Mun täytyy kävellä näin ja muita anssikelamaisia ajatuksia

Elävien kirjoista päivää! Viikon verran vapaudesta nauttineena voin sanoa, että hiton oudolta tuntuu.

Sitten viime kirjoittaman olen viettänyt ennätykselliset 14 tuntia kirjastossa yhteen pötköön. Kesäkuun ensimmäinen piti sisällään kaksi esseen deadlinea, armollisesti kello 17:00 ja klo 23:59 porrastettuna. Poistuin koneelta sellaisessa koomassa, etten meinannut aluksi löytää kirjaston ovesta ulos. En oikeen osannut muuta kuin yrittää mennä juhlimaan saavutustani Mäkkiin, olinhan juuri kirjoittanut kyseisen ketjun terveysvaikutteisesta mainonnasta äärimmäisen kriittisesti. Onneksi jalkani pettivät ennen arvostelukykyä. En jaksanut teeskennellä kreisiperjantaita. Tein kotona puuron?

Tämä kaikki puhukoon sen puolesta, että ruokablogista puhuminen alkaa kuulostaa vähän naurettavalta. Rääppijä olkoon nyt siis lifestyle-blogi.

Seuraavan päivän elämäntyyliini kuului päämäärätöntä hortoilua. Yritin istua alas kirjoittamaan seuraavia esseitä, armonaikaa tässä vaiheessa noin 53 h. Koneella olo tuntui kuitenkin niin fyysisesti kuvottavalta, että lähdin palloilemaan Fitzroyhin. Fitzroy tunnetusti pelastaa päivän kuin päivän! (Tai sitten vieraaksi käsitteeksi muuttunut ulkoilma). Kävin kaupassa, eksoottisesti Fitzroyn Woolworthsissä eli Wolwotissa eli WW:ssä perinteisen koti-WW:n sijaan. Meidän lähikauppahan sijaitsee keskustan toisessa suuressa kauppakeskuskompleksissa, eli sikäli aikamoista city-elämää vietetään. Hyvä puoli: auki puoleenyöhön. Huono puoli: paikallinen kauppias -tematiikka loistaa poissaolollaan. Ei leivontapistettä. Ei maistiaisia, niinkuin kaverini paikallisessa WW:ssä, joka tosin sijaitsee jo ihan korvessa Brunswickissä.

Jos Brunswick on täkäläinen Kallio, on Fitzroy selkeästi Punavuori. Ja me asutaan Aleksanterinkadun suurkirkon puoleisessa päässä. Ero Helsinkiin on se, että siellä mä asun Vallilassa, enkä juuri koskaan käy Punavuoressa. Täällä ramppaan alvariinsa. Ehkä se johtuu tästä keskusta-identiteetistä: CBD:stä poistuessa hintataso alenee automaattisesti, vaikka suuntana olisi niinkin gentrifikoitunut alue kuin Punavuori, tai siis Fitzroy. Ja onhan se hip ja cool. Eritoten Smith St, joka on toisaalta jo melkein Collingwoodia, eli astetta rappioromanttisempaa.

Smith St ruokki ylläni vellovaa melankoliaa suomalaisin design-esinein. Koti-ikävää kaipasinkin esseeturtumisen ja äkkiseltään iskeneen yksinäisyyden kaveriksi. Ostin söötistä kivijalkapuodista tomaatteja. Enempää myönnytyksiä en antanut pienyrittäjälle, vaan painelin siihen kadun toisella puolella olevaan WW:hen.

Sen jälkeen työskentelinkin tauotta aamukuuteen paketoiden ensimmäisen esseen, minkä jälkeen olikin kiva aloittaa puhtaalta pöydältä. Kaavin kokoon puolikkaan esseen, jonka viimeistelin vikana päivänä enää mistään pahemmin välittämättä. Maanantai 4.6. klo 17: VAPAUS! Kuinka monta sivua koulutöitä mahtuu kolmeen päivään? Näköjään 69. Vastasi suunnilleen samaa prosenttiosuutta koko kurssin yhteistyömäärästä.

Loogisesti ajateltuna ei liene ihme, että olen edelleen kujalla. Keskimääräinen yöuni on viikon aikana kavunnut neljän tunnin sijasta jonnekin yhdeksän tietämille, mutta edelleen väsyttää. Tänään nukuin puoli kahteen, taisi olla kolmas kerta viikon sisään. Ennen kaikkea rytmini on aivan päin honkia, mutta mitäpäs se lomalaista haittaisi! Heh heh.

Loma tuntuu ansaitulta. Olen katsonut myös ansainneeni uuden kameran, jonka kävin poistamassa liikkeestä viime viikolla. Hinnasta saa kuulemma 10% takaisin maasta poistuessa, joten käytännössähän säästin rahaa. Ne säästöt taisivatkin mennä sitten loppuviikon lisähemmotteluihin, mm. vodkaan. Olen kahvitellut tässä viikon sisään niin paljon, ettei juomablogi-materiaaleista ole ainakaan puutetta. Aloitan reportaasin huomenna.

lehdet tippuu, mutta palmut ne vaan jaksaa

Edelleen kalvava väsymys, uudestaan käyntiin räjäytetty sosiaalinen elämä ja yleinen rillaaminen saivat tänään jo riittää. Otin itselleni omaa aikaa (sen puoli kahteen jatkuneen tiedottoman oman ajan jälkeen) ja lähdin kävelylle. Päädyin kävelemään 17 kilometriä ja voi miten raikas ulkoilma tulikaan tarpeeseen! Kylmähän täällä on jo kroonisesti, hengitys höyrysi miltei koko matkan, mutta ensimmäistä kertaa viikkoon näkynyt aurinko helli riutuvaa rankaani ensimmäiset kaksi tuntia. Kuljin ensimmäistä kertaa jokirantaan, poikkesin sen eteläpuolelle ja annoin tien viedä. Jossain 1,5 tunnin kohdalla muistin Balaclavassa sijainneen Baker in the Rye -nimisen leipomon ja suuntasin erehtymättömän sisäisen kompassini johdattamana Carlisle Streetille. Happaman oloinen venäläisnainen myi minulle liki yhtä happaman rapeakuorisen Bavarialaisen ruisleivän vajaan viiden dollarin käypään hintaan. Nakersin kannan ja yli ensimmäisissä valoissa seistessäni.

Pimeän turvin testasin uutta rikoskumppaniani ja aika ihanahan se on. Täytyy myöntää että pitkän linjan muka-Nikon-ihmisenä (siis neljä vuotta yhden kameran omistaneena...) hyppy Canonin leiriin on ollut mielessä jo pitkään, ja petturuuteni täysin tiedostaen päädyin toimimaan. Nyt voin ottaa täysin tarpeettomia kuvia entistä paremmin! Esim. puurosta.

kaura rosmariinillä ja hunajalla. kuulostaa hyvältä, ei oikeastaan ole sitä

Miettiikö joku vielä syitä sille, miksi tämä blogi ei päivity useammin?

Toiveeni huomiselle: aurinko! Paljonpuhuttu suunnitelmani elää ja hengittää kaupunkia täysillä tai jotain muuta yhtä kliseistä tuntuu junnaavan paikoillaan, lähinnä siksi, että täällä on satanut viikon putkeen. Ihan kuin tämänhetkiset neljä lämpöastetta ei olisi tarpeeksi. Näin kesäkuussa on aika erikoista kärsiä kaamosmasennuksesta, mutta sitä tämä nyt taitaa olla. Voi pääparkaa. Erikoisia tuntemuksia aiheuttaa koulun päättymisestä johtuvan takin tyhjyyden ja helpotuksen sekamelskan lisäksi se, että aikaa Melbournessa on enää kaksi viikkoa. Hyvä vai huono? En osaa sanoa.

Ainakaan en malta odottaa lämpöä. Kesäkuu Suomessa on harvoin hekumallinen, mutta tämä Melbournen kesäkuu alkaa mennä jo naurettavuuden puolelle. Tehdasasetuksinen kamera väittää tämän päivän otoksien olevan perua helmikuulta 2011 ja siltä kyllä tuntuu. Saara nukkuu peiton lisäksi makuupussissa, enkä itsekään ollut viime yönä saada vilulta unta. Siispä kääriydyn nyt huopaan, isken jalkaani villapohjasukat ja alan tuijottaa True Bloodia. Ei se rytmi varmaan tällä korjaudu, mutta mullahan on koko kesäloma aikaa murehtia sitä.
  

Oh I had the time of my life

Enpä olisi vuoden alussa arvannut siteeraavani Black Eyed Peasia kaihoista 2011 -retrospektiiviä kootessani, mutta välillä elämä heittelee yllättäviin suuntiin. Yllättäviä suuntia osasin toki ennakoida tismalleen vuosi takaperin, olinhan lähdössä etsimään itseäni monen muun nuoren lailla kaikkein loogisimmalta suunnalta, kaukoidästä.

Vuosi 2011 on ollut tähän astisistani kirkkaasti paras. Uskallan laittaa tuntemukset osittain iän piikkiin, sillä 22 vuotta elettyäni huomaan viimein tulleeni sinuiksi itseni ja elämän realiteettien kanssa. Tosiasiassa vuosi on opettanut minulle paljon, koska olen niin antanut tapahtua: uskaltautunut mukavuusalueeni ulkopuolelle, antanut itsestäni muille ja saanut vastineeksi rakkautta ja lämpöä usealta eri suunnalta. Tämän tuskin tarvitsi tapahtua 22 vuoden iässä, mutta itseltäni se vaadittiin. Se hukassa oleva ihmisriekale, joksi olen monia vuosia identifioitunut, tuntuu viimein joten kuten kokoon parsitulta. Kauanhan siihen meni, mutta huolellinen työ ei kaiketi synny hutiloiden.

Tätä kaikkea voinee kutsua yksiselitteisesti aikuistumiseksi. Mikä mahtava asia! Totesimme kaverini kanssa taannoin, että on äärimmäisen helpottavaa huomata, ettei oikeastaan edes haikaile menneiden vuosien perään - käsillä olevaa ikäänsä pitää aina parhaana mahdollisena. Ajatus on jouduttanut sen tosiasian hyväksymistä, että kaikki muuttuu. Se ei kuitenkaan haittaa: asiat, jotka tuntuvat hyvältä juuri tässä ja nyt, tuntuvat hyvältä nimenomaan tässä ja nyt. Hetkeen tarttuminen helpottuu, kun ymmärtää ettei muutakaan voi. Toisen kaverini kanssa murehdimme kesällä kovasti ajatusta siitä, että meillä on enää pari hassua vuotta aikaa pitää meteliä. Tarkemmin asiaa pohdittuani olen tullut siihen johtopäätökseen, että metelöiminen lakkaa todennäköisesti juuri silloin kun aika on siihen kypsä. Kun kovat äänet vaihtuvat hiljaisiin, olen todennäköisesti itse se, joka kaipaa vaimennusta.

Mahdollisuuksiin kannattaakin tarttua jo pelkästään siksi, ettei myöhemmin enää välttämättä jaksa. Halusin kesällä viimeisen Harry Potter -filmatisoinnin julkaisemisen yhteydessä pukeutua ehdottomasti vielä kerran viittaan. Minua ei niinkään häirinnyt ajatus siitä, ettei Tylypahkan logo rinnuksissa käyskentelyyn tarjoutuisi myöhemmin enää hyvää tekosyytä, vaan pikemminkin mahdollisuus siitä, ettei minua itseäni enää kiinnostaisi. Jättää käyttämättä mahdollisuus innostumiseen kaikella nuoruuden vimmalla - se, jos mikä on suurinta mahdollista typeryyttä.

22-vuotias jaksaa vielä innostua, mutta iän tuomalla arvokkuudella. Poissa on tarve määrittää itseään jatkuvasti ulkopuolisen silmin ja keskittyä ainoastaan siihen mitä ei tee, mitä pitäisi tehdä, keiden kanssa pitäisi olla. Nuoreen aikuisuuteen liittyy kohdallani ennen kaikkea hyväksyntä siitä, että kaikki ei tosiaan ole pysyvää. Ihmiset ympärillä muuttuvat, ihmissuhteita syntyy ja kuolee, mutta ajatus muutoksesta ei enää pelota. Toisen menettämisestä selviää kunhan on itse valmis jatkamaan eteenpäin ja päästämään irti. Jo kertaalleen elettyä elämä ei voi elää uudestaan, mutta ennen kaikkea: sitä ei enää tarvitsekaan.

Tämä oivallus antoi voimaa jälleen käsillä olevaan ikääntymiseen. Täytän tänään 23-vuotta, mikä kuulostaa minusta paljolta, sillä miellän itseni edelleen tuoreeksi parikymppiseksi. 20-vuotiaana olin kuitenkin toivottoman hukassa, enkä tosiasiassa kaipaa joulukuusta 2008 kuin nykyistä hieman parempaa hipiää ja suorempia hampaita. Pelkästään joulukuusta 2010 on kuljettu vain parempaan suuntaan. Tämä olkoon toiveeni myös tuleville syntymäpäiville: tunne siitä, etten edes halua mitata vanhenemistani menetetyssä nuoruudessa, vaan alati paranevassa elämänlaadussa.

Julkinen elämänfilosofointi ja iän tuomasta varmuudesta kirjoittaminen kysyy 23-vuotiaalta naiiviuutta. Aion nauttia täysin rinnoin tästä naiiviudesta, sillä en usko, että onnellisuudesta ja kiitollisuudesta kumpuavia ajatuksia tarvitsee koskaan hävetä, oli ne sitten kirjoitettu 15 tai 50 vuotiaan sydänverellä. Haluan muistaa elämäni nuorena aikuisena juuri sellaisena, kuin sen tällä hetkellä koen - tasavertaisena muiden kanssa, vielä rakennusvaiheessa, mutta jo luottavaisena siitä, että asiat kääntyvät lopulta parhain päin. Haluan aina muistaa tämän vuoden ensimmäisenä, jolloin tajusin olevani elossa parhaalla mahdollisella hetkellä.

Parhaita mahdollisia hetkiä on totisesti mahtunut kuluneeseen vuoteen. Niiden kaikkien kirjaaminen ylös tuntuu turhalta, vaikka olisikin viisas teko: tiedän, että pian muistan niistä enää osan. Siksi kokosinkin soittolistan kappaleista, jotka muistuttavat tavalla tai toisella osin melko ohikiitävistäkin tuntemuksista kuluneen vuoden varrelta. Kappaleista, jotka eivät kaikki välttämättä juhli musiikillisilla ansioillaan, mutta jotka toimivat välittöminä teleportteina tiettyihin hetkiin.

En esimerkiksi voi kuunnella Band of Horsesin Infinite Armsia tai Arcade Firen The Suburbsia ilman välitöntä tunnetta siitä, että olisin taas Uudessa-Seelannissa 3000 kilometriä vasemmanpuoleista liikennettä takanani ja Terhi sekä pari pystyynkuollutta naishenkilöä seuranani. Haluaisin nimetä molempien levyjen jokaisen kappaleen reissumme virallisiksi tunnariksi, vaikka tosiasiassa kuuntelimme vähintään yhtä paljon Backstreet Boysin The Callia ja Rihannaa. Yritimme aikamme etsiä uusista kaupungeista uskottavia rokkibaareja, mutta lopulta luovutimme ja aloimme painella suoraan hostellin diskoteekkiin tanssimaan Like A G6:n tahtiin - sinne päätyisimme lopulta kuitenkin. Ehdollistumisen myötä fiilistelimme Kaliforniassa California Gurlsia jo täysin rinnoin.

Pian kotiin paluun jälkeen löysin Raphael Saadiqin ja ihastuin palavasti. Kesän myötä Teflon Brothers kehotti skippaamaan duunit, mutta aikomus jäi puolitiehen, kun töissä oli niin mahdottoman mukavaa. Juha lähetti minulle linkin Toivelomaan, minä hänelle Monsteriin. Molemmat järkyttyivät. Fiilistelin korvalapuilla tulevaa Rock Werchteriä, mutta ennen kaikkea juhannusta: Pohjois-Karjalan soittolistalla jääkiekkotematiikka ja ronskeihin lanneliikkeisiin kutsuvat floorfillerit seurasivat toisiaan sulassa sovussa. Werchterin keikoilla olin koko ajan pyörtyä, Arctic Monkeysissä siitä käsittämättömästä onnesta, joka seurasi oman naaman näkemisestä isolla screenillä Cornerstonea hoilottaen, ja Coldplayssä siitä flegmaattisuuden määrästä, joka tuntuu olevan belgialaiselle keikkakäyttäytymiselle tunnusomaista. Fleet Foxesin keikalla kuulin pitkän odotuksen jälkeen Your Protectorin ja puhkesin itkuun.

Turku Modernin ja Ilmiön musiikillinen anti jäi osaltani olemattomaksi. Muistan olleeni viikonloppuna äärettömän onnellinen kaikesta muusta: kesästä, ystävistä, voileivistä ja rankkasateesta, pyöräilemisestä Turun linnalle viideltä aamulla. Samana viikonloppuna Amy Winehouse kuoli. Flow oli musiikillisesti suurempi suksee, vaikka sekin viikonloppu muistuttaa minua ennen kaikkea juuri palautetusta kandista ja etkojen nakkipiiloista. Hercules and the Love Affairista olin kuitenkin hyvin innoissani, Kanye Westistä nyt puhumattakaan. Kesän parhaasta keikasta vastasi silti Janelle Monáe, jonka levy olikin tehosoitossa seuraavan viikon mökkireissulla.

Hieman myöhemmällä mökkireissulla pääpaino oli jälleen äässin sheikkauksessa; dancehall sopi Verlan ruukkimiljööseen kuin nyrkki silmään. Viikonloppu oli syyskuun ensimmäinen, mutta auringon paistaessa sunnuntaiaamuna kävimme vielä viimeisen kerran uimassa. Iltojen pimetessä syksyn myötä hain turvaa kasvavan melankoliseen olotilaani paitsi Drive-elokuvan soundtrackilta todennäköisesti jokaisen leffan nähneen lailla, myös huumorimusiikin parista. Katsoin YouTubesta Lonely Islandin tuotannon läpi lukemattomia kertoja. Tutut ja turvalliset ikivihreät toivat lohtua myös 12.11.11, kun ajoimme kahden muun morsiamen kanssa Vuosaaren satamaan Abba auton stereoissa raikuen. Viikkoa myöhempänä Ravintolapäivänä ysärihitit tanssittivat pikkutunneille saakka ja reppuja koeteltiin.

Aivan viime viikkoja ovat tahdittaneet onnistuneesti vuoden musiikilliseen parhaimmistoon kuuluvat Florence + The Machinen Ceremonials sekä Bon Iverin samanniminen albumi. Jos minun täytyisi kuitenkin valita yksi ainoa kappale summaamaan tämän hetkiset tuntemukset, osuisi valinta alla olevaan.



Don't make me sad, don't make me cry
Sometimes love is not enough and the road gets tough
I don't know why
Keep making me laugh,
Let's go get high
The road is long, we carry on
Try to have fun in the meantime

Se, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan, jää nähtäväksi. Hetkeäkään en ole vielä katunut jo tehtyjä valintoja ja mahdollisia tulevia murheita lienee turha ennakoida. Ne kyllä nostavat aikanaan päätään omin voimin, jos niin haluaa.

Onneksi sama pätee myös kaikkeen hyvään.

121111

Tämän, kuten kaiken muunkin hyvän takana lahjakas toverini K.
   

Hide and seek

Sunnuntai-ilta on hyvä aika piiloutua

Illalla tie vei kotiin Viikinrannan kautta. Peltoaukealla vastaan käveli supikoira, muuten sai polkea pimeyden halki kaikessa rauhassa. Suosittelen - siellä on pimeää, mutta edelleen melkein yhtä vihreää kuin kesällä.

Eikä silloinkaan tarvinnut pelätä.

Kavinsky - Nightcall by capitanortega

Blogitauko

Käsillä on haukka.

Bocacciomaisiakin piirteitä saaneessa kiivaassa jännitysnäytelmässä nimeltä Heinin elämä bloggaajana ollaan siirtymässä isompien poikien sarjaan.

Julistan Rääppijän täten virallisesti oikeaksi varteenotettavaksi blogiksi, sillä siihen pääsee vihdoin liittämään yhden o.v.blogin keskeisimmistä tuntomerkeistä: blogi jää tauolle.

Arvasitte varmaan jo viikko sitten, mutta tässä ei nyt vain yksinkertaisesti ole aikaa millekään jonninjoutavuuksille, mielihyvän tunteille, hauskanpidolle, ruoanlaitoille ja sen sellaisille. Istun päivittäin kahdeksan tuntia töissä, kaksi tuntia työmatkoilla, ja kaiken tämän jälkeen useamman mokoman kirjastossa erittäin alhaisen vireystilan siivittämänä. Säälikää minua, lähettäkää suklaata.

Kaiken tämän ansiosta minun pitäisi kuitenkin pystyä palauttamaan kandintyöni reilun kahden viikon kuluttua. Siihen asti keep on rockin' in the free world te onnekkaat, jotka vielä voitte. Palataan elokuussa, toivottavasti siihen mennessä valmistamani naudan sydämenmallisissa tunnelmissa.
   

Aamiaisen kaipuu

On olemassa eräs ihmisryhmä, jonka päänsisäinen liikehdintä jäänee minulle ikuiseksi mysteeriksi.

Aamiaisrajoittuneet.

Tuo porukka, joka vastaa kysyttäessä ettei pysty syömään mitään ainakaan kahteen tuntiin heräämisestä, jota ällöttää pelkkä ajatuskin mistään muusta kuin vesilasillisesta ennen lounasaikaa, jonka ei vaan yksinkertaisesti tee mieli.

Itse lähden kyllä käyntiin ilman aamupalaa, mutta ympäröiville ihmisille ja objekteille vaihtelevan tuhoisalla tavalla. En koskaan vapaaehtoisesti jättäisi aamiaista väliin. Lukukausina viettäessäni äärimmäisen rentoa ja aikatauluiltaan liukuvaa opiskeljaelämää valmistan aamiaista yleensä vartin, syön vähintään puoli tuntia ja lehden selattuani koko touhu on vaatinut jo leijonanosan päivän tunneista. Näen tämän yksinomaan positiivisena asiana, päivän kulmakivenä, jota päätoiminen töissä käynti näin kesäaikaan ikävästi horjuttaa.

Ruoanlaitto on ihanaa, mutta niin on myös nukkuminen. Monena aamuna olen hankkiutunut ovesta ulos noin 12 minuutissa pysähtymällä matkan varrella vain välttämättömillä välietapeilla. Aamupala ei kuulu niihin. Leivänvoitelu ei vain suju tiettyä vauhtia nopeammin, eikä kolmen minuutin mikropuuro ole koskaan tarpeeksi nopeasti valmis. Pasilan asemalla onkin tavattu tänä kesänä totuttua useammin seiniä päin kävelevä ihmisriekale, jonka saattamiseen kaidalle tielle tarvittaisiin vain kuppi kahvia.

Pahvimuki kädessä ja muovitettu margariini-"cheddar"-hirviösämpylä toisessa raiteita pitkien kiitäessäni olen yrittänyt aistia tilanteessa urbaania pendelöintitunnelmaa. Työmatkalla kehyskuntiin! Itse bisnesnainen! Mutta ei, ei se silti ole kivaa, ei vaikka laittaisin päälle virtaviivaisimman jakkupukuni. New Yorkissa baageli kädessä homma vielä menettelisi, mutta taajamajunassa akselilla Tikkurila-Kerava-Järvenpää vaikutelma jää etäiseksi.

Aamiaiseni ovat alkaneet kärsiä paitsi määrällisesti, myös laadullisesti. Ennen koko viikon leipää tai puuroa jauhaneena mielikuvitukseni alkoi jo perjantai-iltana laukata seuraavan kahden aamun todellista kiireettömyyttä silmällä pitäen. Pannukakkuja, uppomunia, parsaa ja pekonia, kenties hedelmäsalaattia... paahtaisinko mysliä, leipoisinko tuoretta leipää? Nykyään parasta ennen -päiväyksen ohittanut jälkiuuniviipale juustolla ja kurkulla verhoiltuna tarkoittaa aamiaisrintamalla viikon kohokohtaa.

Niin se vaan on, hyvinvointivaltiossa elävällä ihmisellä on välillä uskomattoman rankkaa. Jos ongelmia ei ole, on niitä helppo kehittää. Dr. Philin seuraavassa jaksossa tutustumme 22-vuotiaiseen nuoreen naiseen jonka säännöllisen päivärytmin ja töissäkäynnin mukanaan tuoma stressi on suistanut peruuttamattomasti radaltaan. Ihmisillä ei ole enää aikaa itselleen! Kuka vastaa?

Ah, korkea elintaso lieveilmiöineen. Yksi pahimmista vaikuttaisi olevan viimeaikaisen mediakeskustelun perusteella hipsteri, tuo aikamme rutto. Houston, we have a problem. It's hiding behind a pair of circa '82 Clubmasters! Luulen että loppupeleissä hipstereistä ovat kiinnostuneita keuhkoamaan vain hipsterit itse. Itseäni virpisalmet ynnä muut kritisoijat eivät jaksa ärsyttää. Tarkoittaakohan tämä vapautusta hipsteriyyden raskaasta taakasta, vaikka nautinkin brunsseista, Berliini on mielestäni ihan kiva kaupunki ja olen maksanut itseni kipeäksi kolmen päivän Itämerilipusta Flow-festivaaleille?

Ollako hipsteri vai? Tämän eksistentialistisen kriisin kanssa yhä useampi kaupunkilaisnuori joutuu vuonna 2011 painiskelemaan. Eräs on aiheesta varovaisen kiinnostunut, muttei usko hänestä olevan siihen. Pelastavan enkelin lailla patentoin vastikään rajoja rikkovan hipsteri-koulutusohjelman ja kollegani onkin tällä hetkellä korviaan myöten suossa Suomen ironisimmassa muuttumisleikissä. (Haluatko mukaan? Jätä kommentti!)

H-tyyppien ohella myös aamiaisrajoittuneet rakastanevat brunssia. Itse liputan enemmän varsinaisten aamiaisten puolesta. Silloin saa yleensä syödä kahdesti, jää lounaallekin tilaa. Oli kyseessä sitten brunssi tai aamiainen, on sellaisen nauttiminen ravintolassa tai kahvilassa aina mukavaa. Hyvin berliiniläiseksi tituleerattu ilmiö nimeltä viikonloppubrunssit on viime aikoina jalkautunut näyttävästi osaksi Helsingin kantakaupungin ravintolatarjontaa. Tosiasiassa aamiaistarjoilulla on pitkät perinteet. Omia suosikkejani ovat klassinen Café Ekbergin aamiaisbuffet, jonka hinta kirpaisee viikonloppuisin, mutta tuntuu arkiaamuina varsin kohtuulliselta ottaen huomioon noutopöytään kuuluvat kakut ja leivonnaiset.

Uudemmista tulokkaista kävin viime viikonloppuna testaamassa Pacificon sunnuntaibrunssin. Kympin hintaisen buffetin teemana oli selkästi enemmän on enemmän: valikoiman skaala oli jopa turhan laaja (croissanteja ja tortilloja sulassa sovussa), mutta mikäs siinä. Nettisivujen mukaan lämpimien ruokien valikoima vaihtelee, mutta testikerralla pakista sai kauhoa melko geneerisesti nakkeja ja munakokkelia. Laatu oli tasoa ihan jees, ei mitään tajunnanräjäyttävää ja pyörää uudelleen keksivää, mutta juuri sellaista mistä hotelliaamiaisilla yleensä iloitsee. Pacificossa valttina oli toki kliinistä hotellisalia huomattavasti mukavampi miljöö, joka toimii näemmä pikkutuntien ohella myös päiväsaikaan.

Kuva: internet

Löytyykö lukijakunnalta vinkkejä hyvistä aamiaispaikoista Helsingissä? Asteikolla 1-10 kuinka kyllästyneitä olette pöytäliinaani?


Kuvituksena viimeisen lainatun yksilön ohella minulle hyvin rakkaita otoksia, hetkiä eletystä elämästä; niin lähellä mutta samalla niin kaukana.
   

I wanna do bad things with you

Lauantai-ilta, syntinen ilta.

Ruoan kuvaileminen latteahkosti "syntisen hyväksi" saa sen kuulostamaan ehkä laimeimmalta koskaan, mutta viime toissa viikonlopun kokkikerhon aikaansaannos oli olemukseltaan jotenkin... julkea. Purppuraista teemaa noudattava värikoordinoitu ateria olisi ollut omiaan jonain syysmyrskyisenä iltana, mutta yhtälailla se istui kalseahkoon kesäiseen yöhön. Säästä huolimatta sisäinen ruoka-ajoistaan tarkka kelloni tuntuu elävän välimerellisen paahteisissa tunnelmissa. Keskiyö on ihan hyvä aika illastaa.

Kaikkialle leviävä verenpunainen väri, josta voi syyttää niin punajuuria, punaviiniä kuin mustikkaakin saavat kenen tahansa ajatukset harhailemaan paheellisilla teillä. Edellämainittu yhdistettynä viimeisen kolmen vuoden aikana populaarikulttuurille altistumisen seurauksena tapahtuneeseen aivopesuun voi johtaa vain yhteen ajatukseen: tätä varmaan söisin, jos olisin vampyyri. Jos vampyyrit nyt ylipäänsä söisivät, mitä ne eivät siis tee. Tämähän ei ole voinut jäädä kellekään epäselväksi.

Punajuuret ja vampyyriaiheinen viihde - uhka vai mahdollisuus? Ehdottomasti molempia.

Punajuuret lienevät kaikille laitosruokailun läpikäyneille tuttuja lähinnä siivutetussa etikkakyllästetyssä muodossaan. Vaikka etikkaisista asioista pidänkin, aiheuttavat aaltopintaiset punajuuriobjektit lähinnä vilunväristyksiä. Tuore punajuuri sen sijaan on parhaimmillaan taivaallista ja taipuu uskomattoman moneen. Paahdettu punajuuri toimii aina, samoin siihen perustuvat kasvispihvit, mutta alkuvuodesta potin korjasi ko. juurekseen friikahtaneessa Uudessa-Seelannissa nauttimani punajuuri-porkkana-appelsiini-tiesmikämehu. Oi autuutta, oi verenhimoa.

Punajuurella sopii myös jatkaa liharuokia, ja jauhelihaan yhdistettynä lopputuloksena on monen jostain käsittämättömästä syystä inhoama klassikko, lindströminpihvit.

Lindströminpihvit (noin 10 kpl) 

Ohje arvatkaa mistä

300 g tuoretta punajuurta (tuli itse laitettua epähuomiossa reilut 500 g - muotoiluvaihe suht haasteellinen, mutta lopputulos silti syötävä)

400 g naudan paistijauhelihaa

1 kananmuna

2 rkl vehnäjauhoa

suolaa

mustapippuria

valkopippuria

timjamia

Keitä punajuuret pehmeiksi (koosta riippuen noin 30-45 min), mutta kuitenkin niin, että ne ovat vielä hiukan napakoita. Anna jäähtyä, kuori ja raasta. Sekoita raastettu punajuuri ja kaikki muut ainekset. Muotoile taikinasta käsin pienehköjä pihvejä ja paista paistinpannulla kypsiksi. Kylkeen tottakai perunamuussia ja kermakastiketta.

Vielä sananen vampyyriviihteestä. Hienoisena True Blood -fanina olen odottanut uusinta kautta viime syksystä alkaen, mutta ensimmäisen jakson jälkeen en ollut järin vakuuttunut. Meininki oli alusta asti vaan todella outoa, ja koska mielestäni koko vampyyritematiikka on aivan toisarvoista sarjan muiden ansioiden (yleinen draama, syvän etelän fiilistely) rinnalla, kaikki uudet yliluonnolliset ulottuvuudet aiheuttavat lähinnä päänvaivaa ja vievät ruutuaikaa oikeasti tärkeiltä asioilta. Kuten Sookielta ja Ericiltä.

Onneksi aina voi kuitenkin palata sarjan alkuteksteihin, jotka ovat todennäköisesti hienoimmat HBO:n tuottamat 92 sekuntia koskaan.



Annoskokoisten herkkupalojen ohjetta luvassa myöhemmin, samoin raporttia juhannuksen ruokabakkanaaleista. Ensin kuitenkin Belgia, olut ja operaatio täydelliset pommes frites!

Itärajalla



Sattuu ja tapahtuu.

Omistan Jerusalemi-kyltin yhdelle päivänsankareista. Tottelee nimeä Kössi. Kyösti, sinä liki jumalallista valoa ympärillesi hohkaava entiteetti meidän tavallisten kuolevaisten joukossa, olkoot kaltaisesi sinulle suopeita juuri tässä hetkessä, aina ja ikuisesti. Olkoon tuleva kesäsi ikimuistoinen, ja olkoon muuton myötä alkanut uusi vaihe elämässäsi täynnä riemua, iloa ja naurua!

Onnea uuteen kotiin!
  

Kelkankääntäjä

Keittiössä kajahtelevat jälleen toisiaan vasten iskeytyvien kattilankansien ja teroitettavien veisten ohella myös toisenlaiset sulosoinnut. Toiset kärsivät writer's blockista, minä aika ajoin jonkin asteisesta listener's blockista. Päätin murtautua vapaaksi tästä naurettavasta ja teennäisen problemaattisesta tilasta tilaamalla kasan levyjä. Musiikkimakuni edustaa valtaosin melko helposti lähestyttävää, silti Punavuori/Kallio-akselilla todennäköisesti salonkikelpoista indierokkiräminää. Levyhyllyn selkärangan muodostavat muutamat niin sanotun stadionrokin isot nimet, joihin suhteeni muodostui vajaa 15-vuotiaan herkässä iässä. Tuttua ja turvallista. Kenties siksi välillä niin tylsää.

Ehkä siitä syystä olenkin niin fiiliksissä muutamasta uudesta löydöstäni. Kuten Lykke Listä, jota opin inhoamaan suuresti tämän debyyttilevyn aikoihin, muistaakseni yhden ainoan live-esiintymisen alkutahtien perusteella. Naurettavaa pelleilyä, ajattelin. Annoin Lyken uudelle tulemiselle kuitenkin mahdollisuuden, jälleen vain yhden biisin perusteella. Nyt minulla on koko levy, ja voi miten paljon tykkäänkään siitä! Kenties Lykke on lopettanut pelleilyn, kenties olen itse aloittanut. Merkityksetöntä. Wounded Rhymes toimii, tänään pilkoin sen tahtiin sipulia hyvällä menestyksellä.

On vain yksi mutta: ovatko muut huomanneet hämmentävän yhdennäköisyyden Lykke Lin ja Lady Gagan välillä?

Itsehän pidän myös Lady Gagasta kovasti. Hieno tuotehan hän on, ja osaa sitä paitsi oikeasti laulaa kylmien väreiden arvoisesti. TJEU, kohdasta 1:51:15 alkaen.