Oh I had the time of my life

Enpä olisi vuoden alussa arvannut siteeraavani Black Eyed Peasia kaihoista 2011 -retrospektiiviä kootessani, mutta välillä elämä heittelee yllättäviin suuntiin. Yllättäviä suuntia osasin toki ennakoida tismalleen vuosi takaperin, olinhan lähdössä etsimään itseäni monen muun nuoren lailla kaikkein loogisimmalta suunnalta, kaukoidästä.

Vuosi 2011 on ollut tähän astisistani kirkkaasti paras. Uskallan laittaa tuntemukset osittain iän piikkiin, sillä 22 vuotta elettyäni huomaan viimein tulleeni sinuiksi itseni ja elämän realiteettien kanssa. Tosiasiassa vuosi on opettanut minulle paljon, koska olen niin antanut tapahtua: uskaltautunut mukavuusalueeni ulkopuolelle, antanut itsestäni muille ja saanut vastineeksi rakkautta ja lämpöä usealta eri suunnalta. Tämän tuskin tarvitsi tapahtua 22 vuoden iässä, mutta itseltäni se vaadittiin. Se hukassa oleva ihmisriekale, joksi olen monia vuosia identifioitunut, tuntuu viimein joten kuten kokoon parsitulta. Kauanhan siihen meni, mutta huolellinen työ ei kaiketi synny hutiloiden.

Tätä kaikkea voinee kutsua yksiselitteisesti aikuistumiseksi. Mikä mahtava asia! Totesimme kaverini kanssa taannoin, että on äärimmäisen helpottavaa huomata, ettei oikeastaan edes haikaile menneiden vuosien perään - käsillä olevaa ikäänsä pitää aina parhaana mahdollisena. Ajatus on jouduttanut sen tosiasian hyväksymistä, että kaikki muuttuu. Se ei kuitenkaan haittaa: asiat, jotka tuntuvat hyvältä juuri tässä ja nyt, tuntuvat hyvältä nimenomaan tässä ja nyt. Hetkeen tarttuminen helpottuu, kun ymmärtää ettei muutakaan voi. Toisen kaverini kanssa murehdimme kesällä kovasti ajatusta siitä, että meillä on enää pari hassua vuotta aikaa pitää meteliä. Tarkemmin asiaa pohdittuani olen tullut siihen johtopäätökseen, että metelöiminen lakkaa todennäköisesti juuri silloin kun aika on siihen kypsä. Kun kovat äänet vaihtuvat hiljaisiin, olen todennäköisesti itse se, joka kaipaa vaimennusta.

Mahdollisuuksiin kannattaakin tarttua jo pelkästään siksi, ettei myöhemmin enää välttämättä jaksa. Halusin kesällä viimeisen Harry Potter -filmatisoinnin julkaisemisen yhteydessä pukeutua ehdottomasti vielä kerran viittaan. Minua ei niinkään häirinnyt ajatus siitä, ettei Tylypahkan logo rinnuksissa käyskentelyyn tarjoutuisi myöhemmin enää hyvää tekosyytä, vaan pikemminkin mahdollisuus siitä, ettei minua itseäni enää kiinnostaisi. Jättää käyttämättä mahdollisuus innostumiseen kaikella nuoruuden vimmalla - se, jos mikä on suurinta mahdollista typeryyttä.

22-vuotias jaksaa vielä innostua, mutta iän tuomalla arvokkuudella. Poissa on tarve määrittää itseään jatkuvasti ulkopuolisen silmin ja keskittyä ainoastaan siihen mitä ei tee, mitä pitäisi tehdä, keiden kanssa pitäisi olla. Nuoreen aikuisuuteen liittyy kohdallani ennen kaikkea hyväksyntä siitä, että kaikki ei tosiaan ole pysyvää. Ihmiset ympärillä muuttuvat, ihmissuhteita syntyy ja kuolee, mutta ajatus muutoksesta ei enää pelota. Toisen menettämisestä selviää kunhan on itse valmis jatkamaan eteenpäin ja päästämään irti. Jo kertaalleen elettyä elämä ei voi elää uudestaan, mutta ennen kaikkea: sitä ei enää tarvitsekaan.

Tämä oivallus antoi voimaa jälleen käsillä olevaan ikääntymiseen. Täytän tänään 23-vuotta, mikä kuulostaa minusta paljolta, sillä miellän itseni edelleen tuoreeksi parikymppiseksi. 20-vuotiaana olin kuitenkin toivottoman hukassa, enkä tosiasiassa kaipaa joulukuusta 2008 kuin nykyistä hieman parempaa hipiää ja suorempia hampaita. Pelkästään joulukuusta 2010 on kuljettu vain parempaan suuntaan. Tämä olkoon toiveeni myös tuleville syntymäpäiville: tunne siitä, etten edes halua mitata vanhenemistani menetetyssä nuoruudessa, vaan alati paranevassa elämänlaadussa.

Julkinen elämänfilosofointi ja iän tuomasta varmuudesta kirjoittaminen kysyy 23-vuotiaalta naiiviuutta. Aion nauttia täysin rinnoin tästä naiiviudesta, sillä en usko, että onnellisuudesta ja kiitollisuudesta kumpuavia ajatuksia tarvitsee koskaan hävetä, oli ne sitten kirjoitettu 15 tai 50 vuotiaan sydänverellä. Haluan muistaa elämäni nuorena aikuisena juuri sellaisena, kuin sen tällä hetkellä koen - tasavertaisena muiden kanssa, vielä rakennusvaiheessa, mutta jo luottavaisena siitä, että asiat kääntyvät lopulta parhain päin. Haluan aina muistaa tämän vuoden ensimmäisenä, jolloin tajusin olevani elossa parhaalla mahdollisella hetkellä.

Parhaita mahdollisia hetkiä on totisesti mahtunut kuluneeseen vuoteen. Niiden kaikkien kirjaaminen ylös tuntuu turhalta, vaikka olisikin viisas teko: tiedän, että pian muistan niistä enää osan. Siksi kokosinkin soittolistan kappaleista, jotka muistuttavat tavalla tai toisella osin melko ohikiitävistäkin tuntemuksista kuluneen vuoden varrelta. Kappaleista, jotka eivät kaikki välttämättä juhli musiikillisilla ansioillaan, mutta jotka toimivat välittöminä teleportteina tiettyihin hetkiin.

En esimerkiksi voi kuunnella Band of Horsesin Infinite Armsia tai Arcade Firen The Suburbsia ilman välitöntä tunnetta siitä, että olisin taas Uudessa-Seelannissa 3000 kilometriä vasemmanpuoleista liikennettä takanani ja Terhi sekä pari pystyynkuollutta naishenkilöä seuranani. Haluaisin nimetä molempien levyjen jokaisen kappaleen reissumme virallisiksi tunnariksi, vaikka tosiasiassa kuuntelimme vähintään yhtä paljon Backstreet Boysin The Callia ja Rihannaa. Yritimme aikamme etsiä uusista kaupungeista uskottavia rokkibaareja, mutta lopulta luovutimme ja aloimme painella suoraan hostellin diskoteekkiin tanssimaan Like A G6:n tahtiin - sinne päätyisimme lopulta kuitenkin. Ehdollistumisen myötä fiilistelimme Kaliforniassa California Gurlsia jo täysin rinnoin.

Pian kotiin paluun jälkeen löysin Raphael Saadiqin ja ihastuin palavasti. Kesän myötä Teflon Brothers kehotti skippaamaan duunit, mutta aikomus jäi puolitiehen, kun töissä oli niin mahdottoman mukavaa. Juha lähetti minulle linkin Toivelomaan, minä hänelle Monsteriin. Molemmat järkyttyivät. Fiilistelin korvalapuilla tulevaa Rock Werchteriä, mutta ennen kaikkea juhannusta: Pohjois-Karjalan soittolistalla jääkiekkotematiikka ja ronskeihin lanneliikkeisiin kutsuvat floorfillerit seurasivat toisiaan sulassa sovussa. Werchterin keikoilla olin koko ajan pyörtyä, Arctic Monkeysissä siitä käsittämättömästä onnesta, joka seurasi oman naaman näkemisestä isolla screenillä Cornerstonea hoilottaen, ja Coldplayssä siitä flegmaattisuuden määrästä, joka tuntuu olevan belgialaiselle keikkakäyttäytymiselle tunnusomaista. Fleet Foxesin keikalla kuulin pitkän odotuksen jälkeen Your Protectorin ja puhkesin itkuun.

Turku Modernin ja Ilmiön musiikillinen anti jäi osaltani olemattomaksi. Muistan olleeni viikonloppuna äärettömän onnellinen kaikesta muusta: kesästä, ystävistä, voileivistä ja rankkasateesta, pyöräilemisestä Turun linnalle viideltä aamulla. Samana viikonloppuna Amy Winehouse kuoli. Flow oli musiikillisesti suurempi suksee, vaikka sekin viikonloppu muistuttaa minua ennen kaikkea juuri palautetusta kandista ja etkojen nakkipiiloista. Hercules and the Love Affairista olin kuitenkin hyvin innoissani, Kanye Westistä nyt puhumattakaan. Kesän parhaasta keikasta vastasi silti Janelle Monáe, jonka levy olikin tehosoitossa seuraavan viikon mökkireissulla.

Hieman myöhemmällä mökkireissulla pääpaino oli jälleen äässin sheikkauksessa; dancehall sopi Verlan ruukkimiljööseen kuin nyrkki silmään. Viikonloppu oli syyskuun ensimmäinen, mutta auringon paistaessa sunnuntaiaamuna kävimme vielä viimeisen kerran uimassa. Iltojen pimetessä syksyn myötä hain turvaa kasvavan melankoliseen olotilaani paitsi Drive-elokuvan soundtrackilta todennäköisesti jokaisen leffan nähneen lailla, myös huumorimusiikin parista. Katsoin YouTubesta Lonely Islandin tuotannon läpi lukemattomia kertoja. Tutut ja turvalliset ikivihreät toivat lohtua myös 12.11.11, kun ajoimme kahden muun morsiamen kanssa Vuosaaren satamaan Abba auton stereoissa raikuen. Viikkoa myöhempänä Ravintolapäivänä ysärihitit tanssittivat pikkutunneille saakka ja reppuja koeteltiin.

Aivan viime viikkoja ovat tahdittaneet onnistuneesti vuoden musiikilliseen parhaimmistoon kuuluvat Florence + The Machinen Ceremonials sekä Bon Iverin samanniminen albumi. Jos minun täytyisi kuitenkin valita yksi ainoa kappale summaamaan tämän hetkiset tuntemukset, osuisi valinta alla olevaan.



Don't make me sad, don't make me cry
Sometimes love is not enough and the road gets tough
I don't know why
Keep making me laugh,
Let's go get high
The road is long, we carry on
Try to have fun in the meantime

Se, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan, jää nähtäväksi. Hetkeäkään en ole vielä katunut jo tehtyjä valintoja ja mahdollisia tulevia murheita lienee turha ennakoida. Ne kyllä nostavat aikanaan päätään omin voimin, jos niin haluaa.

Onneksi sama pätee myös kaikkeen hyvään.

Hot date

Treffeistä taateleihin, date se on silti. Sulostutin itsenäisyyspäivän vastaanottoa ja etikettikriitikoiden vuosittaista kokoontumista vuoden äkkimakeimmilla leivonnaisilla: taateli cupcakeseillä.

Taatelit sopivat joulunalusaikaan kuin lumi talveen, joten hyviä uutisia edes näiltä osin. Taateleita pukee jouluun liitettävä mausteisuus, ja usein näitä pieniä kurttuisuuksia nautitaankin jonkinlaisen maustekakun muodossa. Taatelikakku on miltei ainoita kuivakakkuja, joista oikeasti pidän, tietenkin banaanikakun ohella. Johtunee siitä, että kumpikaan ei oikeastaan ole kuivaa...? Tiikerikakku on mielestäni eräs maailman suurimpia vitsauksia, sokerikakku pääsee lähes tasapisteille. Kaikista pahinta on silti äitini syvästi rakastama joulukakku, joka tarkoittaa meilläpäin ankeaa peruskakkua "kivasti" tuunattuna kaiken maailman keinovärjätyillä cocktail-hedelmillä, sukaateilla ja sen sellaisilla. Haluaisin niin kovasti pitää tuosta joulupöydän jokavuotisesta kutsumattomasta vieraasta, mutta hammastakaan purren en pysty. En viitsi edes yrittää. Jouluna vatsassa ei vaan yksinkertaisesti ole tilaa kohteliaalle syömiselle.

Vaikka keittiöni on varusteltu perinteisellä kakkuvuoalla, harvassa ovat ne kerrat, kun voin vastustaa muffinsivuokien kutsua. Muffinsit ovat niin mukavia, samoin kuin muutkin annoskokoiset leivonnaiset. Aivan virallisesti nämä leivonnaiset ovat kyllä cupcakeseja, öljyn sijaan voi-sokerivaahtoon perustuvia vatkattavia, ilmavia vuokaleivoksia. Ikävä kyllä vuokaleivos on tasan yhtä mitäänsanomattoman kuuloinen sana kuin kuivakakku; kumotakseni kaiken mahdollisen ankeuden, upotin vuokaleivokseni perinteisen tuorejuustokuorrutteen lisäksi kinuskihuntuun.

Taateli cupcakesit tuorejuusto-kinuskikuorrutteella (n. 20 kappaletta)

Taikina

1 pkt (250 g) kivettömiä taateleita
2,4 dl kiehautettua vettä
2,4 dl piimää
1 tl ruokasoodaa

125 g voita
2 dl sokeria
2 kananmunaa
1 tl vaniljasokeria

6,5 dl jauhoja
1 3/4 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa

Tuorejuustokreemi

200 g maustamonta tuorejuustoa (rasvaista, tai rasvaisinta lightia, ei missään nimessä mitään 2%)
50 g pehmeää voita
250 g tomusokeria
kanelia

Kinuski

2 rkl tummaa sokeria
2 1/2 rkl kermaa
1 rkl voita

Itse cupcakeseja varten pilko taateleita pieneksi silpuksi ja laita isoon kulhoon. Kaada päälle kiehautettu vesi, lisää ruokasooda ja anna seistä parikymmentä minuuttia. Kun taatelit ovat turvonneet mukavasti ja seos hieman viilentynyt, kaada joukkoon piimä ja sekoita. Alkuperäisessä ohjeessa piimä käskettiin kiehauttamaan veden kanssa, mutta metsään meni - täyteläinen AB-piimä hajosi atomeiksi kuumetessaan, enkä uskalla suositella moista vaikka ongelma saattoikin johtua käyttämästäni piimätyypistä.

Vatkaa toisessa kulhossa huoneenlämpöön aiemmin pehmenemään nostamasi voi ja sokeri. Kun seos on notkistunut ja aikaansaannos muistuttaa vaahtoa, vatkaa joukkoon munat yksi kerrallaan. Lisää lopuksi vaniljasokeri ja sekoita vielä huolellisesti.

Sekoita kolmannessa kulhossa vielä taikinan kuivat aineet: vehnäjauho, leivinjauhe ja suola.

Tämän jälkeen seuraa lopullisen taikinan muodostus, tapahtumapaikkana vaahtokulho. Lisää muna-sokerivaahdon joukkoon aluksi noin kolmannes jauhoseoksesta ja sekoita. Lisää sitten noin puolet taatelisoseesta, sitten taas kolmannes jauhoista, loput taatelisoseesta ja vielä viimeisenä loput jauhot. Muistanet sekoitella joka välissä itsekin.

Kun taikina on valmis, annostele sitä haluamasi määrä muffinsivuokiin. Suosittelen muffinsien leivontaan ehdottomasti kovaa kestovuokaa - itselläni käytössä on metallisia, mutta niitä tehdään myös silikonisina. Pelkällä paperivuoalla lopputulos on harmillisen usein litteä ja varsin levinnyt ilmestys, mistä jokaisella lienee kokemuksensa. Jos käytät metallivuokaa, vuoraa muffinseille varatut kolot vielä paperivuoilla - metalli pysyy siistinä, eikä leivoksia tarvitse repiä ulos. Sopiva määrä taikinaa on noin 2/3 vuoan korkeudesta. Paista uunissa 175 asteessa koosta riippuen 20-25 minuuttia. Tarkista kuitenkin kypsyys - leivokset saavat jäädä hieman kosteiksi, mutteivät kuitenkaan sisältä raaoiksi.

Nosta valmiit muffinsit jäähtymään ja tee sillä aikaa kuorrute. Tuorejuusto tottelee sinua parhaiten huoneenlämpöisenä, mutta ensi sijaisen tärkeää tämä on voin kohdalla. Kaikkein kriittisintä on kuitenkin ainesten sama lämpöila - hyvin pehmennyt voi jähmettyy uudelleen ja muodostaa klimppejä, vaikka yrittäisit kuinka vispata sitä kylmään tuorejuustoon. Tavalla tai toisella sekoita kuitenkin tuorejuuston sekaan voi (jonka voit jättää myös kokonaan pois) ja tomusokeri. Ohjeistetulla määrällä tomusokeria kuorrutteesta tulee melko pehmeää ja valuvaa, aivan liian juoksevaa esimerkiksi pursottimella käsittelyyn. Minussa ei vain ole tarpeeksi munaa laittaa kuorrutteeseen reseptien usein peräänkuuluttamaa miltei puolta kiloa sokeria - en vain pysty, pelkkä ajatus vihloo hampaita. Pehmeä kuorrute maistuu aivan yhtä hyvältä, muttei toki muodosta niin jyrkkämutkaisia spiraaleita ja huippuja, kuin vaikka Magnolia bakeryssa. Ei voi mitään, nyt ollaan Suomessa, ja nyt syödään terveellisesti. Maan tavan mukaan maustetaan tuorejuustokreemi vielä ripauksella kanelia.

Unohdetaan mitä äsken todettiin, ja valmistetaan kinuskikastike. Laita kaikki aineet pienimpään kattilaan jonka löydät, ja kiehauta kokoon vain pari minuuttia keitellen. Nosta pois liedeltä ja anna hieman jäähtyä.

Muffinseja/cupcakeseja kuorruttaessa on ehdottoman tärkeää, että leivokset ovat täysin jäähtyneitä. Muuten jo valmiiksi notkearakenteinen kuorrute menettää viimeisimmänkin selkärankansa. Kun aika on kypsä, kuorruta leivokset tuorejuustokreemillä, tyyli on vapaa. Lusikoi lopuksi kinuskia turhamaisiksi viiruiksi jokaisen päälle ja viimeistele ripauksella kanelia.

Nosta jääkaappiin tekeytymään muutamaksi tunniksi - kuorrute kovettuu ja itse leivokset saavat hetken vetäytyä. Nosta cupcakesit kuitenkin hyvissä ajoin huoneenlämpöön ennen tarjoilua. Syö ja nauti. Kuole onnellisena.


Suosittelen ehdottomasti ennakkoluulotonta leipomista ja ruoanlaittoa sen pohjalta, mitä kaapista löytyy. Taatelimuffinsien inspiraationa toimi kaapissani majaileva taatelipaketti, josta luoja yksin tietää mihin tarkoitukseen olen sen muinoin ostanut. Minulla on erittäin paha tehdä heräteostoksia ruokakaupoissa, ostaa "kaikkea kivaa" mitään varsinaisesti tarvitsematta, terveisin tälläkin hetkellä kaapissa kolmea erilaista kovaa juustoa. Eikä minulla ole edes leipää?

Toisaalta höveli rahankäyttö kaupan kuivahedelmäosastolla saattaa maksaa itsensä ruhtinaallisesti takaisin. Niin ainakin tällä kertaa. Silti, en voi jatkaa valitsemallani tiellä enää pitkään. Lähtö Melbourneen häämöttää puolentoista kuukauden päässä, ja tärkeimpänä tavoitteenani viimeisille viikoilleni on saada kaapit tyhjiksi kaikista niiden perukoille kätketyistä ruokatuotteista. Ei enää heräteostoksia! Ei enää uusia kastikkeita, jauhoista nyt puhumattakaan.

Tehtävä on haasteellinen. Tällä hetkellä minulla on kaapeissani ainakin:

Basmatiriisiä, puuroriisiä, arborioriisiä;
Vehnäjauhoja, täysjyvävehnäjauhoja, hiivaleipäjauhoja, ruisjauhoja, maissijauhoja, kastanjajauhoja, mantelijauhoa, leipämaltaita;
Ohraryynejä, mannaryynejä, kaurahiutaleita, vehnäleseitä, kauraleseitä;
Pellavansiemeniä, seesaminsiemeniä, auringonkukansiemeniä, cashewpähkinöitä, manteleita;
Spagettia, lasagnelevyjä, fusillia, riisinuudeleita, riisipaperia;
Mysliä, muroja, savoiardi-keksejä, popcorn-jyviä;
Sokeria, tomusokeria, ruokosokeria, siirappia, vaniljasokeria, hunajaa;
Mustapippuria, valkopippuria, karkeaa merisuolaa, yhdeksää erilaista sormisuolaa (???), ihan perussuolaa, currya, garam masalaa, chilijauhetta, toista chilijauhetta, cayennepippuria, kurkumaa, rosmariinia, timjamia, oreganoa, basilikaa, paprikajauhetta, juustokuminaa, laakerinlehteä, maustepippuria, muskottipähkinää, inkivääriä, kanelia, kanelitankoja, korianterinsiemeniä, kookoshiutaleita, liemikuutioita, elintarvikevärejä, kuivahiivaa...;
Mustapapuja, kidneypapuja, kikherneitä, ruskeita linssejä, punaisia linssejä;
Tomaattimurskaa, tomaattipyreetä, tomaattikeittoa, valmiita pussikastikeaineksia;
Mehukattitiivistettä ja kirsikkasiirappia;
Kaakaojauhetta, raakakaakaojauhetta, maca-jauhetta, teetä, kahvia, glögiaineksia, karpalomehua;
Chilitahnaa, inkivääritahnaa, kalakastiketta, makeaa chilikastiketta, seesamiöljyä, oliiviöljyä, rypsiöljyä, omenaviinietikkaa, balsamicoa, dijonia, kokojyväsinappia, perussinappia, ketsuppia, chipotlekastiketta, majoneesia, tabascoa, oliivitahnaa, appelsiinimarmeladia, vadelmahilloa, sitruunamehua;
Kapriksia ja chilipalkoja;
Ananasta, avokadoa, porkkanoita, punakaalia, greippiä, mandariinejä, sitruunoita, kurkkua, tomaatteja;
Maapähkinävoita, tahinia, nutellaa;
Piimää, maitoa, kermaa, voita, lisää voita, juustoa, rahkaa, jogurttia, kananmunia;
Viiniä, olutta, giniä, rommia, kirsikkalikööriä;
Pakkasessa parikymmentä Schwarzwaldin piiloa.

...taitaa tulee kiire.
   

Ulkopuolinen ja muita kertomuksia

Jos halajaa ravintolakokemuksia valitettavasti melko tasapaksujen ketjuravintoloiden ulkopuolelta, toivoo makuelämyksiltä keskitasoa parempaa laatua ja ennen kaikkea yllätyksellisyyttä, muttei ole kiinnostunut turhan takakireästä pönöttämisestä, voin suositella Helsingin aasialaisten paikkojen ehdottomia ykkösiä: Farangia ja Gaijinia.

Molempien ravintoloiden takana häärii sama kaksikko, suomalaiset kokit Tomi Björck ja Matti Wikberg, joista varsinkin edellämainittu vaikuttaa juuri sellaiselta über-rennolta tatuoidulta jäpikältä, joka on kuin ohimennen kerännyt ruokainspiksiä ja omaksunut keittotaitoja kierrellessään Nusa Tenggaraa surffilautansa kanssa. Inspiraatiota onkin imetty monista lähteistä. Sekä Farang että Gaijin edustavat modernia aasialaista fuusiokeittiötä: ensimmäisen pohjaa Kaakkois-Aasian makumaailmoihin siinä missä uudempi tulokas Gaijin hakee vaikutteita pohjoisesta. Kummastakaan ei siis löydä varsinaisesti "kiinalaista" tai edes "indonesialaista" ruokaa, vaan annosten ideana on yhdistellä parhaita puolia alueen mittavasta tarjonnasta.

Jotten kuulostaisi liikaa kummankaan ravintolan lehdistötiedotteelta, lopetan faktojen latelemisen tähän. Sen sijaan kerron mikä minusta Björckin ja Wikbergin ravintoloissa on parasta: se, että niistä oikeasti saa sellaista ruokaa, jota minä en yksinkertaisesti osaisi tehdä.

Minusta on kammottavaa aterioida "ravintolassa" ja saada eteeni puolivalmisteita, natriumglutamaattia oikeiden makujen sijaan tai, henkilökohtainen suosikkini, vielä sisältä jäässä olevia pakasteita. Jos aion laittaa rahani ulkona syömiseen, olisi minusta vähintään kohtuullista saada roposilleni asiaankuuluvaa vastinetta: ravintolatasoista ruokaa, eli oman käsitykseni mukaan jollain tapaa kaupan perusvalikoimasta erottuvaa syötävää. En ole ammatti- tai edes harrastelijakokki ja siksi tuntuukin niin käsittämättömältä joutua melko usein toteamaan, että kyllä, olisin itse tehnyt parempaa.

Sekä Farangissa että Gaijinissa ruoka on ollut kautta linjan paitsi laadukasta, myös yllätyksellistä. Jo teemansa puolesta annoksissa on hyödynnetty runsaasti itselleni vieraita raaka-aineita. Lähiruoka on hyvä juttu, suomalaisuus yleensä kannatettavaa, mutta ennen kaikkea eksootiikalla ja kekseliäisyydellä ravintolat pystyvät halutessaan tekemään pesäeroa epäammattimaiseen ruoanlaittoon. Sekä Farangissa että Gaijinissa huomasi makujen takana olleen selkeästi jonkun, joka välittää: parhaat annokset tuntuivat kaikessa harmonisuudessaan pienimuotoisilta jumalallisilta väliintuloilta. Suureksi onnekseni olen molemmissa ravintoloissa saanut mahdollisuuden kokeilla maistelumenua - hurmion hetkiä on ollut riittämiin.

Kovin halvalla tällainen iloittelu ei tietenkään onnistu. Ravintoloiden hintataso on keskenään samaa luokkaa, eli verrattain korkeaa. Mielestäni hinnalle saa kuitenkin vastinetta - melko ankeassakin ravintolassa pöytäseurue saa varmasti rahaa kulumaan syömällä alku-, pää- ja jälkiruoat viineineen. Tämänkaltainen ateriointi on melko harvinaista herkkua ja kolmen (tai F:n & G:n tapauksessa seitsemän!) ruokalajin illallisille onkin yleensä ollut jokin erityinen syy. Farangissa pistäydyimme vuosi sitten syntymäpäivieni kunniaksi, Gaijiniin tie vei raavittuani kasaan akateemisen urani ensimmäisen virstanpylvään, luonnontieteen kandidaatin paperit. Ravintolailta pitkän kaavan kautta oli erittäin mieluisa lahja; sain siitä paljon enemmän irti, kuin jostain väkipakolla ostetusta typerästä tavarasta, jonka ainoa funktio olisi kuitenkin vain olla mahdollisimman paljon tiellä. Kannustankin näin uuden talouslaman kynnyksellä, maailman jo hukkuessa turhaan materiaan: lahjokaa toisianne jollain aineettomalla. Tukekaa ravintolatoimintaa! Ja ennen kaikkea: uskaltakaa mennä niihin liian tyylikkäiltä ja katu-uskottavilta vaikuttaviin paikkoihin! Ihmisiä niissä on vain töissä.

Gaijinin suuntaan voisin lähettää vielä yhdet kehut: tarjoilu ja palvelu toimivat oikein hyvin. Salihenkilökuntaa oli suunnilleen yksi jokaista kolmea asiakasta kohden, ja vaikka pöydässämme piipahti heistä yksi jos toinenkin, ei ainoankaan avuliaisuus jättänyt moitteille sijaa. En tajua ollenkaan mistä esimerkiksi Ysibaari, Siltanen ja Tavastia ovat palvelukonseptinsa repineet. Asiakkaiden kohteleminen välinpitämättömällä viileydellä ei todellakaan ole coolia, lähinnä naurettavaa. Naureskella sille nimenomaan kannattaakin. Ja kysyä hassuja kysymyksiä, kuten äitini, joka tiedusteli Sunnin luineen paistettua siikaa tilatessaan, että missähän päin maailmaa sellainen Luine mahtaa sijaita.

Sillä tiedättekö: tietämättömyys on inhimillistä. Seuraavaksi polveilevaa tajunnanvirtaa aiheen tiimoilta.

Mielestäni hyvän ravintolan tärkeimpiä kriteerejä on se, että jos asiakas ei tiedä puna- ja valkoviinin eroa niin tarjoilija kyllä kertoo. Hyvä tarjoilija tekee kaikkensa, jotta asiakkaan ravintolakokemus olisi mahdollisimman mukava. Suhde toimii kuitenkin molempiin suuntiin ja se, mikä monen asiakkaan kohdalla tuntuu tökkivän, on oman osuutensa hoitaminen: rohkeus avata suunsa ja kysyä "hei, voitko auttaa tämän kanssa".

Valitessani potentiaalista ravintolaa ensimmäisen korkeakoulututkintoni juhlistamista varten minun olisi todella paljon tehnyt mieli laittaa varaus pikkuruiseen luomuravintolaan nimeltä Chef & Sommelier. En kuitenkaan uskaltanut. Kuvittelin istumisen 20-paikkaisessa asiantuntevasti viineihin suhtautuvassa ravintolassa, todennäköisesti snobin ja ylimielisen henkilökunnan arvostelevien silmien alla sen verran kuumottavaksi tilanteeksi, ettei illan alkuperäinen tavoite, rento ja hyvä meininki, varmasti toteutuisi. Näin jälkikäteen en voi kuin nauraa itselleni. Todennäköisesti pöytäseurueeseemme olisi suhtauduttu kuin kehen tahansa toiseen - oletusarvoisen ystävällisesti. Tämän sain järkeiltyä jo silloin, mutta kylmä rationaalisuus ei riittänyt. Toimin vaistojeni varassa, ja vaistoni kehottivat minua vielä harkitsemaan. Pelko siitä, että näyttäisin jotenkin typerältä hienossa ravintolassa, oli liian suuri.

Mikä lienee syynä silloin tällöin päätään nostavalle huonolle asiakasitsetunnolleni? Tiedän, etten ole tuntemusteni kanssa yksin. Suomalaisia on usein moitittu siitä, että emme osaa vaatia hyvää palvelua: jurnutamme ja puhisemme itseksemme jotain sellaista kuin "tää oli nyt kyllä aika..." tai "ei, ei tää nyt kyl ollut ihan..." (tai poikkeustapauksissa, kuten muutenkin vähän liian leväperäisesti tunteitaan ilmaisevan Alexander Stubbin kohdalla: "VMP"), mutta pyydettäessä suoraa palautetta ulosantimme on tasoa "ihan hyvä oli joo". Missä vika? Mikä palautteen antamisessa, kyseenalaistamisessa tai ylipäänsä minkään muun kuin jonkun lattean selkärangattoman myötäilemisen ilmaisemisessa on niin vaikeaa? Miksi itseään ei voida laittaa likoon; miksi toisen ihmisen kanssa ei yksinkertaisesti voida kommunikoida?

Halu pysyä mukavuusalueella lienee tärkein osatekijä ketjuravintoloiden ynnä muiden ennen kaikkea "helppoina" itseään markkinoivien ruokahuoltamoiden suosiossa. Vaivatonta sen olla pitää - myös ravintolalle. Huonoa ruokaahan on helppo tarjoilla, kun tietää ettei asiakas sitä kuitenkaan kyseenalaista. Kaikki voittavat! Eikun siis...? Moni on varsin tyytyväinen ruokailutottumuksiinsa, odottaa aterialta lähinnä vatsantäytettä ja hyvää makua eikä jaksa problematisoida syömistä sen enempää. Se heille sallittakoon. Syömisestä on tehty jo aivan liian vaikeaa. Miten viestiä ruokailutottumuksillani että olen paitsi eettinen ja tiedostava, samanaikaisesti uusiempien ruokatrendien aallonharjalla ja perinteitä arvostava, hiilihydraattitietoinen mutta samalla totaalikarppauksen tuomitseva? Näitä ensimmäisen maailman ongelmia...! Jossain maksalaatikkomiesten ja pakurikääpiä fiilistelevien keskellä lienee kuitenkin suuri enemmistö meitä, jotka haluaisivat ihan tavallista ruokaa, mutta laadukkaasti. Sitä ei kuitenkaan välttämättä löydä, jos ei ole valmis astumaan mukavuusalueensa ulkopuolelle.

On eräs asia, jota en kerta kaikkiaan voi sietää: vapaaehtoinen uhriksi asettuminen. Se, että valittaa, muttei tee mitään. Tämä toimii luonnollisesti myös omalla kohdallani. Näen ravintolan, ajattelen "onpas kivan näköinen", käteni hapuilee jo ovenkahvaa kunnes mieleeni juolahtaa voiapuaonkohanmullanyttarpeekshienotvaatteetvoihittoentäjosneTAJUUettämäolenoikeestilähiöstä!!!! En mene, ja kirjaudun suomi24:een avautumaan aiheesta "Helsingin ravintoloista saa koppavaa palvelua, en ole siis käynyt mutta niinhän se varmasti on".

Typeerä nainen.

Ei sillä, niinhän se joskus on. Mutta turha sitä on itseensä ottaa. Joskus tiskin takana omaan uskottavuuteensa melkein tukehtuva idiootti on se hinta, joka hyvästä musiikista tai oikeasti hyvän hinta-laatusuhteen omaavasta annoksesta pitää maksaa. Janariuus on vastoin kaikkea logiikkaa melko yleistä asiakaspalvelutehtävissä, mutta oletusarvona sitä ei kannata pitää, eikä ainakaan tekosyynä sille, ettei itse vaan kehtaa kysyä.

Tämän pienen avautumisen loppukaneetteina haluaisin lausua seuraavat ärsyttävät sanat, jotka saattavat olla sinulle itsestäänselvyys, mutta joita ei jonkun toisen päähän ole kenties taottu riittävän montaa kertaa. Se olkoon myös ensimmäisen elämänhallintaoppaani nimi:

Sinä olet hyvä juuri tuollaisena.

Tai jos et ole, niin tee nyt hyvä ihminen asialle jotain. 

    

Paras papupata

Seuraava sunnuntaikoomaa suuresti helpottanut resepti olkoon tribuutti nyt jo edesmenneelle Voisilmäpeliä-blogille. Eeva, sinun reseptisi ovat lähes yksinomaan vastuussa siitä, että minä innostuin ruoasta. Kombinaatio osaava kirjoittaja ja samaistuttava hahmo (niin ruokatottumustensa kuin elämäntilanteensakin puolesta) osoittautui äärimmäisen koukuttavaksi, ja pian löysinkin itseni paitsi kahlaamasta läpi blogin mittavaa arkistoa, myös toteuttamassa sieltä löytämieni helmiä omassa keittiössäni.

Lepää siis rauhassa, Voisilmäpeliä. Sikäli kun se on Cyber-aikana edes mahdollista. Tulee mieleen eräs Frendien lukuisista kuolemattomista lainauksista:

So, I just finished this fascinating book. By the year 2030, there'll be computers that can carry out the same amount of functions as an actual human brain. So theoretically you could download your thoughts and memories into this computer and-and-and... live forever as a machine!

Ross, kuulen sinua jo vuonna 2011. Minunkin mielestä idea on paitsi äärimmäisen kiehtova, myös kannatettava. Toivottavasti Voisilmäpeliä ei sulje virtuaalisia oviaan koskaan, vaan jää tiedon valtaväylälle elämään, no, ihan blogina vaan.

Chorizo-papupata (kahdelle)
Voisilmäpelin reseptistä varioituna

1 tlk käyttövalmiita kidneypapuja
Sopiva pätkä chorizo-makkaraa (Eeva sanoo 100 g, minä en omista vaakaa)
1 iso sipuli
2 valkosipulinkynttä
1 tlk tomaattimurskaa
1/2 lihaliemikuutio
1 tl juustokuminaa
1 tl chilijauhetta
suolaa, pippuria
vettä
sokeria

Kuullota silputtua sipulia, valkosipulia, juustokuminaa ja chiliä tilkassa öljyä. Lisää siivutettu chorizo ja kääntele kunnes palaset ovat saaneet hieman väriä. Lisää huuhdotut ja valutetut pavut sekä tomaattimurska. Kaada joukkoon vettä mentaliteetillä "koostumus hieman liian löysäksi" ja kiehauta. Lisää liemikuution puolikas, tarvittaessa vielä hieman suolaa, ja rouhi perään runsaasti mustapippuria.  Jätä liedelle hautumaan vajaaksi puoleksi tunniksi. Lopuksi tarkista maku, pyöristä halutessasi ripauksella sokeria (tomaatti tykkää) ja tarjoile ranskankerman kanssa.

Säilyy pataruoille luonteenomaisesti erinomaisena seuraavaan tai sitä seuraavaan päivään.
  

When the living was easy

Rakkauden kesänä 2011 minä, muinoin jotain ruokablogia kirjoitellut opiskelijantapainen, nautin, koko sentimentaalisuuteen taipuvan sydämeni kyllyydestä.

Noin tuhat vuotta sitten kävin julistamassa kauden alkaneeksi Maailma kylässä -festivaaleilla mitä
parhaimmassa seurassa.

 ...sittemmin jatkoin papujen viitoittamalla tiellä.

Perehdyin munakoisojen sielunelämään huomattavasti useammin, kuin siivosin.

Pyöräytin mansikkasalsaa ja painelin Hakaniemen rantaan.

 Tein salaattia perunoista kerran,

...toisen,

...kolmannen.

Paistoin lettuja tai ohukaisia tai räiskäleitä (joihin kannattaa aina ujuttaa pinaattia, epätoivoiset äidit huom!)

Keittelin kinuskia, söin melkein koko kattilallisen ja lahjoin kollegaa loppuosalla.

Vapautin sisäisen potteristini vielä kerran. Karkkipussissa suklaasammakoita, jokamaun rakeita, kurpitsaa teeskenteleviä vaahtokarkkeja ja mini-Marseja (koska "Harry Potter osti ekaa kertaa Tylypahkan junassa mars-patukoita...")...

Missasin kaljakellunnan mutta en iltaruokailua.

Rakensin haaremin lammasmakkaran avustuksella.

Luotin täytekakkuun.

Juhlin kolmea tapahtumaa yhdellä kertaa Ravintola Sunnissa, jossa söin maksaa sekä etu- että pääruokana. Jälkiruoan kohdalla puhti loppui ja valitisin Tarte Tatinin - kerrassaan hyvä asia, mutta mun tekemä on kaikkein paras.

Mökkeilin ja grillasin. Söin bataattisiivuja muurikkapannulta.

Vaikutuin niistä peruuttamattomalla tavalla.

Yritin mennä Ravintolapäivään ja lopulta onnistuin. En vielä kuvanottohetkellä.

Söin lomalaisen kaikkivoipuudella lounasaikaan kunnon suomalaisessa ravintolassa, Kouvolassa, kaikista maailman paikoista. Raastepöytä, pyttipannu ja huoneenlämpöinen kevytmaito. Kiisseli ja kahvi.

Tunnelmoin seuraavana päivänä auton lasin läpi Helsingin parasta paikkaa vain lähteäkseni saman tien uudestaan tien päälle.

Suuntasin kulttuurimatkalle Lahteen ja päädyin Suomen toiseksi parhaaseen italialaiseen ravintolaan.

Eräänä synkkänä ja myrskyisenä päivänä, yhtenä kesän viimeisistä, kävin viimein Ihanassa kahvilassa.

 Ostin pyörän. Tämä ei liity mitenkään ruoanlaittoon.

Avokadopusseja saa taas halvalla! Söin.

Viimeinen on selvä merkki siitä, että syksy on saapunut. Kerrospukeutuminen ja pataruoat tekevät paluun kartalle täydellisessä synkassa, onneksi nautin myös molemmista. Kartoista puheen ollen, alla kesän tärkein kuva.

Laatimani kerrassaan oivaltava graafinen esitys, tieteellistä non-verbaalista viestintää parhaimmillaan. Ylitin itseni ja pusersin kasaan kandintutkielman tavoiteajassa. Sen aiheena on ruokamaantieteen kehitys 2000-luvulla (johtopäätös: nousujohteista). Kansilehdellä lukijaa tervehtii yksinkertaistettu ruokapyramideistä rakentuva maailmankartta, joka paitsi näyttää kivalta, myös yrittää ilmeisesti haastaa lukijan ajattelemaan (mitä, en tiedä). Sen laatiminen oli työn miellyttävin osuus. Stressi kannatti, työ läpäisi arvostelijan tarkan seulan leikiten ja teille kirjoittelee pian luonnontieteiden kandidaatin titteliä kantava Heini 2.0.

Tekosyiden loputtua: yritän parantaa tapani ja tehdä paluun koko kansan suosikkibloggaajaksi. Aiheita ja juttusarjoja on takataskussa, Flickr:ssä kuvia ladattuna valmiiksi noin 100 - julistan kaikkien aikojen parhaimman syksyn alkaneeksi!

Kesämuisteloa oli mukava koota, vaikka rannalle jäi koko joukko kivoja hetkiä, joiden aikana kamera oli jossain muualla. Olisin mieluusti jakanut kanssanne maailman komeimmat, allekirjoittaneen tasajalkaa hyppimään saaneet BLT-leivät á la Liisa tai sen aidon ja oikean lörtsyn, jonka viimein sain käsiini. Maininnan arvoisia olisivat myös olleet Flow-etkoja tähdittäneet nakkipiilot sekä kehujensa veroiset tacot Café de Nopalissa.

Suuntaan katseen kuitenkin tiukasti eteenpäin. Syksyn odotus alkaa olla huipussaan, tuohan se mukanaan lukuisia syitä juhlaan. Merkatkaa kalenteriin marraskuun 19. päivä, kolmas ravintolapäivä. Silloin Vallilassa piiloudutaan.

Olen kuitenkin vielä kerran takinkääntäjä. Ei pysty. Syksy on jees mutta ei se kesää ja aurinkoa voita. Klik, ostin äkkilähdön. Kunnon bloggaajana olen kuitenkin ajastanut lomani ajaksi pari postausta. Lukijat ennen kaikkea!

Arrivederci!
   

Elämä on juhla*

Juhannuksen osalta lienee parasta antaa kuvien puhua puolestaan.

Sain huijattua 20 ihmistä Pohjois-Karjalaan, entiseen mummolaani, nykyiseen idän kuumimpaan reivikeskukseen. Aikaisemmat rentoilujuhannukset vaihtuivat kenties organisoiduimmaksi ja pitkään suunnitelluimmaksi keskikesän juhlaksi koskaan, niin ruokailun kuin muunkin oheisohjelman puolesta. Armottoman syömismaratoonin käynnisti juhannusaaton tee-se-itse sitsit, akateemiset pöytäjuhlat tällä kertaa varsin rennosti tulkittuna.

Lukemattomat toimikunnat valjastivat koko vieraskatraan juhlatalkoisiin, mutta sitsiruokakomiteaa johtamaan eksyi yllättäen yours truly. Koko perjantai kyökissä ennen kello seitsemän h-hetkeä: listattujen asioiden määrä kasvoi, tiskivuori kasvoi, tyhjien pullojen säkki kasvoi ja tuntia aiemmin talon jokainen pöytätilaa sisällään pitävä huone eristettiin juhlakansalta staff only -lappujen saattelemana. Emännän ja apuemäntien pulssi nousi, jännitys tiivistyi, mutta kaikki tämä hyvässä hengessä ilman kireää pinnaa. Näin toimii kolme vuotta toistensa kanssa elämään opetellut kelpo koneisto!

Illan ja aamun menu näytti seuraavalta:

Juhannusaaton sitsit

Alkumalja
(teemana Camparin naamioiminen juomakelpoiseksi:
aseina ginger alea, veriappelsiinimehua, soodaa ja minttua)

*

Mansikka-basilika-briejuustosalaattia

Focacciaa ja kotitekoista pestoa

*

Savulohta

Uusia perunoita, kevätsipulisilppua ja voita

*

Kanelista raparperikiisseliä

Vaniljajäätelöä

*

Key lime pie

Kahvi avec

Juhannuspäivän sillis

Karjalanpiirakoita ja munavoita 

(klikkaa resepteihin; focaccian takana apuemäntä N, karjalanpiirakoiden takana apuemäntä A, kolmen lohikilon takana kalamestari J)

Käsiohjelmasta unohtunutta: juhannusperinne numero yksi, repeävä taivas. Snapsit talteen, pöydät sisälle ja helan går raikui taas.

4 ruokalajia, 5 pöytäjuomaa, 30 laulua, monen monta tuntia = great success. Seuraavana aamuna työleiri jatkui karjalanpiirakoiden sarjatuotannolla. Hauskaa oli, hauskempaa kuin kenties koskaan aiemmin tähän aikaan vuodesta, sekä keittiössä, ruokapöydässä että sen alla. Hienoja hetkiä, niitä tähän vuoteen on totisesti mahtunut.

Kolmepäiväisten bakkanaalien karjalanpiirakoita seurannut näytös sujui arvattavan laiskoissa tunnelmissa, pyhää rillaa-rillaa-rillaa-kolmiyhteyttä hartaudella kunnioittaen. Siitä lisää myöhemmin.


*mutta Mamba on huonoa