Nasi nasi nasi...

Heh heh. Kuka vielä muistaa Rääppijää?


Sijaitsen tällä hetkellä Melbournessa, mutta tätä juttua kirjoittaessa tilanne oli kuitenkin yhä kotikutoinen. Silloin saatoin kirjoittaa terveisiä junasta matkalla Joensuuhun! Hankien korkeiden nietosten vilistäessä ohi oli mukava makustella sitä tosiasiaa, että vuonna 2011 samaan aikaan kiertelin rinkkani kanssa pitkin Indonesiaa. Päivälleen vuosi kirjoitusajankohtaa aikaisemmin makasin tosin kuumehoureisena Kuta Beachin sielukkaassa retriittikohteessa, mutta... kyllä matkavakuutuksen piirissä sairastaminen aina susirajan takana yskimisen voittaa. Terveisin nimimerkki Noidannuoli Suurella valliriutalla ja siitä eteenpäin.

Indonesia oli Aasian osuudella matkakohteemme numero yksi, ja kuukauden lohkosta se nieli miltei kolme viikkoa. Puolet tuosta ajasta vietimme Sumatralla, minkä jälkeen epäonni tulivuorten kanssa kuljetti meidät lähes suoraa päätä Balille. Epäonnella viittaan Jaavan saaren kuumaisemista tunnettuun Mount Bromoon, joka päätti alkaa levottomaksi juuri saarelle laskeuduttuamme. Mount Bromolla ja ympäröivässä kansallispuistossa vierailu oli oman tavoitelistani kärkipäässä, mutta luonto päätti toisin. Onneksi vulkaanisiin kohteisiin pääsi tutustumaan myöhemmin Uudessa-Seelannissa!


Indonesia oli melko säyseän Thaimaan ja sitäkin helpommin lähestyttävän Singaporen jälkeen melkoinen kulttuurishokki. Laskeuduimme Sumatran pohjoiskärjen Banda Acehiin illalla varsin hektisen päivän jälkeen; muistan nostaneeni automaatista 2 miljoonaa paikallista rahaa ja seuranneeni muuan siviilihenkilöä kohti lentokentän ainutta autoa maahantulovirkailijoiden pelatessa tullialueella jalkapalloa. Majatalon virkaa toimittaneeseen "Uncle"-nimisen henkilön kotiin päästyämme lähdimme haparoimaan pitkin pohjoisen suurimman metropolin katuja tunnelman ollessa vähintään erikoinen. Kielimuuria oli vaikea kaataa, mutta kuin ihmeen kaupalla onnistuimme saamaan eteemme ruokaa ja hankkimaan malarialääkkeitä. Sanakirjamme (lääkäri = dokter, kananmuna = telur, jne.) avulla ensimmäisen vielä ymmärtää, mutta jälkimmäistä jaksanen hämmästellä hautaan saakka. Kotimatkalla taivas vilisi lepakoita ja viemärikuiluun putoaminen oli koko ajan riskinä.

Päivänvalossa vastaanotto Banda Acehissa paljastui varsin suotuisaksi. Ratsastimme alueella rauhaa rakentaneen Martti Ahtisaaren ("Oooh! Finlandia!") maineella kuninkaallisten lailla, mutta suuresta myötämielisyydestä huolimatta kaupunki ei oikein vakuuttanut. Acehin alueella islamin harjoittaminen on maan konservatiivisinta, ja vaikka viisas matkailija sopeutuu tilanteeseen tilanteen vaatimalla tavalla, tässä tapauksessa olkapäät ja polvet peittäen, kävi jatkuva kiivas tuijotus jo päivässä raskaaksi. Matkalla satamaan ohitimme suuren risteilyaluksen, joka edelleen makasi keskellä paikallista nukkumalähiötä vuoden 2004 tsunamin jäljiltä.


Varsinainen syy Banda Acehiin lentämiselle oli reilun tunnin lauttamatkan päässä: satumaisen kaunis Pulau Wehin saari, joka on sukelluspiireissä tuttu erityisen kirkkaista vesistään. Keskityimme itse snorkkelien ja räpylöiden käyttöön, mutta uskottava se oli - jo veden pinnalta näkymät olivat mielettömät. Jos Banda Acehissa länsimaisen rooli oli jaettu harvalle, oli tilanne Pulau Wehillä toinen. Suunnistimme suositusten perusteella saaren kahdesta sukelluskeskuksen ympärille rakennetusta pienestä "lomakylästä" Gapangista ja Iboihista jälkimmäiselle, jossa meidät vastaanottanut nainen tiesi kertoa, että paikalla oli useampikin suomalainen seurue. Kaikista maailman maista! Jos travellereja oli Iboihissa yhteensä parikymmentä, oli heistä noin kolmannes saapunut paikalle viiden miljoonan ihmisen valtiostamme. Pieni on maailma, tokaisimme tamperelaisen pariskunnan kanssa oluita korkatessamme.

Iboih oli kaunis ja Pulau Wehin pohjoispäässä sijaitseva Sumur Tigan ranta vielä kauniimpi, mutta paikan pienuus tällaiselle ei-elämäntapasukeltajalle kävi muutamassa päivässä harvinaisen selväksi. Suuntasimme seuraavaksi Lake Toballe, Madventuresien promootiotyön seurauksena suomalaisten suosikkikohteeksi nousseelle kraaterijärvelle. Sumatran ylänköalueilla sijaitseva Lake Toba vakuutti väsyneen matkaseurueen peruuttamattomalla tavalla - ei sielläkään varsinaisesti ollut paljoa tekemistä, mutta viileähkö ilmasto ja kaikkialla vallitseva rauha olivat mannaa indonesialaisten asutuskeskusten kiduttamille sieluille. Kaupunkisuunnittelu ei ole maan vahvinta osaamisaluetta, eivätkä ne muutamat vierailukohteiksi päätyneet metropolit muutenkaan tarjonneet juuri mitään nähtävää. Luontoelämyksiä Sumatralta oletettavasti tullaan hakemaan ja niissä suosittelen kiltisti pysymään.


Tobalta matka jatkui klassisen Pohjois-Sumatran matkaohjelman mukaisesti orangeistaan tuttuun Bukit Lawangiin. Pienessä turismista elävässä kylässä sijaitsee orankien suojelukeskus, jonka tavoitteena on hoivata loukkaantuneista yksilöistä elinkelpoisia ja omillaan pärjääviä – sitä, miten tämä kahdesti päivässä tapahtuvan kädestä ruokinnan avulla tapahtuu, en ihan ymmärtänyt. Bussissa istuminen oli vienyt matkaseurueesta mehut ja viidakkovaelluksen sijaan vierailimme ainoastaan recovery centerissä. Letka ihmisiä johdatettiin viidakkoon rakennetulle ruokintapaikalle, jossa puiston rangerit alkoivat eristetyllä laverilla kutsua orankeja luokseen meteliä pitäen; pian jo muutama punakan pörröinen ystävä laskeutuikin puista herkuttelemaan banaaneilla (tietenkin) ja kondensoidulla maidolla (...?). Eräs emokin nähtiin pieni poikanen selässään! Sympaattista, ja ihan harmittoman oloista toimintaa, mutta jotkut viidakkotrekeillä käyneet kertoivat karumpaa tarinaa retkenjohtajista, jotka turistien viihdykkeeksi houkuttelivat orankeja liian lähelle ja syöttivät niille mitä sattuu.


Bukit Lawangin jälkeen oli aika sanoa hyvästit Sumatralle ja lentää Jaavalle Surabayan kaupunkiin. Kaupungissa asuvan vanhan vaihtari-aikaisen kaverin Dean morjenstamisen jälkeen tilanne Mount Bromo kävi harvinaisen selväksi ja pian istuimmekin jo junassa suuntana saaren itäkärki. Pikainen vaihto lauttaan ja kas - yhtäkkiä (tai no, noin 12 tuntia myöhemmin) löysimme itsemme miljoonan nykynuoren lailla maksamasta taksikuskille roimaa ylihintaa Balin Kuta Beachilla.

Kutan olemuksen voi tiivistää ilmaiseen drinkkiin, joka ei juomisesta huolimatta lopu koskaan. Juhlia paikassa voisi maailman tappiin saakka, tai ostaa aurinkolaseja rannalta, letittää hiuksensa, illastaa Hard Rock Caféssa ja aamulla tilata helpotusta McDonald'sin kotiinkuljetuksen kautta. Kävi ilmi, että eksoottisesta mielikuvastaan huolimatta kyseessä oli Australian oma Kanariansaaret, loputtoman kaupallinen ja hektinen lomakohde, jossa nuoret aikuiset ja lapsiperheet nauttivat virvokkeita sulassa sovussa kiivaseen tahtiin tasan yhtä punakkoina. Balia ei tietenkään voi tiivistää Kutaan - ainakin näin haluan uskoa - mutta ikävä kyllä kosketuspinta saareen jäi nimenomaan sen tunnetuimpaan kohteeseen. Jo toisena Bali-päivänä tulin kipeäksi, joten lepäily ja aloillaan pysyttely nousivat prioriteettilistan ykkösiksi.


Viimeiseksi Indo-kohteeksi valikoituivat Balin kävijöiden must see -listoja tähdittävät Gilit, kolme pientä saarta isomman Lombokin kyljessä, joista suurin saari Trawangan riitti meille. Gili Trawanganin pointti taitaa olla puhdas hedonismi: saaren ympäri käveli reilussa tunnissa, mutta matkan olisi voinut taittaa myös hevosrattailla. Moottoriajoneuvoja saarilla ei ole. Rakennuskanta koostui majataloista ja hotelleista erinäisten ravintoloiden ja baarien täplittäessä maisemaa. Lisäksi Trawanganilla oli erityisiä elokuvabungaloweja, joissa haluamaansa pätkää saattoi katsoa minkä tahansa ruoan tai juoman hinnalla. Jäätelöannokset kourassa, Mamma Mia! taustalla raikuen tietty viihtymisen taso oli totisesti saavutettu. Lepoa, lepoa, ja lepoa – Gileillä ymmärsi viimeistään, että juuri siihen allekirjoittanut on luotu.

Päästyämme takaisin Kuta Beachille parempien Bali-kokemusten toivossa katsoimme lentolippujamme tarkemmin - se hetki, kun tajuaa, että lähtö onkin seuraavana yönä kahden lisävuorokauden sijaan. Ei auttanut itku, väliin jäi muun muassa saaren sisäosien vehreä Ubud. Uluwatun apinatemppelille sentään kerkesimme, kuten myös Dreamlandin ja Padang padangin rannoille. Sen päivän valokuvien leveistä hymyistä päätellen jotain perua Balia hehkuttavissa puheissa kenties on.

Sumatralla suosittelen:

- Lake Toballa rentoutumista. Kyllä se on vaan niin että suomalainen on tehty järvimaisemiin! Kannattaa perehtyä paikallisten batakkien kulttuuriin ja tutustua ihmisiin – vieraanvaraisempia ja avuliaampia sakkia saa hakea. Tätä lausetta en uskonut koskaan sanovani, mutta alueen kristillinen ilmapiiri oli varsin rentouttavaa. Miltei joka majatalossa soi musiikki ja pienellä kyselyllä löytyy varmasti joku, joka on valmis viemään teidät vuorille nauttimaan palmuviiniä. Siellä on hämäläiset maisemat.
- Toballa suosittelen myös skootterin vuokrausta – ei pelkoa kimppuun hyökkäävistä apinoista. Hinnat ovat edulliset, kuten tienoolla noin muutenkin. Maksoimme omasta isosta huoneestamme noin 2 euroa yöltä henkilöä kohden – euron lisämaksusta olisi saanut lämpimän veden. Suositus: Lekjon Cottages. Ruoka on niin ikään halpaa, ja ennen kaikkea, mielettömän hyvää. Koko Kaakkois-Aasia on tunnettu backpacker-kulttuurinsa vuoksi banaanipannukakuista, mutta Toballa söin valehtelematta sen kaikkein parhaimman.
- Bukit Lawangissa vierailua. Orangit livenä!

Sumatralla suosittelen välttämään:

- Liikaa vapaa-aikaa Banda Acehissa…
- Kiristävää pipoa
- Tiukkaa aikataulua
- Tieliikennettä, jos on vähänkään taipumusta matkapahoinvointiin

Balilla / Kutalla suosittelen:

- Hillitöntä krebaamista. Tai vaihtoehtoisesti korvatulppia.
- Tinkimistä loppuun saakka, vaikka tuntuisi vaikealta. Paikan päällä on niin paljon turisteja, että hinnat ilmoitetaan standardina vähintään kaksinkertaisina.
- Majoittautumista vähintään toiseen kerrokseen. Meillä oli eräänä yönä pienoinen ongelma päälle kiipeävien elukoiden ja verhotangoissa kisailevien rottien kanssa.
-Dreamland beachilla vierailua, ei uimista.
- Tree House Caféa Poppers 1:llä, harvoja kohtuuhintaisia aamiaispaikkoja
- Surffausta ensikertalaisille Kuta beachilla – ranta on siihen juuri sopiva ja tuntien hinnat edulliset
- Ajan ja budjetin salliessa Gileillä vierailua

Balilla / Kutalla en suosittele

- Uluwatulla vierailua lipokkaissa. Voisin avautua Metron tekstiviestipalstalle aiheesta ”apina vei sandaalin jalastani ja virtsasi sen päälle – kuka vastaa?!”.
- Kutalle jäämistä paria pakollista bileiltaa pidemmäksi aikaa.

Kaiken kaikkiaan voin suositella Indonesiaa lämpimästi miltei jokaiselle, joka ei kärsi turhan herkistä
hermoista. Maa on meluinen ja hektinen, asioissa kestää, ihmiset ovat vaihtelevan sydämellisiä ja päällekäyviä, mutta tilanteet harvoin uhkaavia. Thaimaahan verrattuna hintataso oli melko samanlainen, mutta koin saavani rahoilleni enemmän vastinetta. Indonesiassa halvimmissakin hostelleissa sängyissä oli aina kunnon patjat – samalla hinnalla sai Thaimaassa pelkän puisen laverin.

Vierailemissamme kohteissa voisi todennäköisesti majoittua melko tasokkaastikin, mutta helpoimmalla pääsee, kun tavoitteet eivät ole kovin korkealla. Erinäisiin ryömiviin ja lentäviin otuksiin törmää tuon tuosta, mutta niiden kanssa oppii elämään. Totuttelua vaatii myös indonesialainen vessa, joka on mallia reikä lattiassa. Sen ei kuitenkaan kannata antaa pilata lomaansa. Jos matka jotain opetti, niin ainakin sen, että ihminen on parhaimmillaan äärimmäisen joustava ja sopeutuvainen olento.

Matkan kohokohtiin kuului ehdottomasti tubing Bukit Lawangin läpi virtaavassa joessa, eli lipuminen virran mukana jättimäisellä puhalletulla renkaalla. Juuri silloin kamera ei ollut mukana, mutta tuskinpa sillä olisi mitään tehnyt. Sumatralainen sademetsä nousi jylhänä joen molemmin puolin, eikä sellaista näkyä pysty paraskaan kamera kunnolla tallentamaan.

Ja koska pääasiallinen bloggaaja-identiteettini liittyy edelleen ruokaan... tässä suosikkireseptini maistamistani indonesialaisista, maapähkinakastikkeeseen nojaava kasvisruoka Gado gado, jota voi tuoreita tai kypsiä sekä erilaisia kasviksia hyödyntäen varioida loputtomiin. Helppoa, kaunista ja hyvää (puolueellinen mielipide).

Gado gado (4:lle)

Haluamiasi kasviksia raasteena/silppuna, raakana tai kypsennettynä, esimerkiksi:

Pinaattia/vesikrassia tai vastaavia vihreitä lehtiä
Porkkanaa ohuina suikaleina (vinkki: kuorimaveitsi myös varsinaisen kuorinnan jälkeen!)
Vihreitä papuja (höyrytettynä)
Kaalia ja/tai punakaalia raasteena
Ituja

Lisäksi:

4 kananmunaa kovaksi keitettynä
1-2 salottisipulia silputtuna ja rapeaksi paistettuna
1 pkt tofua kuutioituna ja rapeaksi paistettuna - marinointiin esimerkiksi nokare tuoretta inkivääriä raasteena, pari valkosipulinkynttä hienonnettuna, tuoretta/jauhettua chiliä, oliiviöljyä, suolaa, mustapippuria)
Sitruuna- tai limelohko henkilöä kohden

Huuhtele kasvikset ja raasta/leikkaa/silppua haluamallasi tavalla pitkään ja suikalemaiseen muotoon. Sekoita yhteen ja nosta lautasille. Asettele päälle neljään tai useampaan osaan leikkaamasi keitetyt kananmunat sekä rapeat tofupalat.

Pähkinäkastike (Epicuriousin reseptistä varioituna)

1,2 dl maapähkinävoita (smooth!)
1/2 rkl tuoretta inkivääriä raasteena
1/2 rkl valkosipulinkynttä hienonnettuna (ehkä 1-2 kynnen verran siis)
1 1/2 rkl ruokosokeria
2 rkl omenaviinietikkaa
1 rkl soijakastiketta
ripaus chiliä
1-1,5 dl kuumaa vettä (tai enemmän riippuen kuinka tymäkkää kastiketta haluat)
1/2 tl suolaa (lisää vasta viimeisenä maistamisen jälkeen - maapähkinävoi itsessään voi olla melko suolaista)

Iske kaikki ainekset suolaa lukuunottamatta tehosekoittimeen ja surauta kastikkeeksi. Tarkista maku, mausta suolalla ja jatka lisävedellä, mikäli koostumus tuntuu liian raskaalta.

Lorottele (lorottele... tässä välissä on pakko tunnustaa tietty turhautuminen suomen kielen keittiösanastoon. Kenties olen itse liian mielikuvitukseton, mutta joka ikinen kerta löydän itseni umpikujasta käytettyäni puhuttelevia ilmaisuja "laita", "pistä", "nosta" tai sekoita jo aivan liian monta kertaa reseptin kirjoituksen olessa korkeintaan puolessa välissä. Kastikkeiden kanssa saa kohdata erityisiä haasteita, kuten tämä mainitsemani tapaus lorottelu. Lorottelu! Missä ovat englanninkielen herkullisia mielikuvia herättävät drizzle, dress, sprinkle, toss kumppaneineen? Voi elämän suuria kysymyksiä...) maapähkinäkastiketta reilulla kädella kunkin annoksen päälle ja viimeistele rapealla salottisipulirouheella. Tarjoile heti.

Tätä herkkua nautittiin teemaan sopivasti viime joulukuun 6. päivä Linnajuhlien pukuloiston välkehtiessä taustalla. Ja vastauksena kysymykseenne: kyllä kelpasi piehtaroida omassa monikulttuurisuutta arvostavassa suvaitsevuudessaan!

Rääppien ympäri maailmaa - Thaimaa, Ko Samet ja Bangkok

Thaimaa on Yhdysvaltojen ohella yksiä harvoja maita, joista jokaisella tuntuu olevan hyvin vahva käsitys, vaikkei kyseisessä valtiossa olisi itse koskaan vieraillut. Thaimaan selkeästä identiteetistä huolimatta sen kohderyhmä, jos nyt matkailijoista voidaan sellaisena puhua, on erittäin laaja: lukuisat saaret, rakennetut lomakeitaat ja kaupungit houkuttelevat vuosittain tuhansia lapsiperheitä ja pakettimatkailijoita, mutteivät ole hillinneet maan suosiota reppureissaajien ja muiden omatoimimatkailijoiden parissa. Oma lukunsa ovat mielikuvissa eritoten Pattayalle lomalentävät seuraa etsivät onnenonkijat.  Maa lienee suomalaismatkailijoiden keskuudessa ehdottomasti Kaakkois-Aasian suosituin - niin turistimääriltään, kuin matkailijatyypeiltään. Thaimaan osalta massaturismin kauhut on helppo ohittaa olankohautuksella, sillä maalla nyt vain yksinkertaisesti on niin paljon etuja puolellaan. Tämän takana on helppo seisoa, silläkin uhalla, että kuulostan Thaimaan valtiollisen matkailunedistämiskeskuksen esitteeltä. Promokuvista tutut palmurivistöt, miellyttävä ilmasto sekä hyvä ja halpa ruoka tuntuvat olevan tarpeeksi kompensoimaan sitä monien mielestä anteeksiantamatonta seikkaa, että niistä nauttii viereisissä riippumatoissa tusina muutakin länkkäriä.


Ennen kaikkea Thaimaa näyttäytyikin itselleni helppona starttipaikkana Kaakkois-Aasiaan: turisminsa vuosi eräänlaisena "puskurivyöhykkeenä" lännen ja idän välissä. Kun laskeuduin Bangkokin Suvarnabhumin lentokentälle 30. joulukuuta 2010, en kokenut pakokauhua, vaikka olin liikkeellä yksin ja kyseessä oli ensimmäinen kerta kun jalkani koskettivat muinaisen Siamin maaperää. Koska kokemukseni Thaimaasta rajoittuvat tasan tuohon yhteen viikkoon, jäävään itseni esiintymästä minkään sorttisena Thaimaa-asiantuntijana. Minua monin kerroin kokeneempia island hoppereita ja Full Moon Partyissa toikkaroineita kanssaeläjiä löytyy vain muutamalla hiirenklikkauksella useita kymmeniä tuhansia. Jotain voin silti kertoa ennen kaikkea Ko Sametista, uuden vuoden vieton pääkallopaikastamme, sillä vuosi sitten informaatiota etsiessäni sitä tuntui kyseisestä saaresta olevan vain niukasti saatavilla.

Ko Samet valikoitui kohteeksi ennen kaikkea siksi, että se sijaitsee lähellä Bangkokia - tiukahkon aikataulun huomioonottaen siedettävän siirtymismatkan päässä siis. Tavattuani ystäväni Bangkokin itäisellä bussiasemalla Ekkamailla (itsessään jo allekirjoittaneelle edelleen huvittavan kosmopoliitti aikaansaannos: tavata Bangkokissa suomalaisten kesken), meidän täytyi vain napata allemme Ban Phehen suuntaava bussi (lippu noin 2 euroa) ja posotella menemään. Matka kesti kaiketi pari-kolme tuntia - kuka näitä laskee. Suomesta käsin googlasin kyseistä tietoa hikikarpalot otsalla tanssien, mutta paikan päällä stressaaminen tuntui kuumuuteen nähden paitsi aivan liian raskaalta, myös yhdentekevältä. Bussilipun hinta ei tarkoittanut kyytiä kanahäkkien keskellä, vaan kyseessä oli aivan pätevä ilmastoitu ja pehmeillä istuimilla varustettu bussi, jossa kaiken lisäksi näytettiin matkan aikana Twilight 3. Edward ja Jacob pullistelemassa thaiksi dubattuna! Olimme loppujen lopuksi ainoat länsimaalaiset koko bussissa, pieni voitto kai sekin.

Aamupalaksi Fazerin sinistä ja Changia

Ban Phen palveluiltaan ja idyllisyydeltään sanotaanko niukka kalastajakylä toimi välietappina Ko Sametin saarelle siirtymiseen. Koska saavuimme myöhään illalla, oli majoittuminen yöksi kuitenkin välttämätöntä. Hotellihuoneemme/bilekartanomme (22-vuotispäiväni!) oli melko kurja, mutta ainoa saatavilla oleva, ja kuten ystävälläni Outilla on tapana sanoa, kyllähän nyt yhden yön viettää vaikka kepin nokassa. Varsinkin jos siitä lystistä joutuu maksamaan ainoastaan kolmisen euroa henkeä kohden. Aamulla lattiamme alle pesiytyneen kukkoparven jollotukseen herättyämme hyppäsimme veneeseen ja suuntasimme Ko Sametille.

Ko Sametin saari on valtaosin luonnonsuojelualuetta ja jokaisen saarella vierailijan tulee maksaa noin viiden euron luonnonsuojelumaksu (ei sillä, että rahavarat olisivat esimerkiksi roskattomuudessa näkyneet). Luonnonsuojelualue käsittää esimerkiksi kaikki saaren itärannikon päärannat, joten sille menemiseltä voi tuskin välttyä. Lippua ei koskaan tarkistettu päärannalle vievän tien tarkastusporteilla, mikä tietenkin aiheutti mielikuvan haaskatuista rahoista. Lopussa tunnollisuus kuitenkin pelasti: kiiruhtaessamme takaisin Ban Phehen vievään laivaan luonnonsuojelulippu vaadittiin jokaiselta matkustajalta. Kukaan ei tule sitä kädestä pitäen myymään, vaan kukkaronnyörejä on höllättävä oma-aloitteisesti - lienee parempi tehdä se hyvissä ajoin.

KSR - naivin on helppo hymyillä

Entäs Ko Samet sitten itsessään? Ilman vertailukohteitakin lienee turvallista sanoa, ettei saari ole vielä pahimmasta päästä turismin määrässä, mutta sille lienee syynsä. Rannat olivat ihan jees, mutteivät henkeä salpaavia. Tekemistä oli suhteellisen paljon (jos rannalla makaamisen ja hieronnassa makaamisen sellaisiksi laskee), muttei kuitenkaan älyttömästi. Koska saari sijaitsee niin lähellä Bangkokia, oli turisteja viikonlopuksi sattuneen uuden vuoden kynnyksellä kiitettävästi liikkeellä. Näistä erittäin suuri osa oli paikallisia thaimaalaisia. Emme saaneet silti nauttia länsimaalaisuudestamme yksin: majoituimme bungalowiin, jonka pitäjä oli britti, seinänaapurimme oli ruotsalainen, muut majoittujat saksalaisia ja matkalla rannalle ohitimme päivittäin suomalaisen violettiin väriin mieltyneen melko eksentrisen herrasmiehen, joka viittoi meitä kultasormuksin verhoillulla kädellään peremmälle baariinsa. 7/11:n kassajonossa edellä jonottavan miehen paidan selkämyksessä luki Kerava, ja lehtitelineestä sai Iltasanomia.

Thairuoka oli matkan parasta antia, yllättävää sinänsä. Aasialaisista isoista keittiöistä se on ehdoton suosikkini vietnamilaisen rinnalla: molempien makumaailmassa on yleensä mukana jokin raikas elementti, yrttejä käytetään runsaasti ja chilissä löytyy. Thairuoassa peruselementtejä on neljä: tulinen, hapan, suolainen ja makea. Kaikki hyviä, yhdessä erinomaisia. Maan turismin määrästä huolimatta ruoka oli kautta rantain melko edullista, joskin monissa syömissämme ravintoloissa varmasti maan yleiseen hintatasoon nähden ylettömän kallista. Matkalla monesti hekumoitu fraasi "tämähän on halvempaa kuin kotona" on suomalaisen suusta armoton itsestäänselvyys melkein missä tahansa Aasiassa, mutta ainahan se mieltä lämmittää. Hyvä ateria, joka saattoi koostua esimerkiksi hedelmämehusta, papaijasalaatista, pääruoasta ja oluesta, irtosi paikasta riippuen 6-10 eurolla.

Hedelmämehut olivat kaikkialla Kaakkois-Aasiassa ihania. Niiden koostumus muistutti pikemminkin smoothieta kuin laihaa mehuntapaista, ja niitä tulikin kiskottua lähes päivittäin. Uskoimme hyvin pitkään mehujen maun olevan taivaallinen lähinnä siksi, että olimme kerrankin siellä missä ne hedelmät oikeasti kasvavat, mutta sen ainoan kerran kun mehukauppias kysyi "otatko sokeria", ja vastasin "ei kiitos", todellisuus iski vasten kasvoja. Niissä on sokeria. Mutta myös niitä trooppisia hedelmiä! Papaijaa, ananasta, guavaa! Banaania! Ja jäämurskaa, tuota paljon parjattua vatsataudin välitöntä aiheuttajaa.

En halua painaa kaikkia ulkomaille suuntaaville tarkoitettuja terrorisoivia varohuutoja villaisella, mutta jos olisin noudattanut niistä jokaista (älä syö mitään missä on majoneesia! älä syö vihanneksia! älä koskekaan kananmuniin!), olisin syönyt koko matkan vain paistettua kanaa ja ranskalaisia. Sikäli matka oli kokonaisuudessaan avartava kokemus: söin heti ensimmäisenä päivänä Ekkamailla katukojusta jotain paistettua asiaa missä oli jotain vihreää, tofua, kananmunaa tai vastaavaa, enkä tullut kipeäksi; ensimmäisenä päivänä Indonesiassa laitoin omakätisesti jääpaloja mehuni joukkoon, enkä tullut kipeäksi. Totta puhuen en kertaakaan saanut matkallani vatsatautia, vaikka se on tähän asti ollut iloinen perinteeni jopa Lontoossa käydessäni. Se tuskin suoranaisesti johtui siitä, että söin kojuruokaa, mutta eipä siitä näköjään haittaakaan ollut. Jos tietäisin, mitä maalaisjärki ruokavalinnoissa tarkoittaa, kehottaisin nyt käyttämään sitä. Ainoa vinkki jonka osaan antaa katuruokailun suhteen epävarmoille lieneekin watch and learn: hakeudu sellaisen kojun äärellä, jossa muutkin asioivat (Bangkokissa kaikkialla), ja tilaa samaa kuin edellinen.

Bangkokissa söimme yksinomaan kojuista (paitsi kerran Dunkin Donutsissa vieraillessamme krhm), mutta Ko Sametilla saaren funktio ensisijaisesti turistikohteena merkitsi sitä, että kojut oli korvattu saksan- ja ruotsinkielisillä ruokalistoilla saaren lukuisissa ravintoloissa. Rannalle levitetyllä matollakin ruoka toki maistui. Koska vierailuni oli Thaimaassa ensimmäinen laatuaan, opettelin ruoan suhteen perusasioita: erilaisia nuudeliruokia ja keittoja. Suureksi harmikseni ruokailuani rajoittaa jonkin sortin äyriäisallergia - Aasian maissa tämä rajaa valinnanmahdollisuuksia erityisen selvästi. Erilaiset rapuruoat olivat listoilla moninaisesti edustettuina, mutta osani oli tyytyä liha- tai kasvisvaihtoehtoihin. Jälkimmäisistä ykkössuosikikseni nousi usein alkuruoaksi tilaamani Som Tam eli tulinen papaijasalaatti. Pimeänä syysiltana innostuin väkertämään sitä Siaminlahden aaltojen huuhtoessa nostalgiaan taipuvaa aivolohkojen osaani erityisellä vimmalla. Raaka-aineiden osalta pieniä myönnytyksiä tehneenäkin se maistui erinomaiselta!


Semi Som Tam (neljälle)

1 vihreä papaija (noin 600 g, raasteena noin 1 litra)*
4 tomaattia
4-6 valkosipulinkynttä
2 chilipalkoa (keskivahvaa)
reilu kourallinen maa/cashewpähkinöitä syöjää kohden, yhteensä kenties 2 dl
4 rkl kalakastiketta*
4 rkl limemehua
2 rkl tummaa sokeria
1/2 tl valkopippuria
haluamaasi vihreää salaattia, esim. vesikrassia
korianteria

Nokkelimmat bongasivatkin jo raaka-aineiden joukosta niin tulisen, happaman, suolaisen kuin makean!

Kuori papaija, halkaise ja poista siemenet (oikeanlaisessa papaijassa ne ovat valkoisia). Raasta papaija pituussuunnassa nuudelimaiseksi raasteeksi. Leikkaa tomaatista ohuita pitkulaisia siivuja (esteetikkona poista ensin siemenet) ja lisää papaijaraasteen joukkoon. Valmista kastike hienontamalla valkosipuli sekä chili ja mortteloimalla ne kalakastikkeen, limemehun, valkopippurin ja sokerin kanssa tasaiseksi seokseksi. Myös sekoittaminen riittää paremman puutteessa. Sekoita kastike papaijaraasteen ja tomaattien joukkoon ja annan maustua tovi. Salaatin maustuessa paahda haluamiasi pähkinöitä pannulla ja lisää salaatin joukkoon. Asettele lautaselle haluamaasi vihreää ja nostele päälle papaijaseos. Viimeistele korianterilla ja tarjoa heti.

*-merkittyjen raaka-aineiden hankkimiseen suosittelen kaikille Helsingissä pyöriville Hakaniemen Vii Voania (Hämeentie 3). Suositus pätee myös esimerkiksi itämaisiin mausteisiin, papuihin, maissijauhoihin, nuudeleihin, soijakastikkeeseen, itämaisiin yrtteihin, kondensoituun maitoon... Hämeentien etnisten kauppojen kavalkadin tarjonnasta Vii Voan on oma suosikkini, mutta tarjontaan kannattaa käydä tutustumassa muuallakin. Hinnat ovat tietyissä tuotteissa huomattavasti perusmarketteja edullisempia, mutta tämä ei tarkoita, että kaikki olisi automaattisesti halpaa. Esimerkiksi viileäkaapista löytyvän vihreän papaijan (=raa'an papaijan) kilohinta oli 12e/kg, jolloin ostamani mötikän hinnaksi tuli noin seitsemän euroa. Se on toki halvempi kuin lentolippu Thaimaahan, mutta kirpaisee silti melkoisesti.

Kaikki thai-fiilit lienevät pian valmiita heittämään ensimmäisen kiven, mutta minusta papaijan voisi Suomessa hyvin korvata jollain muulla miedolla raasteella. Salaattihan ei olisi sen jälkeen tietenkään enää autentti Som Tam, mutta koska ruoan pointti on sen herkullisessa kastikkeessa, jota papaijan mietous vain tasoittaa, voisi sen hyvin toteuttaa jollain muulla. Kaalisalaatti thaihengessä, anyone? Papaijan osalta myös kypsän oranssi papaija sopisi - sen kilohinta peruskaupassa oli samaisena päivänä noin puolet vihreästä.

Kaiken kaikkiaan Thaimaa jätti melko ristiriitaisen olotilan, sikäli kun maasta nyt voi mitään kokonaisarviota vain kahden kohteen perusteella antaa. Bangkok oli hektinen, meluisa ja paikoin erittäin länsimaalainen isoine ostoskeskuksineen ja kansainvälisine ketjuliikkeineen. KFC-valotaulut hehkuivat siellä täällä ja piraattikosmetiikkaa sai kaikkialta. Reppureissaajien toinen koti Khao San Road oli juuri sitä mitä kuvitella saattoi: erinomainen paikka buukata lippuja ja kyytejä muualle Thaimaahan ja tehdä pakolliset ostokset Chang-paidasta olkihattuun. Söin Bangkokissa matkan kenties parhaimman, mutta myös varmasti koko maan hirveimmän aterian. Jälkimmäinen tapahtui MBK-kompleksin buffetravintolassa, jossa proteiinielementti oli ratkaistu katkarapujauheella (en edes halua tietää mitä se on) ja jonka salaatissa parveili hyönteisiä jopa allekirjoittaneen sietokyvylle liikaa. Bangkokissa suutani koeteltiin myös muulla tapaa: kaikki oli tulisempaa kuin Ko Sametilla.

Ko Samet itsessään oli hyvä paikka juhlia uutta vuotta ja paikalliskulttuuriin tutustuminen erinäisten ämpärien muodossa hoidettiin erinomaisin arvosanoin. Elefanttikaulakorunikin päätti vapautua kaltaistensa pariin. Juhlahumun hälvettyä kaiken roskan alta ei kuitenkaan paljastunut sitä kaikkein hienointa paratiisisaarta - voin suositella Ko Sametia juuri kaltaisillemme nopeasti Bangkokista rannalle haluaville reissaajille, joiden tavoitteena on yksinomaan vain päästä rannalle. Bangkokin läheisen sijainnin vuoksi saari on Thaimaan mittakaavassa hieman kalliinpuoleinen, mutta muutaman päivän visiitillä se tuskin haittaa. Pidemmäksi aikaa en ehkä Ko Sametille lähtisi muutenkaan.

Thaimaa lienee ansainnut maineensa "jokaiselle jotakin" tarjoavana kohteena, mutta matkallamme se oli vasta alkusoittoa jollekin paljon paremmalle. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin!

Matkalla

Rääppijän ihka ensimmäisessä postauksessa mainitsin blogin saattavan hetkenä minä hyvänsä muuttaa kurssinsa suuntaa muuttuakseen hetkellisesti kaukomaiden perään haikailevaksi matkablogiksi. Tähän mennessä uhkaus on jäänyt toteuttamatta, mutta viimein on aika laajentaa repertuaaria jo kauan suunnitteilla olleille taajuuksille!

Alkuvuoden teknisesti maailman ympäri kuljettaneesta reissusta latasin ruokanäkökulmaa tukevia kuvia Flickr:iin jo kesäkuussa, mutta juttusarja on saanut tähän asti odottaa, koska olen ollut laiska. Nyt aion olla tulessa. Sisäänheittokuva sopii paikalleen loistavasti: ei siksi, että kuvittelisin olevani kuin Anthony Bourdain (grrr) (vielä), vaan koska selvästi syvällä sisimmässäni tiesin tämän päivän vielä koittavan. Bourdainin mitä mainioin teos Kitchen Confidential oli yksi muutamasta kirjasta, jotka pakkasin rinkkaani reilun parin kuukauden rykäisyä varten, ja niistä ainoa, jota en raaskinut matkan aikana vaihtaa toiseen. Sinänsä harmittaa edelleen, että vaihdoin Arundhati Royn The God of Small Thingsin heti sen luettuani johonkin tyhjänpäiväiseen romanttiseen trilleriin - siinä on kirja, jota suosittelen todella paljon.

Itse postauksen aiheena ei ole kuitenkaan tien päällä lukemani kirjallisuus, vaan - arvaatte kyllä - tie itse. Keskimittaa vielä reilusti lyhyemmän elämäni aikana tielleni on siunaantunut melkoinen määrä matkoja, maita ja kaupunkeja. Viimeisimmistä voi osittain syyttää kiertomatkojeni vitsauksena ollutta loputonta ahmimisvimmaa - kesän 2008 reilillä suorastaan keräsimme maita, ikään kuin pelkkä paikallaolo olisi jokin suurikin meriitti. Sittemmin pää kolmantena jalkana paikasta toiseen tohottaminen on alkanut näyttää typeryydeltä. Jo reilillä juokseminen vaati veronsa: viimeisimpiin kohteisiin lukeutui Pariisi, joka sen hetkisen vireystason ja kirkkokokeneisuuden puitteissa on jäänyt mieleeni tylsänä kaupunkina.

Sallinen itselleni mahdollisuuden vielä joku päivä palata Pariisiin ja rakastua. Siihen asti pyrin kuitenkin oikeasti keskittymään paikkoihin jo niissä ensimmäistä kertaa vieraillessani. Jostain syystä monelle - myös itselleni - tuntuu matkalla olevan prioriteettina nähdä lyhyessä ajassa niin paljon kuin mahdollista, kun kerran sinne asti on tultu. Osittain seison tämän takana, jos vertailukohtana on täydellinen eiminkääntekeminen ja eristäytyminen monikansallisen hotellin palvelujen piiriin vain hotellihuoneen ja uima-altaan väliä valkoisissa froteetossuissa läpsytellen. "Mahdollisimman paljon" saa kuitenkin helposti liiallisia mittasuhteita. Ihanteellisen matkan jälkeen osaisin kertoa itse kohteesta jotain muutakin kuin sen, missä minä olen käynyt.

Vastoin yleistä harhaluuloa väitän määränpään ja matkan sinne olevan yhtä tärkeitä. Kaipuu päästä pois, minne vaan, on tuttu tunne myös täällä päässä, ja kärsin kroonisesta halusta kuulua taas pienen hetken siihen universaaliin rinkat selässä risteilevään ei-mistään-kotoisin olevaan ihmisryhmään, jota kaikessa irrallisuudessaan ei kenties sido yhteen mikään mutta samalla kaikki. Toisaalta haluan yhä kasvavassa määrin oppia matkoillani jotain uutta - jotain muuta kuin sen, missä rajan yli pääsee kätevästi, ja sen, mistä saa halvinta olutta. Haluan oppia ymmärtämään maata, jossa olen juuri vieraillut ja tuoda kenties jotain mukanani. Näine suurine suunnitelmineni en voi kuitenkaan seuraavassa postauksessa millään kertoa suurta tarinaa Thaimaasta, vaikka siellä vuodenvaihteessa juuri 22-vuotta täyttäneenä viikon vietinkin. Thaimaassa minua nääs kiinnosti auringon lisäksi ennen kaikkea olut. Ja Pad Thai.

Olen aina osannut järjestää eteeni ruokaa, myös ulkomailla. Matkan bahasa indonesia -sanakirja koostui lähes yksinomaan fraaseista, joilla aterian saanti voitaisiin mahdollisimman tehokkaasti turvata. Koska Rääppijä on ennen kaikkea ruokablogi, aionkin tunnelmoida menneitä ja tulevia matkoja ennen kaikkea ruoan kautta. Ruoka on suora väylä tiettyyn maahan tai alueesen tutustumiselle ja sellaisena yksi parhaista - kenties myös yksi helpoimmin lähestyttävistä. Eräs syömisen parhaita puolia onkin se, että jokaisella suupalalla tulee kyllästettyä itsensä kulttuurilla vaikka väkisin. Ei sillä, että minua olisi koskaan tarvinnut pakottaa; ulos ovesta tai ruokapöydän ääreen.
   

When the living was easy

Rakkauden kesänä 2011 minä, muinoin jotain ruokablogia kirjoitellut opiskelijantapainen, nautin, koko sentimentaalisuuteen taipuvan sydämeni kyllyydestä.

Noin tuhat vuotta sitten kävin julistamassa kauden alkaneeksi Maailma kylässä -festivaaleilla mitä
parhaimmassa seurassa.

 ...sittemmin jatkoin papujen viitoittamalla tiellä.

Perehdyin munakoisojen sielunelämään huomattavasti useammin, kuin siivosin.

Pyöräytin mansikkasalsaa ja painelin Hakaniemen rantaan.

 Tein salaattia perunoista kerran,

...toisen,

...kolmannen.

Paistoin lettuja tai ohukaisia tai räiskäleitä (joihin kannattaa aina ujuttaa pinaattia, epätoivoiset äidit huom!)

Keittelin kinuskia, söin melkein koko kattilallisen ja lahjoin kollegaa loppuosalla.

Vapautin sisäisen potteristini vielä kerran. Karkkipussissa suklaasammakoita, jokamaun rakeita, kurpitsaa teeskenteleviä vaahtokarkkeja ja mini-Marseja (koska "Harry Potter osti ekaa kertaa Tylypahkan junassa mars-patukoita...")...

Missasin kaljakellunnan mutta en iltaruokailua.

Rakensin haaremin lammasmakkaran avustuksella.

Luotin täytekakkuun.

Juhlin kolmea tapahtumaa yhdellä kertaa Ravintola Sunnissa, jossa söin maksaa sekä etu- että pääruokana. Jälkiruoan kohdalla puhti loppui ja valitisin Tarte Tatinin - kerrassaan hyvä asia, mutta mun tekemä on kaikkein paras.

Mökkeilin ja grillasin. Söin bataattisiivuja muurikkapannulta.

Vaikutuin niistä peruuttamattomalla tavalla.

Yritin mennä Ravintolapäivään ja lopulta onnistuin. En vielä kuvanottohetkellä.

Söin lomalaisen kaikkivoipuudella lounasaikaan kunnon suomalaisessa ravintolassa, Kouvolassa, kaikista maailman paikoista. Raastepöytä, pyttipannu ja huoneenlämpöinen kevytmaito. Kiisseli ja kahvi.

Tunnelmoin seuraavana päivänä auton lasin läpi Helsingin parasta paikkaa vain lähteäkseni saman tien uudestaan tien päälle.

Suuntasin kulttuurimatkalle Lahteen ja päädyin Suomen toiseksi parhaaseen italialaiseen ravintolaan.

Eräänä synkkänä ja myrskyisenä päivänä, yhtenä kesän viimeisistä, kävin viimein Ihanassa kahvilassa.

 Ostin pyörän. Tämä ei liity mitenkään ruoanlaittoon.

Avokadopusseja saa taas halvalla! Söin.

Viimeinen on selvä merkki siitä, että syksy on saapunut. Kerrospukeutuminen ja pataruoat tekevät paluun kartalle täydellisessä synkassa, onneksi nautin myös molemmista. Kartoista puheen ollen, alla kesän tärkein kuva.

Laatimani kerrassaan oivaltava graafinen esitys, tieteellistä non-verbaalista viestintää parhaimmillaan. Ylitin itseni ja pusersin kasaan kandintutkielman tavoiteajassa. Sen aiheena on ruokamaantieteen kehitys 2000-luvulla (johtopäätös: nousujohteista). Kansilehdellä lukijaa tervehtii yksinkertaistettu ruokapyramideistä rakentuva maailmankartta, joka paitsi näyttää kivalta, myös yrittää ilmeisesti haastaa lukijan ajattelemaan (mitä, en tiedä). Sen laatiminen oli työn miellyttävin osuus. Stressi kannatti, työ läpäisi arvostelijan tarkan seulan leikiten ja teille kirjoittelee pian luonnontieteiden kandidaatin titteliä kantava Heini 2.0.

Tekosyiden loputtua: yritän parantaa tapani ja tehdä paluun koko kansan suosikkibloggaajaksi. Aiheita ja juttusarjoja on takataskussa, Flickr:ssä kuvia ladattuna valmiiksi noin 100 - julistan kaikkien aikojen parhaimman syksyn alkaneeksi!

Kesämuisteloa oli mukava koota, vaikka rannalle jäi koko joukko kivoja hetkiä, joiden aikana kamera oli jossain muualla. Olisin mieluusti jakanut kanssanne maailman komeimmat, allekirjoittaneen tasajalkaa hyppimään saaneet BLT-leivät á la Liisa tai sen aidon ja oikean lörtsyn, jonka viimein sain käsiini. Maininnan arvoisia olisivat myös olleet Flow-etkoja tähdittäneet nakkipiilot sekä kehujensa veroiset tacot Café de Nopalissa.

Suuntaan katseen kuitenkin tiukasti eteenpäin. Syksyn odotus alkaa olla huipussaan, tuohan se mukanaan lukuisia syitä juhlaan. Merkatkaa kalenteriin marraskuun 19. päivä, kolmas ravintolapäivä. Silloin Vallilassa piiloudutaan.

Olen kuitenkin vielä kerran takinkääntäjä. Ei pysty. Syksy on jees mutta ei se kesää ja aurinkoa voita. Klik, ostin äkkilähdön. Kunnon bloggaajana olen kuitenkin ajastanut lomani ajaksi pari postausta. Lukijat ennen kaikkea!

Arrivederci!