtoinen uhriksi asettuminen. Se, että valittaa, muttei tee mitään. Tämä toimii luonnollisesti myös omalla kohdallani. Näen ravintolan, ajattelen "onpas kivan näköinen", käteni hapuilee jo ovenkahvaa kunnes mieleeni juolahtaa voiapuaonkohanmullanyttarpeekshienotvaatteetvoihittoentäjosneTAJUUettämäolenoikeestilähiöstä!!!! En mene, ja kirjaudun suomi24:een avautumaan aiheesta "Helsingin ravintoloista saa koppavaa palvelua, en ole siis käynyt mutta niinhän se varmasti on".

Typeerä nainen.

Ei sillä, niinhän se joskus on. Mutta turha sitä on itseensä ottaa. Joskus tiskin takana omaan uskottavuuteensa melkein tukehtuva idiootti on se hinta, joka hyvästä musiikista tai oikeasti hyvän hinta-laatusuhteen omaavasta annoksesta pitää maksaa. Janariuus on vastoin kaikkea logiikkaa melko yleistä asiakaspalvelutehtävissä, mutta oletusarvona sitä ei kannata pitää, eikä ainakaan tekosyynä sille, ettei itse vaan kehtaa kysyä.

Tämän pienen avautumisen loppukaneetteina haluaisin lausua seuraavat ärsyttävät sanat, jotka saattavat olla sinulle itsestäänselvyys, mutta joita ei jonkun toisen päähän ole kenties taottu riittävän montaa kertaa. Se olkoon myös ensimmäisen elämänhallintaoppaani nimi:

Sinä olet hyvä juuri tuollaisena.

Tai jos et ole, niin tee nyt hyvä ihminen asialle jotain. 

    

Hide and seek

Sunnuntai-ilta on hyvä aika piiloutua

Illalla tie vei kotiin Viikinrannan kautta. Peltoaukealla vastaan käveli supikoira, muuten sai polkea pimeyden halki kaikessa rauhassa. Suosittelen - siellä on pimeää, mutta edelleen melkein yhtä vihreää kuin kesällä.

Eikä silloinkaan tarvinnut pelätä.

Kavinsky - Nightcall by capitanortega

When the living was easy

Rakkauden kesänä 2011 minä, muinoin jotain ruokablogia kirjoitellut opiskelijantapainen, nautin, koko sentimentaalisuuteen taipuvan sydämeni kyllyydestä.

Noin tuhat vuotta sitten kävin julistamassa kauden alkaneeksi Maailma kylässä -festivaaleilla mitä
parhaimmassa seurassa.

 ...sittemmin jatkoin papujen viitoittamalla tiellä.

Perehdyin munakoisojen sielunelämään huomattavasti useammin, kuin siivosin.

Pyöräytin mansikkasalsaa ja painelin Hakaniemen rantaan.

 Tein salaattia perunoista kerran,

...toisen,

...kolmannen.

Paistoin lettuja tai ohukaisia tai räiskäleitä (joihin kannattaa aina ujuttaa pinaattia, epätoivoiset äidit huom!)

Keittelin kinuskia, söin melkein koko kattilallisen ja lahjoin kollegaa loppuosalla.

Vapautin sisäisen potteristini vielä kerran. Karkkipussissa suklaasammakoita, jokamaun rakeita, kurpitsaa teeskenteleviä vaahtokarkkeja ja mini-Marseja (koska "Harry Potter osti ekaa kertaa Tylypahkan junassa mars-patukoita...")...

Missasin kaljakellunnan mutta en iltaruokailua.

Rakensin haaremin lammasmakkaran avustuksella.

Luotin täytekakkuun.

Juhlin kolmea tapahtumaa yhdellä kertaa Ravintola Sunnissa, jossa söin maksaa sekä etu- että pääruokana. Jälkiruoan kohdalla puhti loppui ja valitisin Tarte Tatinin - kerrassaan hyvä asia, mutta mun tekemä on kaikkein paras.

Mökkeilin ja grillasin. Söin bataattisiivuja muurikkapannulta.

Vaikutuin niistä peruuttamattomalla tavalla.

Yritin mennä Ravintolapäivään ja lopulta onnistuin. En vielä kuvanottohetkellä.

Söin lomalaisen kaikkivoipuudella lounasaikaan kunnon suomalaisessa ravintolassa, Kouvolassa, kaikista maailman paikoista. Raastepöytä, pyttipannu ja huoneenlämpöinen kevytmaito. Kiisseli ja kahvi.

Tunnelmoin seuraavana päivänä auton lasin läpi Helsingin parasta paikkaa vain lähteäkseni saman tien uudestaan tien päälle.

Suuntasin kulttuurimatkalle Lahteen ja päädyin Suomen toiseksi parhaaseen italialaiseen ravintolaan.

Eräänä synkkänä ja myrskyisenä päivänä, yhtenä kesän viimeisistä, kävin viimein Ihanassa kahvilassa.

 Ostin pyörän. Tämä ei liity mitenkään ruoanlaittoon.

Avokadopusseja saa taas halvalla! Söin.

Viimeinen on selvä merkki siitä, että syksy on saapunut. Kerrospukeutuminen ja pataruoat tekevät paluun kartalle täydellisessä synkassa, onneksi nautin myös molemmista. Kartoista puheen ollen, alla kesän tärkein kuva.

Laatimani kerrassaan oivaltava graafinen esitys, tieteellistä non-verbaalista viestintää parhaimmillaan. Ylitin itseni ja pusersin kasaan kandintutkielman tavoiteajassa. Sen aiheena on ruokamaantieteen kehitys 2000-luvulla (johtopäätös: nousujohteista). Kansilehdellä lukijaa tervehtii yksinkertaistettu ruokapyramideistä rakentuva maailmankartta, joka paitsi näyttää kivalta, myös yrittää ilmeisesti haastaa lukijan ajattelemaan (mitä, en tiedä). Sen laatiminen oli työn miellyttävin osuus. Stressi kannatti, työ läpäisi arvostelijan tarkan seulan leikiten ja teille kirjoittelee pian luonnontieteiden kandidaatin titteliä kantava Heini 2.0.

Tekosyiden loputtua: yritän parantaa tapani ja tehdä paluun koko kansan suosikkibloggaajaksi. Aiheita ja juttusarjoja on takataskussa, Flickr:ssä kuvia ladattuna valmiiksi noin 100 - julistan kaikkien aikojen parhaimman syksyn alkaneeksi!

Kesämuisteloa oli mukava koota, vaikka rannalle jäi koko joukko kivoja hetkiä, joiden aikana kamera oli jossain muualla. Olisin mieluusti jakanut kanssanne maailman komeimmat, allekirjoittaneen tasajalkaa hyppimään saaneet BLT-leivät á la Liisa tai sen aidon ja oikean lörtsyn, jonka viimein sain käsiini. Maininnan arvoisia olisivat myös olleet Flow-etkoja tähdittäneet nakkipiilot sekä kehujensa veroiset tacot Café de Nopalissa.

Suuntaan katseen kuitenkin tiukasti eteenpäin. Syksyn odotus alkaa olla huipussaan, tuohan se mukanaan lukuisia syitä juhlaan. Merkatkaa kalenteriin marraskuun 19. päivä, kolmas ravintolapäivä. Silloin Vallilassa piiloudutaan.

Olen kuitenkin vielä kerran takinkääntäjä. Ei pysty. Syksy on jees mutta ei se kesää ja aurinkoa voita. Klik, ostin äkkilähdön. Kunnon bloggaajana olen kuitenkin ajastanut lomani ajaksi pari postausta. Lukijat ennen kaikkea!

Arrivederci!