Lempijuttuja

...on omena-kanelismoothie. Sen pitemmittä puheitta tässä resepti.

Omena-kanelismoothie (reilut 3 dl)

noin 1 dl omenasosetta
noin 1 dl partaäijää aka Lindahl'sin turkkilaista jogurttia
noin 1 dl (tuorepuristettua) omenamehua
1/4 tl kanelia
1/4 tl inkivääriä

Nakkaa sekoittimeen ja surauta kuohkeaksi. Ripottele halutessasi pinnalle leseitä tai siemeniä.

Sadonkorjuu jatkuu

Omenoista on tullut jaariteltua nyt sen verran paljon, että lienee aika perustaa sille oma kategoria. Tällä kertaa tein omenoista erästä syksyn helpointa ja monikäyttöisintä lisäkettä: omenasosetta. Omenasosemania tarttui mukaan viime vuosituhannen puolivälissä ollessani vaihto-oppilaana Jenkeissä, niin kuin ilmeisesti vähintään joka toinen asia tai ruokalaji, josta kirjoitan. Jenkit ja omenat tuntuvat oleman blogin vahvimpia teemoja, mutta ei voi mitään: niillä on molemmilla gastronomisesti erityinen paikka sydämessäni.

Näen elämäni kaarena, jota rytmittävät muutamat kaudet ja iät, jolloin kainenlaisen uuden omaksuminen ja identiteetin kehittyminen on ollut erityisen voimakasta. Voidaan jopa perustellusti puhua elämässäni tapahtuneista paradigman vaihtumisista! Yksi ajoittuu noin vuosille 1998-1999, jolloin kärsin ja hikoilin historian suurimmassa koirakuumeessa, minkä seurauksena kahlasin lukuisia koiraopuksia kannesta kanteen ja tein pitkälle vietyjä swot-analyyseja perheeseemme parhaiten sopivista roduista. Kognitiivisesti aika oli ilmeisesti erittäin hedelmällistä, sillä tunnistan kadulla edelleen häkellyttävän monia koirarotuja ihmiseksi, joka ei siis loppujen lopuksi ole koskaan omistanut koiraa tai ollut sellaisen kanssa muutenkaan kovin läheisissä tekemisissä. Miksen käyttänyt silloin aikaani esimerkiksi kiinan opiskeluun? Toinen vaikutteille altis kausi oli luonnollisesti aikani Michiganissa. Opin tuntemaan maapähkinävoin, aloin juosta, löysin kaikki oleellisimmat indiepoikabändit ja räminäryhmät, eikä mikään ollut enää entisellään.

Tarina toimii tietenkin aasinsiltana siihen, että kyllä, siellä Jenkeissä meillä syötiin paljon omenasosetta. Omenasose kuului syksyyn siinä missä sormet kohmeisina lehtereillä istuminen koulun futispeleissä; henkilökohtaisesti lappasin sitä kitaani varmaan useampia gallonia. Omenasose tehtiin itse, mutta myös kaupan hyllyt alkoivat täyttyä kausittaisista tuotteista. Paikallisesta Plumb'sista sai hyllymetreittäin maitotonkan kokoisissa pakkauksissa tulevaa apple cideria. Kyse ei ole meikäläisittäin käsitettävästä siideristä, vaan sameasta, paksuhkon mehun tai nektariinin tyyppisestä juomasta. Apple cideria juotiin sekä kylmänä että lämpinä, silloin pinnalle sirotellun kanelin kanssa.

Rakkauteni kaikkeen kausittaiseen juontaa aikansa nimenomaan Michiganissa viettämääni aikaan. Ei siksi, etteikö Suomessa olisi myös neljää vuodenaikaa - sen ymmärtämiseen tarvittiin vaan 16-vuotiaan herkkä ikä kaukana kotoa. Kausituotteissa on jotain ihanan lopullista ja ainutkertaista ainaisiin ympäri vuoden saatavilla oleviin vakuumipakattuihin ruokiin verrattuna. Syökää siis omenoita, nyt kun niitä on tarjolla. Eräät tahot jaksavat paasata hedelmien turhan suuresta kulutuksesta, mikä itsestäni on pääasiassa vaan ilonpilaamista. Samalla on kuitenkin totta, ettei mangojen ja appelsiinien ahmiminen varsinaisesti sovi yhteen nyt niin trendikkään lähiruokaperiaatteen kanssa. Ja kuka edes kaipaa kumkvatteja? Miksi niitä pitää oikeasti raahata kauas pohjoiseen parin jälkiruokahifistelijän takia? En jaksa saarnata aiheesta enempää, sillä syön paljon hedelmiä itsekin. On silti kiva juttu, että meillä on edes omena - ainoa Suomessa hyvin kasvava hedelmä! Suosikaa sitä siis vielä kun voitte. Kiiwejä kerkeää syödä myöhemminkin.

Omenasosepurkki eri kulmista -kuvasarjasta kiitos itselleni, omenoille ja Ikealle.

Omenasose (noin puoli litraa)

4 suurehkoa omenaa
1 dl vettä
kanelitanko

Pilko omenat haluamaasi kokoon, kuitenkin suht saman kokoisiksi. Omenat voi soseuttaa kuorineen tai ilman. Kiehauta vesi kattilassa kanelitangon kanssa ja lisää omenat. Anna poreilla välillä sekoitellen, kunnes omenat ovat sopivan pehmeitä. Ota kattila pois liedeltä, poista kanelitanko ja soseuta esim. sauvasekoittimella. Jos käytät blenderiä, anna soseen jäähtyä ennen soseuttamista ellet halua seinillesi uutta vaaleankeltaista väriä.

Omenasose on aivan mahtava juttu ja sitä voi käyttää vaikka mihin. Hillonkorvikkeena se toimii erinomaisesti, ja on huomattavasti terveellisempää sillä se sisältää mehupurkkienkin kyljestä tutun tekstin mukaisesti vaan hedelmän omat sokerit. Mielestäni sose onkin tarpeeksi makeaa sellaisenaan, eikä kaipaa lisämakeutusta. Yhtä hyvin toimii soseen yhdistäminen jugurttiin. Maustettujen jogurttien osalta olen aina pitänyt erityisen paljon Valion uuniomenasta. Harvoin kuitenkaan ostan maustettuja jogurtteja, sillä ne sisältävät aivan turhan paljon sokeria, ja koska maustamaton yhdistettynä marjoihin tai hedelmiin on vaan niin paljon parempaa. Omenasose ja jugurtti ripauksella lisäkanelia hakkaa valmiin sekoituksen mennen tullen! Kyseinen yhdistelmä toimikin pohjana uudessa lempismoothiessani, ohje seuraavassa postauksessa.

there's no "I" in team!

Omenoita ja porkkanoita

Hyvää iltaa,

Jauhopilvien ja nopeiden hiilareiden teemapäivät jatkuvat, tarve ympäröidä itsensä pullantuoksuiseen suojavaippaan iski jälleen. Syytän eilisiä Guinness-kakkuja, taisi nimittäin olla ensimmäinen kerta koskaan kun leivoin vastaavassa mittakaavassa pääsemättä itse osingoille edes pikkutunneilla takahuoneessa tapahtuvien rääppiäisten merkeissä. Palkinnoksi muille leipomisesta (ja koska ulkona on kylmä ja mieli on vähän haikea ja nukuin aikaisemmin aamiaisen ohi ja...) päätin leipoa tänään itselleni.

Tällaista tarvetta palkita itsensä melko arkisistakin saavutuksista tuntuu olevan enenevässä määrin liikkeellä. Milloin ilmiö mahtaa olla saanut alkunsa? Itse olen viimeisen parin kuukauden aikana muun muassa ostanut järjettömän kalliit kengät koska jee, kesätyöt loppuivat, ostanut toiset kengät koska hei, palautin kandin, lähtenyt ulkomaanreissulle koska voi sun, myöhemmin se ei välttämättä ole enää mahdollista... viimeinen argumentti ontuu koska siihen nyt liittyy edes jotain elämää suurempaa disney-fiilistä.

Jollain tavoin koko ajan tuntuu kuitenkin olevan syytä taputtaa itseään selkään poikkeuksellisen onnistuneesta suorituksesta. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, päin vastoin - turha nöyristeleminen on kurjaa. Omista tekemisistään voitaisiin olla monin verroin ylpeämpiä ja ne kuuluisat pienet ilot tekevät elämästä melko mukavaa. Kyseenalaista on kuitenkin se, että onnistuminen tai jonkun asian päätökseen saattaminen itsessään vaikuttaa monesti sivuseikalta, vain välilliseltä perusteelta jonkun materiaalisen ja käsinkosketeltavan ostamiseksi, minkä seurauksena alan nähdä onnistumisia kaikkialla.

Ostamani kengät ja leipomani pullat harvoin täyttävät mitään varsinaista tarvetta. Olen vain halunnut ne ja perustellakseni itselleni miksi tähän ainaiseen haluamiseen pitäisi jälleen kerran vastata, nyökännyt itselleni rohkaisevasti ja muistuttanut siitä miten reippaasti tänäkin aamuna tartuin toimeen ja ryhdyin hoitamaan asioita. Turhaa kuluttamista lähtökohtaisesti vastustavana olen asettanut itselleni uuden hankinnan tai leivonnaisen ehdoksi sen, että se on jollain tavoin ansaittava. Ei niin kovalla työllä. Esimerkiksi heräämällä aamulla. Aikaansaannosten ja satunnaisten onnistuminen arvottaminen on mennyt vähän kummalliseksi: omalla kohdallani tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että pari laskua verkkopankissa maksettuani olen kieriskellyt tovin omassa erinomaisuudessani, ja aikaansaavuuden nostattamassa mielihyväpöllyissä myöntänyt itselleni loppupäivän vapaaksi.

Alan hiljalleen ymmärtää puheet pullamössösukupolvesta. Muna vai kana -hengessä haluaisin kuitenkin kysyä seuraavaa. Onko ongelmana sukupolvelleni ominainen patalaiska luonteeni, joka ei voi flegmaattisessa naiviudessaan ymmärtää tuon taivaallista veteraaniemme tämän maan eteen tekemästä oikeasta työstä, sillä kaikki on aina kannettu valmiina eteen ja tästä seurauksena uhrautuvaisuuden ja oikean ansioitumisen käsite on jäänyt täysin vieraaksi? Vai onko syynä sittenkin suuren ja mahtavan markkinakoneiston oppimateriaaleista omaksumani rooli ennen kaikkea kuluttajana - eräänlainen käyttäytymismalli, jonka mukaan haluan ja tarvitsen kaikkea uutta ja kiiltävää lisää ja koko ajan enemmän, ja pysyäkseni kyydissä ensin toimin, ja sitten vasta mietin ja keksin syitä miksi.

Kuinka usein itseään on sopiva palkita ja mistä aiheesta? Kerran kuussa? Jokaisesta tentistä?

Ruoskinko itseäni turhaan? Eikö tilanne vain joskus vaadi samppanjaa?

Avoimeksi jäänee kysymys siitä, kumpi taas on parempi, itsensä palkitseminen kuluttamalla vai syömällä. Säilytänkö vyötäröni vai laitanko korteni kekoon maailman pelastamiseksi turhan tavaran aiheuttamalta hukkumiskuolemalta?

Tänään ajattelin teitä kaikkia muita sekä tulevia sukupolvia, ja leivoin muffinseja.

Omena-kauramuffinsit (6 kpl)

1 muna
1,2 dl jugurttia tai maitoa tai sekoitusta
0,6 dl (rypsi)öljyä
1,2 dl jauhoja
1,2 dl kaurahiutaleita
2 rkl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1/2 tl ruokasoodaa
1/4 tl suolaa
1/4 tl muskottipähkinää
1/4 tl kanelia
1 pieni hapahko omena

Vatkaa kananmuna kevyesti ja lisää nesteet. Sekoita kuivat aineet toisiinsa ja lisää munaseokseen. Älä vispaa vaan sekoita vain sen verran, että seos on jotakuinkin tasainen. Pilko tai raasta omena (kuori halutessasi) ja kääntele taikinan joukkoon. Annostele muffinsivuokiin.

Paista 200 asteessa 20 minuuttia.

Oudot mittayksiköt johtuvat siitä, että alkuperäinen hieman muuntelemani ohje oli peräisin amerikkalaiselta nettisivulta. Ruoanlaiton (ja ilmeisesti kulutustottumusteni...) osalta olen niin amerikkalaismielinen, että pitäisi varmaan sijoittaa omaan cup- ja ounce-pohjaiseen mittasettiin. Yks "kuppi"han on noin 2,4 dl, tavallisten suomalaisten mittojen kanssa painiessa vähän turhan epämääräinen mitta.

Omista muffinseistani tuli rakenteen puolesta vähän haperoja ja romuluisia, johtuen varmaan siitä, että käyttämäni omena oli melko kookas ja omenakuutioita päätyi taikinan joukkoon kokoonsa nähden liikaa. Omenani ei muutenkaan ollut leipomistarkoituksiin paras mahdollinen, sinänsä kelpo ja paraikaa erittäin edullinen royal gala. Melko makea ja suht jauhoinen gala on yksi suosikeistani sellaisenaan syötäväksi omenaksi, muttei kuitenkaan kovin hyvä leivontaomena. Nyt kun omenat ovat sesongissa ja kaupan hyllyt pursuavat erilaisia lajikkeita, kannattaakin perehtyä siihen, mihin käyttötarkoitukseen mikäkin parhaiten sopii. Tässä yksi melko kattava listaus aiheesta.

I'm lost in the woooorld

Murusia rinnuksilla ja mieli sokerihumalan turmelemana kevyeeseen yli-analysointiin ja kaiken kyseenalaistamiseen kehottaen, hyvää yötä toivottaa yours truly.
   

Sometimes I feel so sick at the state of the world that I can't even finish my second apple pie

Sain vasta tänä vuonna selville, että voin syödä raakoja omenoita. Voissa ja sokerissa uineita, kanelilla kyytipojitettuja erinäisin tavoin pehmeäksi kypsenettyjä omenia (omenoja? omenoita?) olen toki syönyt aina. Sellaiset ovat pääosassa myös syksyn tärkeimmässä jälkiruoassa. Piiraat kuuluvat syksyyn siinä missä omenatkin, ja vastavirtaan räpiköiminen on aina virran mukana kellumista vaikeampaa, joten...

Seuraa simppeli ja mielestäni kaikkein paras omenapiiraan resepti: ranskalainen klassikko Tarte Tatin, ehdoton suosikkini myös kaikista erisnimiä kantavista leivonnaisista ylipäänsäkin. Herkku tunnetaan myös nimellä keikauskakku ja sen puitteissa keikauttaa voi toki muitakin hedelmiä. Klassisin Tatin nojaa kuitenkin omeniin, mielellään happamiin, tasapainottamaan piiraan muuten jopa ällömakeaa makumaailmaa.

Tarte Tatinin nerokkuus piilee sen yksinkertaisessa rakenteessa - raaka-aineita on vain viisi, ja niistä valtaosa jo edellä mainittuja aina toimivia kunnon leivonta-aineita. Yksinkertainen on kaunista ja hyviä raaka-aineita käytettäessä usein parasta, niin paljon kun kaikenlaisesta oudosta fuusiokikkailusta tykkäänkin.

Tarte Tatin (kahdelle sikailijalle tai useammalle)

3 hapahkoa omenaa, esimerkiksi granny smith (isoäitimäisyys sopii tähän muutenkin loistavasti)
1,5 dl sokeria
100 g voita
kanelia maun mukaan
2 levyä voitaikinaa

Ideaalitilanteessa Tarte Tatinin valmistukseen kannattaa käyttää valurautapannua, jolloin sama astia toimii sekä hellalla, että uunissa. Mikäli taloudesta kuitenkin moinen paistoväline uupuu, voi omenat varmasti kypsennellä erikseen tavallisella pannulla tai tavallisessa kattilassa, siirtää voideltuun uunivuokaan ja edetä alkuperäisen suunnitelman mukaan. Kuvitellaan kuitenkin, että käsillä on ideaalitilanne.

Kuori omenat ja pilko suurehkoihin, saman paksuisiin lohkoihin. Aseta valurautapannu liedelle ja käännä levy keskilämmölle. Laita voi pannulle sulamaan, ja lisää sulaan voihin sokeri. Hämmentele seosta kunnes sokerikin on sulanut muodostaen voin kanssa vielä vaalean siirappimaisen seoksen. Lisää pannulle omenalohkot mahdollisimman tiivisti ja kauniisti - valmiissa piiraassa ne jäävät päällimmäisiksi. Jätä pannu keskilämmölle porisemaan noin vartiksi tai pidemmäksi aikaa, kunnes siirappi on karamelisoitunut omenineen kullanruskeaksi. Tee tasaisin väliajoin itsellesi palvelus ja käy maistamassa omenaista siirappilientä (note to self: se on kuumaa).

Tulevaa ennakoivassa kuvassa piiras lymyilee jo Helsingin kenties puhtaimmassa uunissa. Terveisiä äidille...

Laita tässä välissä uuni lämpiämään 180 asteeseen ja ota voitaikina sulamaan. Kauli/painele kaksi levyä yhteen ja jotakuinkin ympyrää muistuttavaan muotoon. Kun omena-siirappiseos näyttää valmiilta, ota pannu pois liedeltä. Ripottele päälle kanelia ja nosta taikinalevy koko komeuden päälle. Pieni rustiikkinen fiilis (=ruma taikinarääsy) kuuluu vain asiaan! Itse unohdin kanelin ja lisäsin sen jälkikäteen melko plastiikkakirurgisissa tunnelmissa, mutta valmis piiras edessäni tämä vaihe oli enää muisto vain. Painele taikinan ulkosivut pannunreunoja vasten esimerkiksi lusikkaa apuna käyttäen.

Nosta piiras uunin alaosaan kypsymään noin 25 minuutiksi. Tarkkaile tilannetta, paistoaika voi vaihdella uunin tehon ja valitun paistokorkeuden mukaan. Kun taikina näyttää sopivasti väriä saaneelta, kohonneelta ja kypsältä, on piiraskin melko varmasti valmis - omenat ovat kypsyneet jo pannulla.

Tarte Tatin on siitä hyvä leivonnainen, että se on parhaimmillaan heti uunista tultuaan tai ainakin saman päivän puolella. Voitaikina tunnetusti kärsii pitkästä säilytysajasta - mikäs sen sopivampaa tekosyitä olla-syömättä-kaikkea-heti kavahtavalle mielelle. Jos piirasta kuitenkin jää yli, ei parhaat päivänsä nähnyt taikina ole moksiskaan näin maukkaan täytteen rinnalla.

Viiden tähden aamiainen

Sisäpiirivinkki marraskuun 19. päivää ajatellen: listalla myös piilo Tatin kaikkia muita frankofiilejä ajatellen!
  

Paluu juurille

Henkisille juurille.

Kuvan tyttö löytänee vielä vuonna 2011 Joensuun torilta v**un päivänsäde pipon niin halutessaan. Kuusi vuotta sitten allekirjoittaneella oli asenneongelmia ja farkuissa leveämpi lahje, mutta toisaalta valkoiset converset ja konjakinvärinen nahkavyö antamassa toivoa valoisammasta tulevaisuudesta. Olen melko varma, että myös siitä on kuusi vuotta kun seisoin viimeksi torilla kädessäni tuore ja lämmin lihalörtsy! Niin monta vuotta, niin kauan olen saanut odottaa, niin kauan ovat viikonloppujen torimyyjät minua pakoilleet.

Mutta tänä pitkänä viikonloppuna sitäkin pidempi odotus palkitaan. Aurinkoinen perjantai, Joensuun tori, kaikki yksityiskohdat on tarkkaan mietitty, sattumalle ei ole jätetty sijaa.

Viikonlopun agenda: yksi lihalörtsy, yksi omenalörtsy. Kaikki muu on turhaa.
  

PB&A

Seuraavaksi jotain pientä ja hyvin yksinkertaista. Henkilökohtainen omenakausi jatkuu, eikä loppua näy. Olin elänyt omena-allergikon elämää vuosikausia, kunnes ymmärsin pari kuukautta sitten kaverin vinkistä maistaa luomuomenaa.

Ei minkäänlaisia oireita.

Jostain syystä varsin moni tuntuu heränneen tismalleen samaan ilmiöön viime aikoina, kykyyn syödä luomuna sellaisia kasviksia ja hedelmiä, jotka muutoin aiheuttavat ainakin lieviä allergiaoireita. Tämä käy toki järkeen - elimistö panee hanttiin ties mille hyönteismyrkyille ja kemikaaleille, ei itse luonnolliselle tuotteelle. Silti hämmästyttää, miten vähän asiasta puhutaan.

Paasaus sikseen, en ole lukenut aiheesta vielä tarpeeksi. Allaolevaa voin sen sijaan suositella pelkkien empiiristen havaintojen perusteella. Jälleen eräs vierasmaalainen klassikko, tällä kertaa välipalarintamalta:

Omenalohkoja ja maapähkinävoita

 Tarjoiltuna hienoimmalta lautaseltani.

Päivän tärkein ateria with a twist

Rakastan aamiaisruokaa ja rakastan amerikkalaista ruokaa. Ei liene siis mikään yllätys, että yhdessä nämä kulminoituvat erääseen kaikkien aikojen parhaaseen aamiaisruokaan: pannukakkuihin! Pannukakut ovat ihmeellinen asia, niin äärimmäisen yksinkertainen nesteen ja jauhon yhteistyöstä syntyvät tuotos; juuri sellainen perusruoka, jonka juuret ulottuvat varmasti pitkälle ruoanvalmistuksen historiaan. Uskon vakaasti että hedelmällisen puolikuun alueella vedettiin pannukakkuja viikonloppuaamuisin jo ensimmäisen viljasadon aikana.

Vaikka meillä on Suomessa letut ja uunipannukakku, on amerikkalaistyylisissä pannukakuissa silti jotain eksoottista. Kenties syynä on niiden asema sikäläisenä aamiaisruokana. Makeaa leivonnaista heti aamusta? Epäterveellistä! Tyypillistä Amerikkaa! Pannareiden mahtavuus on kuitenkin siinä, että niitä ei ole pakko tehdä kaikista valkoisimpiin jauhoihin tai hukuttaa siirappiin. Vaikka sen kaltaisille pannukakuille, etenkin mustikoilla höystettynä, on todellakin aikansa ja paikkansa (sunnuntaiaamu, tai joskus torstaisin), päätin tänään tehdä vähän terveellisempiä versioita. Kaappi huusi tyhjyyttään ja vaihtoehtoja tuntui olevan tasan yksi, suomalaisen aamupalapropagandan kivijalkanakin tunnettu nopea ja helppo kaurapuuro. Booorriing. Elovenat kädessäni päätinkin hyödyntää niitä pidemmän kaavan kautta.

Kaurapuuro + pannukakut = synteesi!

Kaurapannukakut (kahdelle, tai yhdelle kahdesti... tai, ylpeästi, yhdelle)

1 dl kaurahiutaleita
1 dl jauhoja (vehnä, ruis, tattari... irrottele! Itse laitoin täysjyvävehnää. Koska taikinaa ei tarvitse vaivata eikä sitkoa syntyä, pannukakkuja ei ole pakko tai edes kannata tehdä perusvehnään)
1 tl tummaa sokeria
1/4 tl suolaa
1/2 tl ruokasoodaa
3/4 tl leivinjauhetta
1/2 tl kanelia

1 muna
n. 2 dl nestettä (maitoa, piimää, jugurttia, sekoitusta)

Sekoita kuivat aineet kulhossa. Vatkaa toisessa kulhossa munaa hieman kuohkeaksi ja lisää siihen neste, sekoita. Monet ohjeet peräänkuuluttavat piimää, mihin perustuvat buttermilk pancakesit muodostavat Jenkeissä ihan oman alalajinsa. Itselläni on harvemmin piimää jääkapissa, joten käytän vähän mitä sattuu. Pelkkä maito nesteenä tuottaa hieman turhan löysän taikinan (pannareihin kuuluu muhkeus!), joten laitan yleensä sitä ja maustamonta jugurttia sekaisin. Tällä kertaa käytössä oli paksua turkkilaista jugurttia ja punaista maitoa, joten en laittanut yleensä käyttämääni perusohjeeseen kuuluvaa paria ruokalusikallista voisulaa.

aamupuuro

 Sekoita muna-maitotuotehässäkkä kuiviin aineisiin ja sekoita hieman. Tarkoitus on kajota taikinaan vaan sen verran, että kuivat aineet juuri ja juuri sekoittuvat, ei siis vispata, vatkata tai vaivata. Pelkillä jauhoilla tehtäessä koostumus jää yleensä vähän kokkareisen oloiseksi, mutta juuri tähän pyritään. Pannukakkujen nerokkuus, peruste 345: täydellinen keittiöurpokaan ei voi epäonnistua! Ei vaadi kohotusta, vaivausta tai mitään muutakaan yleensä leivonnassa haasteellista. Kananmunan vispauksenkin voi skipata jos haluaa heittäytyä oikein laiskaksi.

Kun seos on valmis, ja näyttää tässä tapauksessa hätkähdyttävän paljon puurolta (edesauttaa terveellisen aamupalan illuusion luomista), paista siitä pannukakkuja. Liesi asentoon 6-7, pannulle hieman öljyä tai voita, kaksi erää, ja sinulla on edessäsi 8 maukasta lättyä.

Tein kylkeen jotain mitä aion nyt kutsua omenakompotiksi, ainekset yksi omena kuutioituna ja loraus siirappia. Vasta tässä kohti kamelin selkä saattaa katketa. Käsillä on kriittinen päätöksenteko: teenkö pannukakuistani epäterveellisiä kaatamalla päälle desilitran siirappia? Tämä on päätös, joka jokaisen on tehtävä itse. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että sana epäterveellinen on vilahtanut tässä postauksessa aivan liian monta kertaa. Siirapin kaatamiseen kannattaa suhtautua samalla mentaliteetillä kuin ruoanlaittoon yleensä, ihan rennosti. Maailma ei kaadu silloin tällöin tapahtuvaan hieman turhan rentoon ranneliikkeeseen.

now we're talking

Neljä pannukakkua riittii tällä kertaa, lukemattomat ovat ne kerrat kun olen huitaissut kaikki. Seuraa kokeilu jonka oletan toimivan kuin rasvattu, loput pannukakut pakkaseen ja seuraavalla käyttökerralla leivänpaahtimen kautta lautaselle!