Pumpaa pumpaa

Halloween meni jo, mutta kurpitsan kulta-aika ei ole riippuvainen tästä monen paheksumasta amerikkalaisesta hapatuksesta. Kurpitsa on siitä jännä kasvis, ettei sen käyttö tunnu olevan kovinkaan vakiintunut suomalaiseen ruokakulttuuriin, vaikka se täällä hyvin tunnetaankin ja sitä on aina tähän vuodenaikaan edullisesti saatavilla. Jostain syystä monen kurpitsa-assosiaatiot johdattavat ainoastaan niihin kammottaviin neonkeltaisiin säilykesiivuihin, jotka ovat mille tahansa kasvikselle mahdollisimman huono keulakuva, jos minulta kysytään. (Ja kysytäänkin!)


Kurpitsan vahvuus on sen makeahkolle kasvikselle tyypillinen monipuolisuus - se taipuu niin suolaisiin kuin makeisiin annoksiin. Koonsa puolesta kurpitsan onkin syytä olla monikäyttöinen; muumeissa yhdestä jättikurpitsasta puuhattiin niin mehua, hilloa kuin tilapäistä asuntoakin. Kaupasta tätä räikeän oranssia möhkälettä saa onneksi usein myös valmiiksi paloiteltuna, mikäli ei mieli valmistaa aiheesta kolmen ruokalajin illallista pienelle pataljoonalle.

Pienimmätkin valmispalat painavat silti helposti lähemmäs kilon - suurelta vaikuttavaa kokoa ei kannata pelätä. Kurpitsa luovuttaa runsaasti nestettä kuumetessaan, eikä paahdettaessa tai keitettäessä tuota ollenkaan niin paljon syötävää kuin mitä raaka kimpale saattaisi antaa odottaa. Taloudellisessa mielessä kurpitsa on kuitenkin kukkarolle armollinen - kilohinnat ovat olleet viime aikoina parin euron luokkaa tai jopa hieman sen alle.

Kurpitsaruokalajeja kannettiin ensimmäisen kerran eteeni - yllättävää kyllä - Yhdysvalloissa. Toden teolla innostuin kasvista kuitenkin alkuvuonna Australiassa ja Uudessa-Seelannissa, jossa paahdetut kurpitsalohkot olivat yleinen lisä monissa salaateissa ja lisäkkeissä. Halusin kuitenkin Pyhäinpäivän kynnyksellä leipoa periamerikkalaista kurpitsapiirasta, jälkiruokaa, jota en sitkeästä yrityksestä huolimatta ole oikein koskaan pitänyt suuressa arvossa.

Googlettelun perusteella kurpitsapiiraalle tarjotaan lukuisia erilaisia valmistustapoja. Kaikissa lähtökohtana on tietenkin kurpitsasose, mutta täytteen loput aineet vaihtelevat runsaasta kermasta tuorejuustoon. Jollain täyteläisellä kurpitsasosetta on mielestäni syytä tasapainottaa - jotkut maistamani ilmeisesti pelkkään soseeseen, sokeriin, mausteisiin ja kananmunaan perustuneet piiraat ovat olleet vetisiä, koostumukseltaan jopa lanttulaatikkomaisia. Päädyin lopulta allaolevaan reseptiin, joka oikaisi muutamia mutkia ja lyhensi ainesosalistaa olennaisesti nojaamalla täyteläisyyspuolella kondensoituun maitoon.

Kondensoitu maito alkaa olla yleinen näky peruskauppojen hyllyillä. Kyse on tahmeasta ja siirappimaisesta maitotiivisteestä, jonka sokeripitoisuus on noin puolet tuotteen painosta - sitä ei siis missään nimessä voi korvata tavallisella maidolla. Tunnettuja kondensoituun maitoon nojaavia leivonnaisia ovat esimerkiksi banoffee sekä key lime pie. Helsinkiläiset huomio! Katse jälleen kerran kohti Hämeentien etnisiä puoteja. Standardikokoinen tölkki maksaa esimerkiksi Vii Voanissa 1,40, marketeissa yli kaksinkertaisen summan. Räikeää hintaeroa voinee selittää sillä, että kondensoitu maito on Aasiassa todella yleinen elintarvike, Indonesiassa yleensä ainoa saatavilla oleva kahvi"maito". Asiakasomistajille tuotetta voidaan ilmeisen helposti kaupata kalliina erityisvalmisteena.

Kurpitsapiiras (peruskokoinen piirakkavuoka)

Pohja:
3 dl jauhoja
150 g voita
1/2 dl sokeria
1 rkl jääkylmää vettä

Täyte:
reilu puoli kiloa kurpitsaa (josta valmista sosetta noin 5 dl)
tölkki kondensoitua maitoa (standardikoko 397 g)
1 kananmuna + 1 keltuainen
1/2 tl suolaa*
1/2 tl kanelia
1/4 tl inkivääriä
1/4 tl muskottipähkinää

Kurpitsasoseen voi hyvin tehdä ennakkoon ja esimerkiksi pakastaa myöhempää piirakkatehtailua varten. Moni ohje käyttää soseuttamiseen kokoon keittämistä, mutta jo yhden kokeilun perusteella voin luvata erinomaisen maukkaan lopputuloksen syntyvän paljon yksinkertaisemmin paahtamisen kautta. Poista alkuun kurpitsasta siemenet ja niitä ympäröivät rihmakkeet - jälkimmäisten kanssa ei tarvitse olla turhan tarkka. Pilko kurpitsa tasakokoisiksi, kuitenkin melko isoiksi paloiksi, jätä kuoret. Paahda 175-asteisessa uunissa kuoripuoli alaspäin noin puoli tuntia tai hieman yli. Tarkkaile tilannetta: kurpitsojen tulee pehmetä kauttaaltaan mutta liioitellulle ruskettumiselle ei ole tarvetta. Kun kurpitsat ovat valmiita, anna niiden jäähtyä hieman ja poista kuori helposti kulmasta vetämällä. Soseuta palat tehosekoittimessa ja mikäli et aio käyttää heti, rasioi talteen.


Pohjaa varten sekoita jauhot ja sokeri, lisää kuutioitu jääkaappikylmä voi. Nypi voi tasaisesti jauhoseoksen joukkoon kunnes olet saanut aikaan murumaisen seoksen. Lisää vesi ja painele varovaisesti taikinaksi. Lopputuloksen tulee pysyä koossa, mutta olla silti luonteeltaan melko murenevainen - jos on tarvetta, lisää vielä toinen lusikallinen vettä. Painele voidellun vuoan pohjalle ja nosta jääkaappiin tasaantumaan noin puoleksi tunniksi.

Tee sillä aikaa täyte: vispaa kananmuna ja keltuainen kuohkeaksi vaahtomaiseksi seokseksi, lisää kurpitsasose, kondensoitu maito ja mausteet. *Suolasta. Alkuperäisessä ohjeessa määräksi oli laitettu peräti 1 teelusikallinen, mikä tuntui liioittelulta  Laitoin hieman vähemmän ja lopputulos oli silti hieman turhan suolainen. Suolalle on kuitenkin paikkansa: sen tarkoitus on tehostaa kurpitsan makua, ei maistua itsessään. Suosittelen laittamaan hieman kerrallaan ja maistelemaan lopputulosta, kuitenkin maksimissaan reilun puolen teelusikallisen verran. Lopuksi nosta myös valmis täyte hetkeksi jääkaappiin tekeytymään.

Esipaista pohjaa 175-asteisessa uunissa 10 minuuttia. Kaada päälle sen jälkeen täyte. Paista vielä puoli tuntia, tai kunnes keskiosa on jähmettynyt ja pinta saanut mukavasti väriä. Anna valmiin piiraan vetäytyä jääkaapissa muutaman tunnin tai yön yli, ja tarjoile esimerkiksi kermaavaahdon kanssa.

Piiras oli mielestäni varsin onnistunut! Makea, muttei liian, ja mausteisuutensa ansiosta hyvin koleaan vuodenaikaan sopiva. Piiras on myös erittäin helppo tehdä, joskin kurpitsasoseen valmistuksineen melko aikaavievä. Tekovaiheet ovat kuitenkin simppeleitä, ja piiras syntyykin "siinä sivussa" kuin itsestään. Oman piiraani leipominen kesti peräti kaksi viikkoa - soseen tein kun oli vielä lokakuu, pakastin ja laitoin tositoimiin vasta viime perjantaina. Vastaanotto oli suopea.

Life in Technicolor

Sisäiselle Kippari-Kallelle 100 g pinaattia voissa tiristettynä, päälle rouhaisu pippuria ja suolaa.

Kylkeen lindströminpullia muinaisesta pihviohjeesta varioituna. Punajuuret maksavat tällä hetkellä itsensä takaisin jo pelkällä ulkonäöllään - keskellä kirkkainta päivää meininki on kuin Blade Runnerissa.

Omenoita ja porkkanoita

Hyvää iltaa,

Jauhopilvien ja nopeiden hiilareiden teemapäivät jatkuvat, tarve ympäröidä itsensä pullantuoksuiseen suojavaippaan iski jälleen. Syytän eilisiä Guinness-kakkuja, taisi nimittäin olla ensimmäinen kerta koskaan kun leivoin vastaavassa mittakaavassa pääsemättä itse osingoille edes pikkutunneilla takahuoneessa tapahtuvien rääppiäisten merkeissä. Palkinnoksi muille leipomisesta (ja koska ulkona on kylmä ja mieli on vähän haikea ja nukuin aikaisemmin aamiaisen ohi ja...) päätin leipoa tänään itselleni.

Tällaista tarvetta palkita itsensä melko arkisistakin saavutuksista tuntuu olevan enenevässä määrin liikkeellä. Milloin ilmiö mahtaa olla saanut alkunsa? Itse olen viimeisen parin kuukauden aikana muun muassa ostanut järjettömän kalliit kengät koska jee, kesätyöt loppuivat, ostanut toiset kengät koska hei, palautin kandin, lähtenyt ulkomaanreissulle koska voi sun, myöhemmin se ei välttämättä ole enää mahdollista... viimeinen argumentti ontuu koska siihen nyt liittyy edes jotain elämää suurempaa disney-fiilistä.

Jollain tavoin koko ajan tuntuu kuitenkin olevan syytä taputtaa itseään selkään poikkeuksellisen onnistuneesta suorituksesta. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, päin vastoin - turha nöyristeleminen on kurjaa. Omista tekemisistään voitaisiin olla monin verroin ylpeämpiä ja ne kuuluisat pienet ilot tekevät elämästä melko mukavaa. Kyseenalaista on kuitenkin se, että onnistuminen tai jonkun asian päätökseen saattaminen itsessään vaikuttaa monesti sivuseikalta, vain välilliseltä perusteelta jonkun materiaalisen ja käsinkosketeltavan ostamiseksi, minkä seurauksena alan nähdä onnistumisia kaikkialla.

Ostamani kengät ja leipomani pullat harvoin täyttävät mitään varsinaista tarvetta. Olen vain halunnut ne ja perustellakseni itselleni miksi tähän ainaiseen haluamiseen pitäisi jälleen kerran vastata, nyökännyt itselleni rohkaisevasti ja muistuttanut siitä miten reippaasti tänäkin aamuna tartuin toimeen ja ryhdyin hoitamaan asioita. Turhaa kuluttamista lähtökohtaisesti vastustavana olen asettanut itselleni uuden hankinnan tai leivonnaisen ehdoksi sen, että se on jollain tavoin ansaittava. Ei niin kovalla työllä. Esimerkiksi heräämällä aamulla. Aikaansaannosten ja satunnaisten onnistuminen arvottaminen on mennyt vähän kummalliseksi: omalla kohdallani tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että pari laskua verkkopankissa maksettuani olen kieriskellyt tovin omassa erinomaisuudessani, ja aikaansaavuuden nostattamassa mielihyväpöllyissä myöntänyt itselleni loppupäivän vapaaksi.

Alan hiljalleen ymmärtää puheet pullamössösukupolvesta. Muna vai kana -hengessä haluaisin kuitenkin kysyä seuraavaa. Onko ongelmana sukupolvelleni ominainen patalaiska luonteeni, joka ei voi flegmaattisessa naiviudessaan ymmärtää tuon taivaallista veteraaniemme tämän maan eteen tekemästä oikeasta työstä, sillä kaikki on aina kannettu valmiina eteen ja tästä seurauksena uhrautuvaisuuden ja oikean ansioitumisen käsite on jäänyt täysin vieraaksi? Vai onko syynä sittenkin suuren ja mahtavan markkinakoneiston oppimateriaaleista omaksumani rooli ennen kaikkea kuluttajana - eräänlainen käyttäytymismalli, jonka mukaan haluan ja tarvitsen kaikkea uutta ja kiiltävää lisää ja koko ajan enemmän, ja pysyäkseni kyydissä ensin toimin, ja sitten vasta mietin ja keksin syitä miksi.

Kuinka usein itseään on sopiva palkita ja mistä aiheesta? Kerran kuussa? Jokaisesta tentistä?

Ruoskinko itseäni turhaan? Eikö tilanne vain joskus vaadi samppanjaa?

Avoimeksi jäänee kysymys siitä, kumpi taas on parempi, itsensä palkitseminen kuluttamalla vai syömällä. Säilytänkö vyötäröni vai laitanko korteni kekoon maailman pelastamiseksi turhan tavaran aiheuttamalta hukkumiskuolemalta?

Tänään ajattelin teitä kaikkia muita sekä tulevia sukupolvia, ja leivoin muffinseja.

Omena-kauramuffinsit (6 kpl)

1 muna
1,2 dl jugurttia tai maitoa tai sekoitusta
0,6 dl (rypsi)öljyä
1,2 dl jauhoja
1,2 dl kaurahiutaleita
2 rkl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1/2 tl ruokasoodaa
1/4 tl suolaa
1/4 tl muskottipähkinää
1/4 tl kanelia
1 pieni hapahko omena

Vatkaa kananmuna kevyesti ja lisää nesteet. Sekoita kuivat aineet toisiinsa ja lisää munaseokseen. Älä vispaa vaan sekoita vain sen verran, että seos on jotakuinkin tasainen. Pilko tai raasta omena (kuori halutessasi) ja kääntele taikinan joukkoon. Annostele muffinsivuokiin.

Paista 200 asteessa 20 minuuttia.

Oudot mittayksiköt johtuvat siitä, että alkuperäinen hieman muuntelemani ohje oli peräisin amerikkalaiselta nettisivulta. Ruoanlaiton (ja ilmeisesti kulutustottumusteni...) osalta olen niin amerikkalaismielinen, että pitäisi varmaan sijoittaa omaan cup- ja ounce-pohjaiseen mittasettiin. Yks "kuppi"han on noin 2,4 dl, tavallisten suomalaisten mittojen kanssa painiessa vähän turhan epämääräinen mitta.

Omista muffinseistani tuli rakenteen puolesta vähän haperoja ja romuluisia, johtuen varmaan siitä, että käyttämäni omena oli melko kookas ja omenakuutioita päätyi taikinan joukkoon kokoonsa nähden liikaa. Omenani ei muutenkaan ollut leipomistarkoituksiin paras mahdollinen, sinänsä kelpo ja paraikaa erittäin edullinen royal gala. Melko makea ja suht jauhoinen gala on yksi suosikeistani sellaisenaan syötäväksi omenaksi, muttei kuitenkaan kovin hyvä leivontaomena. Nyt kun omenat ovat sesongissa ja kaupan hyllyt pursuavat erilaisia lajikkeita, kannattaakin perehtyä siihen, mihin käyttötarkoitukseen mikäkin parhaiten sopii. Tässä yksi melko kattava listaus aiheesta.

I'm lost in the woooorld

Murusia rinnuksilla ja mieli sokerihumalan turmelemana kevyeeseen yli-analysointiin ja kaiken kyseenalaistamiseen kehottaen, hyvää yötä toivottaa yours truly.
   

Sometimes I feel so sick at the state of the world that I can't even finish my second apple pie

Sain vasta tänä vuonna selville, että voin syödä raakoja omenoita. Voissa ja sokerissa uineita, kanelilla kyytipojitettuja erinäisin tavoin pehmeäksi kypsenettyjä omenia (omenoja? omenoita?) olen toki syönyt aina. Sellaiset ovat pääosassa myös syksyn tärkeimmässä jälkiruoassa. Piiraat kuuluvat syksyyn siinä missä omenatkin, ja vastavirtaan räpiköiminen on aina virran mukana kellumista vaikeampaa, joten...

Seuraa simppeli ja mielestäni kaikkein paras omenapiiraan resepti: ranskalainen klassikko Tarte Tatin, ehdoton suosikkini myös kaikista erisnimiä kantavista leivonnaisista ylipäänsäkin. Herkku tunnetaan myös nimellä keikauskakku ja sen puitteissa keikauttaa voi toki muitakin hedelmiä. Klassisin Tatin nojaa kuitenkin omeniin, mielellään happamiin, tasapainottamaan piiraan muuten jopa ällömakeaa makumaailmaa.

Tarte Tatinin nerokkuus piilee sen yksinkertaisessa rakenteessa - raaka-aineita on vain viisi, ja niistä valtaosa jo edellä mainittuja aina toimivia kunnon leivonta-aineita. Yksinkertainen on kaunista ja hyviä raaka-aineita käytettäessä usein parasta, niin paljon kun kaikenlaisesta oudosta fuusiokikkailusta tykkäänkin.

Tarte Tatin (kahdelle sikailijalle tai useammalle)

3 hapahkoa omenaa, esimerkiksi granny smith (isoäitimäisyys sopii tähän muutenkin loistavasti)
1,5 dl sokeria
100 g voita
kanelia maun mukaan
2 levyä voitaikinaa

Ideaalitilanteessa Tarte Tatinin valmistukseen kannattaa käyttää valurautapannua, jolloin sama astia toimii sekä hellalla, että uunissa. Mikäli taloudesta kuitenkin moinen paistoväline uupuu, voi omenat varmasti kypsennellä erikseen tavallisella pannulla tai tavallisessa kattilassa, siirtää voideltuun uunivuokaan ja edetä alkuperäisen suunnitelman mukaan. Kuvitellaan kuitenkin, että käsillä on ideaalitilanne.

Kuori omenat ja pilko suurehkoihin, saman paksuisiin lohkoihin. Aseta valurautapannu liedelle ja käännä levy keskilämmölle. Laita voi pannulle sulamaan, ja lisää sulaan voihin sokeri. Hämmentele seosta kunnes sokerikin on sulanut muodostaen voin kanssa vielä vaalean siirappimaisen seoksen. Lisää pannulle omenalohkot mahdollisimman tiivisti ja kauniisti - valmiissa piiraassa ne jäävät päällimmäisiksi. Jätä pannu keskilämmölle porisemaan noin vartiksi tai pidemmäksi aikaa, kunnes siirappi on karamelisoitunut omenineen kullanruskeaksi. Tee tasaisin väliajoin itsellesi palvelus ja käy maistamassa omenaista siirappilientä (note to self: se on kuumaa).

Tulevaa ennakoivassa kuvassa piiras lymyilee jo Helsingin kenties puhtaimmassa uunissa. Terveisiä äidille...

Laita tässä välissä uuni lämpiämään 180 asteeseen ja ota voitaikina sulamaan. Kauli/painele kaksi levyä yhteen ja jotakuinkin ympyrää muistuttavaan muotoon. Kun omena-siirappiseos näyttää valmiilta, ota pannu pois liedeltä. Ripottele päälle kanelia ja nosta taikinalevy koko komeuden päälle. Pieni rustiikkinen fiilis (=ruma taikinarääsy) kuuluu vain asiaan! Itse unohdin kanelin ja lisäsin sen jälkikäteen melko plastiikkakirurgisissa tunnelmissa, mutta valmis piiras edessäni tämä vaihe oli enää muisto vain. Painele taikinan ulkosivut pannunreunoja vasten esimerkiksi lusikkaa apuna käyttäen.

Nosta piiras uunin alaosaan kypsymään noin 25 minuutiksi. Tarkkaile tilannetta, paistoaika voi vaihdella uunin tehon ja valitun paistokorkeuden mukaan. Kun taikina näyttää sopivasti väriä saaneelta, kohonneelta ja kypsältä, on piiraskin melko varmasti valmis - omenat ovat kypsyneet jo pannulla.

Tarte Tatin on siitä hyvä leivonnainen, että se on parhaimmillaan heti uunista tultuaan tai ainakin saman päivän puolella. Voitaikina tunnetusti kärsii pitkästä säilytysajasta - mikäs sen sopivampaa tekosyitä olla-syömättä-kaikkea-heti kavahtavalle mielelle. Jos piirasta kuitenkin jää yli, ei parhaat päivänsä nähnyt taikina ole moksiskaan näin maukkaan täytteen rinnalla.

Viiden tähden aamiainen

Sisäpiirivinkki marraskuun 19. päivää ajatellen: listalla myös piilo Tatin kaikkia muita frankofiilejä ajatellen!
  

When the living was easy

Rakkauden kesänä 2011 minä, muinoin jotain ruokablogia kirjoitellut opiskelijantapainen, nautin, koko sentimentaalisuuteen taipuvan sydämeni kyllyydestä.

Noin tuhat vuotta sitten kävin julistamassa kauden alkaneeksi Maailma kylässä -festivaaleilla mitä
parhaimmassa seurassa.

 ...sittemmin jatkoin papujen viitoittamalla tiellä.

Perehdyin munakoisojen sielunelämään huomattavasti useammin, kuin siivosin.

Pyöräytin mansikkasalsaa ja painelin Hakaniemen rantaan.

 Tein salaattia perunoista kerran,

...toisen,

...kolmannen.

Paistoin lettuja tai ohukaisia tai räiskäleitä (joihin kannattaa aina ujuttaa pinaattia, epätoivoiset äidit huom!)

Keittelin kinuskia, söin melkein koko kattilallisen ja lahjoin kollegaa loppuosalla.

Vapautin sisäisen potteristini vielä kerran. Karkkipussissa suklaasammakoita, jokamaun rakeita, kurpitsaa teeskenteleviä vaahtokarkkeja ja mini-Marseja (koska "Harry Potter osti ekaa kertaa Tylypahkan junassa mars-patukoita...")...

Missasin kaljakellunnan mutta en iltaruokailua.

Rakensin haaremin lammasmakkaran avustuksella.

Luotin täytekakkuun.

Juhlin kolmea tapahtumaa yhdellä kertaa Ravintola Sunnissa, jossa söin maksaa sekä etu- että pääruokana. Jälkiruoan kohdalla puhti loppui ja valitisin Tarte Tatinin - kerrassaan hyvä asia, mutta mun tekemä on kaikkein paras.

Mökkeilin ja grillasin. Söin bataattisiivuja muurikkapannulta.

Vaikutuin niistä peruuttamattomalla tavalla.

Yritin mennä Ravintolapäivään ja lopulta onnistuin. En vielä kuvanottohetkellä.

Söin lomalaisen kaikkivoipuudella lounasaikaan kunnon suomalaisessa ravintolassa, Kouvolassa, kaikista maailman paikoista. Raastepöytä, pyttipannu ja huoneenlämpöinen kevytmaito. Kiisseli ja kahvi.

Tunnelmoin seuraavana päivänä auton lasin läpi Helsingin parasta paikkaa vain lähteäkseni saman tien uudestaan tien päälle.

Suuntasin kulttuurimatkalle Lahteen ja päädyin Suomen toiseksi parhaaseen italialaiseen ravintolaan.

Eräänä synkkänä ja myrskyisenä päivänä, yhtenä kesän viimeisistä, kävin viimein Ihanassa kahvilassa.

 Ostin pyörän. Tämä ei liity mitenkään ruoanlaittoon.

Avokadopusseja saa taas halvalla! Söin.

Viimeinen on selvä merkki siitä, että syksy on saapunut. Kerrospukeutuminen ja pataruoat tekevät paluun kartalle täydellisessä synkassa, onneksi nautin myös molemmista. Kartoista puheen ollen, alla kesän tärkein kuva.

Laatimani kerrassaan oivaltava graafinen esitys, tieteellistä non-verbaalista viestintää parhaimmillaan. Ylitin itseni ja pusersin kasaan kandintutkielman tavoiteajassa. Sen aiheena on ruokamaantieteen kehitys 2000-luvulla (johtopäätös: nousujohteista). Kansilehdellä lukijaa tervehtii yksinkertaistettu ruokapyramideistä rakentuva maailmankartta, joka paitsi näyttää kivalta, myös yrittää ilmeisesti haastaa lukijan ajattelemaan (mitä, en tiedä). Sen laatiminen oli työn miellyttävin osuus. Stressi kannatti, työ läpäisi arvostelijan tarkan seulan leikiten ja teille kirjoittelee pian luonnontieteiden kandidaatin titteliä kantava Heini 2.0.

Tekosyiden loputtua: yritän parantaa tapani ja tehdä paluun koko kansan suosikkibloggaajaksi. Aiheita ja juttusarjoja on takataskussa, Flickr:ssä kuvia ladattuna valmiiksi noin 100 - julistan kaikkien aikojen parhaimman syksyn alkaneeksi!

Kesämuisteloa oli mukava koota, vaikka rannalle jäi koko joukko kivoja hetkiä, joiden aikana kamera oli jossain muualla. Olisin mieluusti jakanut kanssanne maailman komeimmat, allekirjoittaneen tasajalkaa hyppimään saaneet BLT-leivät á la Liisa tai sen aidon ja oikean lörtsyn, jonka viimein sain käsiini. Maininnan arvoisia olisivat myös olleet Flow-etkoja tähdittäneet nakkipiilot sekä kehujensa veroiset tacot Café de Nopalissa.

Suuntaan katseen kuitenkin tiukasti eteenpäin. Syksyn odotus alkaa olla huipussaan, tuohan se mukanaan lukuisia syitä juhlaan. Merkatkaa kalenteriin marraskuun 19. päivä, kolmas ravintolapäivä. Silloin Vallilassa piiloudutaan.

Olen kuitenkin vielä kerran takinkääntäjä. Ei pysty. Syksy on jees mutta ei se kesää ja aurinkoa voita. Klik, ostin äkkilähdön. Kunnon bloggaajana olen kuitenkin ajastanut lomani ajaksi pari postausta. Lukijat ennen kaikkea!

Arrivederci!