Linssi minä vaan

Heräsin ennen puoltapäivää ja aurinko paistaa edelleen! Elämä voittaa (vielä hetken, illalla ollaan nääs menossa karaoke-baariin....). Yarran rantaa kiemurteleva polku kuiskii selvästi nimeäni. Tilaisuus on mitä mainioin maapähkinävoi-hilloleivän valmistamiseen! Eväät reppuun, suunnaksi random vesiputous. Muistan eilen nähneeni kyltin jossa luki joku Falls 11 km. Sinne.

Sitä ennen kerron kuitenkin yhdestä täkäläisestä lempiravintolastani, Lentil As Anything. Kyseessä on voittoa tavoittelematon muutaman toimipaikan kasvisravintola, jonka tavoitteena on tarjota hyvää ja terveellistä ruokaa asiakkaiden tulotasosta riippumatta. Maksu tapahtuu anonyymisti arkkuun -periaatteella omantunnon mukaan. Seurauksena sakki on monenkirjavaa, hipeistä ja hipsuopiskelijoista pukumiehiin ja vähän resuisempiin laitapuolenkulkijoihin.

Lentilejä on Melbournessa kolme: Abbotsfordin ja Footscrayn ravintolat toimivat buffetteina ja St. Kildassa annos valitaan listalta. Olen käynyt vaan buffetpaikoissa, joista vanhassa luostarirakennuksessa sijaitseva Abbotsford on suosikkini. Yleensä paikalla on sitarinsoittaja tai vastaava kuvaan sopiva valveutunut muusikko ja seinällä tuntuu junnaavan aina sama Chaplin-pätkä. Kahviakin saa mainion chain ohella. Ei voi olla tykkäämättä.

Kaiken oheishäppeningin ohella voisi melkein olettaa, että ruoka olisi äärimmäisen keskinkertaista, mutta kun sekin on hyvää. Tarjolla on aina jotain salaattia ja riisiä, dahlia sekä erinäinen joukko muita curryja ja muhennoksia. Jälkiruokaakin saa; seurauksena olen kehittänyt pahimman luokan fiksaation halwaan, eli intialaiseen mannapuuron tyyliseen jälkkäriin. Aivan ensimmäistä kertaa Lentilissä syödessäni tarjolla oli omenacurryä, joka oli miltei tajunnanräjäyttävää. Sitä ei ikävä kyllä ole näkynyt sittemmin, mutta ainakin halwaa saa lähes poikkeuksetta.

Abbotsfordin ravintolassa meni hiljattain pesukone rikki, minkä ansiosta työntekijöistä ja rahasta on nyt pulaa - paikka pyörii vapaaehtoisten voimilla ja lahjoituksilla. Seinille on alkanut ilmestyä kylttejä, jotka kehottavat lisäämään suunniteltuun summaan kaksi dollaria lisää. Maksa mitä haluat -käytäntöhän on tunnetusti aika vaikea: porukka haluaisi säästää, mutta omatunto kolkuttaa. Itse suhtauduin pitkään maksuun vähän alakanttiin vetäen, mieltäen itseni opiskelijaksi ja asettaen hintahaarukan jonnekin opiskelijalounaan tietämille. Viime kertoina olen kuitenkin maksanut vähän enemmän. Toivon todella, että paikka pysyy auki - missio on hyvä, kuten myös ruoka. Sellaisia paikkoja ei Melbournessakaan ole liikaa.

Ulkopuolinen ja muita kertomuksia

Jos halajaa ravintolakokemuksia valitettavasti melko tasapaksujen ketjuravintoloiden ulkopuolelta, toivoo makuelämyksiltä keskitasoa parempaa laatua ja ennen kaikkea yllätyksellisyyttä, muttei ole kiinnostunut turhan takakireästä pönöttämisestä, voin suositella Helsingin aasialaisten paikkojen ehdottomia ykkösiä: Farangia ja Gaijinia.

Molempien ravintoloiden takana häärii sama kaksikko, suomalaiset kokit Tomi Björck ja Matti Wikberg, joista varsinkin edellämainittu vaikuttaa juuri sellaiselta über-rennolta tatuoidulta jäpikältä, joka on kuin ohimennen kerännyt ruokainspiksiä ja omaksunut keittotaitoja kierrellessään Nusa Tenggaraa surffilautansa kanssa. Inspiraatiota onkin imetty monista lähteistä. Sekä Farang että Gaijin edustavat modernia aasialaista fuusiokeittiötä: ensimmäisen pohjaa Kaakkois-Aasian makumaailmoihin siinä missä uudempi tulokas Gaijin hakee vaikutteita pohjoisesta. Kummastakaan ei siis löydä varsinaisesti "kiinalaista" tai edes "indonesialaista" ruokaa, vaan annosten ideana on yhdistellä parhaita puolia alueen mittavasta tarjonnasta.

Jotten kuulostaisi liikaa kummankaan ravintolan lehdistötiedotteelta, lopetan faktojen latelemisen tähän. Sen sijaan kerron mikä minusta Björckin ja Wikbergin ravintoloissa on parasta: se, että niistä oikeasti saa sellaista ruokaa, jota minä en yksinkertaisesti osaisi tehdä.

Minusta on kammottavaa aterioida "ravintolassa" ja saada eteeni puolivalmisteita, natriumglutamaattia oikeiden makujen sijaan tai, henkilökohtainen suosikkini, vielä sisältä jäässä olevia pakasteita. Jos aion laittaa rahani ulkona syömiseen, olisi minusta vähintään kohtuullista saada roposilleni asiaankuuluvaa vastinetta: ravintolatasoista ruokaa, eli oman käsitykseni mukaan jollain tapaa kaupan perusvalikoimasta erottuvaa syötävää. En ole ammatti- tai edes harrastelijakokki ja siksi tuntuukin niin käsittämättömältä joutua melko usein toteamaan, että kyllä, olisin itse tehnyt parempaa.

Sekä Farangissa että Gaijinissa ruoka on ollut kautta linjan paitsi laadukasta, myös yllätyksellistä. Jo teemansa puolesta annoksissa on hyödynnetty runsaasti itselleni vieraita raaka-aineita. Lähiruoka on hyvä juttu, suomalaisuus yleensä kannatettavaa, mutta ennen kaikkea eksootiikalla ja kekseliäisyydellä ravintolat pystyvät halutessaan tekemään pesäeroa epäammattimaiseen ruoanlaittoon. Sekä Farangissa että Gaijinissa huomasi makujen takana olleen selkeästi jonkun, joka välittää: parhaat annokset tuntuivat kaikessa harmonisuudessaan pienimuotoisilta jumalallisilta väliintuloilta. Suureksi onnekseni olen molemmissa ravintoloissa saanut mahdollisuuden kokeilla maistelumenua - hurmion hetkiä on ollut riittämiin.

Kovin halvalla tällainen iloittelu ei tietenkään onnistu. Ravintoloiden hintataso on keskenään samaa luokkaa, eli verrattain korkeaa. Mielestäni hinnalle saa kuitenkin vastinetta - melko ankeassakin ravintolassa pöytäseurue saa varmasti rahaa kulumaan syömällä alku-, pää- ja jälkiruoat viineineen. Tämänkaltainen ateriointi on melko harvinaista herkkua ja kolmen (tai F:n & G:n tapauksessa seitsemän!) ruokalajin illallisille onkin yleensä ollut jokin erityinen syy. Farangissa pistäydyimme vuosi sitten syntymäpäivieni kunniaksi, Gaijiniin tie vei raavittuani kasaan akateemisen urani ensimmäisen virstanpylvään, luonnontieteen kandidaatin paperit. Ravintolailta pitkän kaavan kautta oli erittäin mieluisa lahja; sain siitä paljon enemmän irti, kuin jostain väkipakolla ostetusta typerästä tavarasta, jonka ainoa funktio olisi kuitenkin vain olla mahdollisimman paljon tiellä. Kannustankin näin uuden talouslaman kynnyksellä, maailman jo hukkuessa turhaan materiaan: lahjokaa toisianne jollain aineettomalla. Tukekaa ravintolatoimintaa! Ja ennen kaikkea: uskaltakaa mennä niihin liian tyylikkäiltä ja katu-uskottavilta vaikuttaviin paikkoihin! Ihmisiä niissä on vain töissä.

Gaijinin suuntaan voisin lähettää vielä yhdet kehut: tarjoilu ja palvelu toimivat oikein hyvin. Salihenkilökuntaa oli suunnilleen yksi jokaista kolmea asiakasta kohden, ja vaikka pöydässämme piipahti heistä yksi jos toinenkin, ei ainoankaan avuliaisuus jättänyt moitteille sijaa. En tajua ollenkaan mistä esimerkiksi Ysibaari, Siltanen ja Tavastia ovat palvelukonseptinsa repineet. Asiakkaiden kohteleminen välinpitämättömällä viileydellä ei todellakaan ole coolia, lähinnä naurettavaa. Naureskella sille nimenomaan kannattaakin. Ja kysyä hassuja kysymyksiä, kuten äitini, joka tiedusteli Sunnin luineen paistettua siikaa tilatessaan, että missähän päin maailmaa sellainen Luine mahtaa sijaita.

Sillä tiedättekö: tietämättömyys on inhimillistä. Seuraavaksi polveilevaa tajunnanvirtaa aiheen tiimoilta.

Mielestäni hyvän ravintolan tärkeimpiä kriteerejä on se, että jos asiakas ei tiedä puna- ja valkoviinin eroa niin tarjoilija kyllä kertoo. Hyvä tarjoilija tekee kaikkensa, jotta asiakkaan ravintolakokemus olisi mahdollisimman mukava. Suhde toimii kuitenkin molempiin suuntiin ja se, mikä monen asiakkaan kohdalla tuntuu tökkivän, on oman osuutensa hoitaminen: rohkeus avata suunsa ja kysyä "hei, voitko auttaa tämän kanssa".

Valitessani potentiaalista ravintolaa ensimmäisen korkeakoulututkintoni juhlistamista varten minun olisi todella paljon tehnyt mieli laittaa varaus pikkuruiseen luomuravintolaan nimeltä Chef & Sommelier. En kuitenkaan uskaltanut. Kuvittelin istumisen 20-paikkaisessa asiantuntevasti viineihin suhtautuvassa ravintolassa, todennäköisesti snobin ja ylimielisen henkilökunnan arvostelevien silmien alla sen verran kuumottavaksi tilanteeksi, ettei illan alkuperäinen tavoite, rento ja hyvä meininki, varmasti toteutuisi. Näin jälkikäteen en voi kuin nauraa itselleni. Todennäköisesti pöytäseurueeseemme olisi suhtauduttu kuin kehen tahansa toiseen - oletusarvoisen ystävällisesti. Tämän sain järkeiltyä jo silloin, mutta kylmä rationaalisuus ei riittänyt. Toimin vaistojeni varassa, ja vaistoni kehottivat minua vielä harkitsemaan. Pelko siitä, että näyttäisin jotenkin typerältä hienossa ravintolassa, oli liian suuri.

Mikä lienee syynä silloin tällöin päätään nostavalle huonolle asiakasitsetunnolleni? Tiedän, etten ole tuntemusteni kanssa yksin. Suomalaisia on usein moitittu siitä, että emme osaa vaatia hyvää palvelua: jurnutamme ja puhisemme itseksemme jotain sellaista kuin "tää oli nyt kyllä aika..." tai "ei, ei tää nyt kyl ollut ihan..." (tai poikkeustapauksissa, kuten muutenkin vähän liian leväperäisesti tunteitaan ilmaisevan Alexander Stubbin kohdalla: "VMP"), mutta pyydettäessä suoraa palautetta ulosantimme on tasoa "ihan hyvä oli joo". Missä vika? Mikä palautteen antamisessa, kyseenalaistamisessa tai ylipäänsä minkään muun kuin jonkun lattean selkärangattoman myötäilemisen ilmaisemisessa on niin vaikeaa? Miksi itseään ei voida laittaa likoon; miksi toisen ihmisen kanssa ei yksinkertaisesti voida kommunikoida?

Halu pysyä mukavuusalueella lienee tärkein osatekijä ketjuravintoloiden ynnä muiden ennen kaikkea "helppoina" itseään markkinoivien ruokahuoltamoiden suosiossa. Vaivatonta sen olla pitää - myös ravintolalle. Huonoa ruokaahan on helppo tarjoilla, kun tietää ettei asiakas sitä kuitenkaan kyseenalaista. Kaikki voittavat! Eikun siis...? Moni on varsin tyytyväinen ruokailutottumuksiinsa, odottaa aterialta lähinnä vatsantäytettä ja hyvää makua eikä jaksa problematisoida syömistä sen enempää. Se heille sallittakoon. Syömisestä on tehty jo aivan liian vaikeaa. Miten viestiä ruokailutottumuksillani että olen paitsi eettinen ja tiedostava, samanaikaisesti uusiempien ruokatrendien aallonharjalla ja perinteitä arvostava, hiilihydraattitietoinen mutta samalla totaalikarppauksen tuomitseva? Näitä ensimmäisen maailman ongelmia...! Jossain maksalaatikkomiesten ja pakurikääpiä fiilistelevien keskellä lienee kuitenkin suuri enemmistö meitä, jotka haluaisivat ihan tavallista ruokaa, mutta laadukkaasti. Sitä ei kuitenkaan välttämättä löydä, jos ei ole valmis astumaan mukavuusalueensa ulkopuolelle.

On eräs asia, jota en kerta kaikkiaan voi sietää: vapaaehtoinen uhriksi asettuminen. Se, että valittaa, muttei tee mitään. Tämä toimii luonnollisesti myös omalla kohdallani. Näen ravintolan, ajattelen "onpas kivan näköinen", käteni hapuilee jo ovenkahvaa kunnes mieleeni juolahtaa voiapuaonkohanmullanyttarpeekshienotvaatteetvoihittoentäjosneTAJUUettämäolenoikeestilähiöstä!!!! En mene, ja kirjaudun suomi24:een avautumaan aiheesta "Helsingin ravintoloista saa koppavaa palvelua, en ole siis käynyt mutta niinhän se varmasti on".

Typeerä nainen.

Ei sillä, niinhän se joskus on. Mutta turha sitä on itseensä ottaa. Joskus tiskin takana omaan uskottavuuteensa melkein tukehtuva idiootti on se hinta, joka hyvästä musiikista tai oikeasti hyvän hinta-laatusuhteen omaavasta annoksesta pitää maksaa. Janariuus on vastoin kaikkea logiikkaa melko yleistä asiakaspalvelutehtävissä, mutta oletusarvona sitä ei kannata pitää, eikä ainakaan tekosyynä sille, ettei itse vaan kehtaa kysyä.

Tämän pienen avautumisen loppukaneetteina haluaisin lausua seuraavat ärsyttävät sanat, jotka saattavat olla sinulle itsestäänselvyys, mutta joita ei jonkun toisen päähän ole kenties taottu riittävän montaa kertaa. Se olkoon myös ensimmäisen elämänhallintaoppaani nimi:

Sinä olet hyvä juuri tuollaisena.

Tai jos et ole, niin tee nyt hyvä ihminen asialle jotain. 

    

Essen und trinken in Berlin

Hyvää päivää radiohiljaisuuden jälkeen. Olen ollut taas maailmalla, missä vastaanotin uutiset ensi keväästä vielä kauempana maailmalla. On aika unohtaa Barcelona (ja teeskennellä että päätös oli oma) ja suunnata katse kohti Melbournea! Kyllä vain, Rääppijä tekee sen josta joka toinen lukiotaan päättelevä surffipoikiin fiksautunut suomalaisneito haaveilee, goes down under! (Menen sinne ensisijaisesti opiskelemaan, toim. huom.) Sitä suuremmalla syyllä olisi hyvä saada Australian ruokakokemuksia käsittelevä postaus eetteriin ennen kuin muistot hautautuvat uusien samankaltaisten alle... mutta en voi vastustaa kiusausta kirjoittaa ensin jostain paljon tuoreemmasta.

Väliviikon teema oli Keski-Eurooppa, jossa tieni kulki reittiä Milano-Torino-Berliini-Tegel-Berliini-Helsinki. En tiedä mitä Saksan puolelle siirryttyäni tapahtui, mutta jostain syystä olimme siitä hetkestä alkaen koko ajan syömässä. 30 minuuttia laskeutumisesta heiluin jo ensimmäinen döner dürüm kädessäni, yöunien jälkeen lähdin välittömästi kahvilaan, parin tunnin tauon jälkeen taas kahvilaan, sitten ruokakauppaan ja illalliselle... no kai siinä välissä teeskenneltiin että takkeja oltaisiin muka ostamassa, mutta ei se kauaa jaksanut kiinnostaa. Sama kaavaa toistui myös seitsemänä seuraavana päivänä.

Bongaa kuvasta kuuluisa ruokabloggaaja! (Ei Rääppijä)

Berliiniin ravintolatarjonta on vain jotain uskomattoman hienoa. Valinnan varaa on loputtomiin ja välillä ihmettelin miten kummassa niihin kaikkiin kahviloihin edes riittää asiakkaita. Hintataso on eurooppalaisella mittapuulla yksinkertaisesti halpa. Alhaiset hinnat houkuttelivat tietenkin syömään tavallista useammin, joten varsinaiseksi säästämiseksi ulkomailla olo ei taaskaan osoittautunut. Mutta hei, Lindtin suklaalevyjä alle kahdella eurolla...? Pienen lapsen kokoinen kakkupala alle neljällä?

Niin. Kaurapuuro maistuu jälleen ihan hyvälle.

Ylemmissä kuvissa berliiniläisiä kotiruokia, salaattia paahdetulla kurpitsalla ja fetalla sekä extra-fättejä burgereita

Tämän kertaisen Berliinin matkan vahvuutena oli tiivis kontakti paikallisväestöön - kaupungissa asustelee ja enemmän tai vähemmän opiskelee tällä hetkellä kolme tuttua. Kahtena aiempana kertana Berliinissä vieraillessani on päämäärätön haahuilu kuulunut matkaohjelmaan yhtä olennaisesti kuin täydellisen dönerin metsästys. Tällä kertaa sai onneksi keskittyä jälkimmäiseen. Oppaiden johdolla löysimme tiemme lukuisiin erinomaisiin ruokapaikkoihin, joiden asiantuntijana voin vastedes esiintyä itsekin.

Tässä siis hieman hyväksi havaittuja tärppejä Berliinin ravintola/kahvila/baarikattauksesta täysin sattumanvaraisessa järjestyksessä:

Ali Baba (Krossener Str. 17, Friedrichshain. Mainion baari- ja ravintolakadun Simon-Dach-Strassen sivukadulla)

Berliinin kansallisjuoma on Club-Mate

Libanonilaisia erikoisuuksia niin leipään käärittynä kuin Tellerinäkin, annosten parhaina puolina erityisen hyvät kastikkeet. Taivaallista baklavaa, isohko pala maksoi euron. Jättimäinen falafel teller kustansi neljä euroa, ei huono kauppa ollenkaan.

Chez Michel (Adalbertstrasse 83, Kreuzberg. U Kottbusser Tor, siitä pohjoiseen)

Ranskalainen ruokitsemo, johon löysimme tiemme keskellä yötä pikkusuolaisen toivossa. Lykästi - erinomaista, konstailematonta quichea alle kolmella eurolla. Paikkaa voikin muistella kaiholla kun seuraavan kerran jonottaa Helsingin yössä tuplaporilaista kaikilla mausteilla.








Cafe Fleury (Weinbergsweg 20, Mitte. U Rosenthalerplatz, Weinbergswegiä pohjoiseen kohti Prenzlauer Bergiä)

Sattumalta tiellemme osunut kahvila, joka oli alueellaan sinänsä yksi muiden joukossa, mutta sellaisena täydellinen osoitus siitä mitä "ihan perus kahvila" voi parhaimmillaan olla. Mielenkiintoisesti täytettyjä leipiä, jotka hinta-laatusuhteeltaan jättävät suomalaiset kinkku-juustot tai currybroilerit auttamatta jälkeensä. Oman omena-vuohenjuustopatonkini välissä oli varmaan 100 g vuohenjuustoa reilusti siivutettuna - myönnettäköön, että määrä meni jo ehkä liitoittelun puolelle. Plussaa kuitenkin aina siitä, ettei täytteissä ole nihkeilty.


Weinerei (Veteranenstrasse 14, Mitte. Weinbergswegia Cafe Fleuryakin pohjoisemmaksi, tie muuttuu Kastanienalleeksi. Zionkirchen tuntumassa sivukadulla)

Viinibaari, jossa maksetaan lähtiessä omantunnon mukaan. Konseptilla on heikkoutensa ja yhtään enempää viinien päälle ymmärtävä löytänee itsensä nyrpistelemästä itsepalvelutiskin valikoimalle. Tällaisen perustallaajan mielestä paikka oli kuitenkin mainio. Baarimikolta saa 2 euron kolikkoa vastaan lasin, jonka täyttäminen tapahtuu omien mieltymysten mukaan. Tiskillä on lukuisia pulloja niin punaista, valkoista kuin kuohuvaakin, palanpainikkeeksi taisi olla jotain leivänkaltaista. Kiva, joskin täpötäysi aloittelupaikka (viinitarjoilu vain puoleen yöhön).

The Bird (Am Falkplatz 5, Prenzlauer Berg - U Schönhauser Allee tai looginen jatkumo sunnuntain Mauer Parkin kirpputorille)

Berliiniläisittäin kalliinpuoleinen, suomalaisittain perushintainen jenkkiravintola, joka kehuu tekevänsä kaupungin parhaat burgerit. Allekirjoitan. Kahdesti vierailleena olen aina ryöminyt pois tyytyväisenä verisuonet jälleen hieman aiempaa tehokkaammin tukittuina. The fat stingy Gonzalez (11,50) sisältää erinomaista guacamolea, mutta ennen kaikkea muiden hampurilaisten tapaan The Pihvin. Empiiriseen havainnointiin perustuen Birdin erottaa muista ei-pikaruoka-hampurilaispaikoista nimenomaan ravintolan fanatismia lähentelevä suhtautuminen naudanlihaan. Bird on niitä harvoja paikkoja, jossa hampurilaispihvi kannetaan eteen korkeintaan mediumiksi grillattuna. Ruokailukokemuksen voi summata lähinnä siihen, että kasvissyöjien lienee turha vaivautua paikalle. Paitsi ehkä niiden oivallisten ranskalaisten tähden.

LeBuffet (KaDeWe-tavaratalo, Tauentzienstraße 21-24, 7 krs.)

KaDeWen kuudennen kerroksen ruokaosasto mainitaan lähes poikkeuksetta Berliinin must-see listoilla, eikä kerrosta ylempänä sijaitseva "talvipuutarha"-ravintola ole varsinaisesti huonompi. Hintatasoa ei voi kautta rantain sanoa edulliseksi, mutta giganttisista kakkupaloista pyydetyt vajaa neljä euroa tuntuivat varsin kohtuullisilta. Kahvi oli kallista (3,20 kuppi), joten valitsimme kakkujen seuraksi suhteessa edullisemmat kuohuviinilasilliset (4,60) ihan säästömielessä.

Yläkuvassa ei-niin-tiukan kisan voittaja, alemmassa asiantuntijaraadin pisteet yksityiskohtaisemmin

Berliini on tunnettu pitkälle viedystä aamiaiskahvilakulttuurista ja viikonloppubrunsseistaan. Testasimme valikoimaa lähinnä kotiseudun virkaa toimittaneessa Neuköllnissä, jossa käypää aamiaista sai esimerkiksi Heroesista (Friedelstrasse 49, Neukölln, U Hermannplatz) ja Blumesta (Fontanestrasse 32, Neukölln, U Boddinstrasse).

Lisäksi on pakko mainita The Circus Café saman nimisen hostellin alakerrassa Rosenthaler Platzilla. Hostelli kannattaa painaa mieleen erinomaisen sijainnin ja kokonaisvaltaisen viihtyvyyden takia, mutta hostellin kahvilan viiden euron aamiaisbuffet on jo riittävä syy saapua paikalle. Buffetin tarjonnassa ei ole juuri yllätyksiä, mutta perushyvistä ja monipuolisista raaka-aineista hinta on varsin kohtuullinen. Pieni miinus tarjoilijatytöstä, joka varmisti kahteen kertaan että todella olimme maksaneet myös ruoasta tilatessamme toisia kahvikupillisia ja kysellessämme ekstra croissantien perään. Ei sillä että olisimme pöydän käytetyistä kipoista ja lautasista päätellen jääneet varsinaisesti nälkäisiksi. Mutta jos nyt vielä yhden vohvelin... "Joo laita mullekin." Ja niin edelleen.

Ravintoloista mieleen ovat jääneet myös esimerkiksi:

I Due Forni (Schönhauser Allee 12, Mittestä hieman itään, U Senefelderplatz)

Hyvää pizzaa, ei-niin-hyvää palvelua. Mutta sanoinko jo, hyvää pizzaa. Varsinaisten tarjoilijoiden lisäksi paikalla noin 20 muuta henkilöä ilmeisesti enemmän tai vähemmän töissä, mutta ainakin väittelemässä kiivaasti italiankielellä.

Monsieur Vuong (Alte Schönhauser Strasse 46)

Suosittu vietnamilainen raintola, jossa aromikkaiden yrttien makuharmonioista saa nauttia melkolailla orrella istuen, syömäpuikot vierustoverin puikkoja vasten säännöllisin väliajoin kalahtaen.

Van Xuan (Crellestrasse 48, Schöneberg)

Kelpo vietnamilaista väljemmin.


Yleisesti ottaen baarien ja ravintoloiden tarjonta on erittäin runsas ja monipuolinen, mutta kuten totesin, ilman selvää suuntaa voi hyvinkin löytää itsensä kävelemästä korttelikaupalla ilman ainuttakaan potentiaalista istahduspaikkaa. Runsaasti kivoja kahviloita ja muita ruokahuoltamoita löytyy oman kokemukseni mukaan esimerkiksi seuraavilta kaduilta:

Prenzlauerbergissä Kastanienallee, sivukatu Oderbergerstrasse sekä ylipäänsä pienemmät kadut U Eberswalderstrassen ympäristössä.
Friedrichshainissa Simon-Dach-Strasse sivukatuineen.
Kreuzberg-Neukölln akselilla Graefestrasse sekä kaikesta räkäisyydestään huolimatta Kottbusser Torin ympäristö eritoten U-asemalta pohjoiseen.
Schönebergissä Akazienstrasse ja Goltzstrasse sekä pohjoispään Nollendorfplatzin seutu.

Haaveilen pikaisesti uusiutuvasta mahdollisuudesta saada taas hetken olla oman elämänsä berliininmunkki. Toteutuminen vaikuttaa kuitenkin äärimmäisen epätodennäköiseltä kalenterin täytyttyä taas kotiin palattuani todellisella elämällä, tenteillä, töillä ynnä muilla juoksevien asioiden hoidoilla. Viimeiset pari kuukautta ennen maailman toiselle puolelle siirtymistä lentävät todennäköisesti kuin siivillä, mutta onneksi voi sentään aina katsoa lomakuvia.


Bis bald!
 

Aamiaisen kaipuu

On olemassa eräs ihmisryhmä, jonka päänsisäinen liikehdintä jäänee minulle ikuiseksi mysteeriksi.

Aamiaisrajoittuneet.

Tuo porukka, joka vastaa kysyttäessä ettei pysty syömään mitään ainakaan kahteen tuntiin heräämisestä, jota ällöttää pelkkä ajatuskin mistään muusta kuin vesilasillisesta ennen lounasaikaa, jonka ei vaan yksinkertaisesti tee mieli.

Itse lähden kyllä käyntiin ilman aamupalaa, mutta ympäröiville ihmisille ja objekteille vaihtelevan tuhoisalla tavalla. En koskaan vapaaehtoisesti jättäisi aamiaista väliin. Lukukausina viettäessäni äärimmäisen rentoa ja aikatauluiltaan liukuvaa opiskeljaelämää valmistan aamiaista yleensä vartin, syön vähintään puoli tuntia ja lehden selattuani koko touhu on vaatinut jo leijonanosan päivän tunneista. Näen tämän yksinomaan positiivisena asiana, päivän kulmakivenä, jota päätoiminen töissä käynti näin kesäaikaan ikävästi horjuttaa.

Ruoanlaitto on ihanaa, mutta niin on myös nukkuminen. Monena aamuna olen hankkiutunut ovesta ulos noin 12 minuutissa pysähtymällä matkan varrella vain välttämättömillä välietapeilla. Aamupala ei kuulu niihin. Leivänvoitelu ei vain suju tiettyä vauhtia nopeammin, eikä kolmen minuutin mikropuuro ole koskaan tarpeeksi nopeasti valmis. Pasilan asemalla onkin tavattu tänä kesänä totuttua useammin seiniä päin kävelevä ihmisriekale, jonka saattamiseen kaidalle tielle tarvittaisiin vain kuppi kahvia.

Pahvimuki kädessä ja muovitettu margariini-"cheddar"-hirviösämpylä toisessa raiteita pitkien kiitäessäni olen yrittänyt aistia tilanteessa urbaania pendelöintitunnelmaa. Työmatkalla kehyskuntiin! Itse bisnesnainen! Mutta ei, ei se silti ole kivaa, ei vaikka laittaisin päälle virtaviivaisimman jakkupukuni. New Yorkissa baageli kädessä homma vielä menettelisi, mutta taajamajunassa akselilla Tikkurila-Kerava-Järvenpää vaikutelma jää etäiseksi.

Aamiaiseni ovat alkaneet kärsiä paitsi määrällisesti, myös laadullisesti. Ennen koko viikon leipää tai puuroa jauhaneena mielikuvitukseni alkoi jo perjantai-iltana laukata seuraavan kahden aamun todellista kiireettömyyttä silmällä pitäen. Pannukakkuja, uppomunia, parsaa ja pekonia, kenties hedelmäsalaattia... paahtaisinko mysliä, leipoisinko tuoretta leipää? Nykyään parasta ennen -päiväyksen ohittanut jälkiuuniviipale juustolla ja kurkulla verhoiltuna tarkoittaa aamiaisrintamalla viikon kohokohtaa.

Niin se vaan on, hyvinvointivaltiossa elävällä ihmisellä on välillä uskomattoman rankkaa. Jos ongelmia ei ole, on niitä helppo kehittää. Dr. Philin seuraavassa jaksossa tutustumme 22-vuotiaiseen nuoreen naiseen jonka säännöllisen päivärytmin ja töissäkäynnin mukanaan tuoma stressi on suistanut peruuttamattomasti radaltaan. Ihmisillä ei ole enää aikaa itselleen! Kuka vastaa?

Ah, korkea elintaso lieveilmiöineen. Yksi pahimmista vaikuttaisi olevan viimeaikaisen mediakeskustelun perusteella hipsteri, tuo aikamme rutto. Houston, we have a problem. It's hiding behind a pair of circa '82 Clubmasters! Luulen että loppupeleissä hipstereistä ovat kiinnostuneita keuhkoamaan vain hipsterit itse. Itseäni virpisalmet ynnä muut kritisoijat eivät jaksa ärsyttää. Tarkoittaakohan tämä vapautusta hipsteriyyden raskaasta taakasta, vaikka nautinkin brunsseista, Berliini on mielestäni ihan kiva kaupunki ja olen maksanut itseni kipeäksi kolmen päivän Itämerilipusta Flow-festivaaleille?

Ollako hipsteri vai? Tämän eksistentialistisen kriisin kanssa yhä useampi kaupunkilaisnuori joutuu vuonna 2011 painiskelemaan. Eräs on aiheesta varovaisen kiinnostunut, muttei usko hänestä olevan siihen. Pelastavan enkelin lailla patentoin vastikään rajoja rikkovan hipsteri-koulutusohjelman ja kollegani onkin tällä hetkellä korviaan myöten suossa Suomen ironisimmassa muuttumisleikissä. (Haluatko mukaan? Jätä kommentti!)

H-tyyppien ohella myös aamiaisrajoittuneet rakastanevat brunssia. Itse liputan enemmän varsinaisten aamiaisten puolesta. Silloin saa yleensä syödä kahdesti, jää lounaallekin tilaa. Oli kyseessä sitten brunssi tai aamiainen, on sellaisen nauttiminen ravintolassa tai kahvilassa aina mukavaa. Hyvin berliiniläiseksi tituleerattu ilmiö nimeltä viikonloppubrunssit on viime aikoina jalkautunut näyttävästi osaksi Helsingin kantakaupungin ravintolatarjontaa. Tosiasiassa aamiaistarjoilulla on pitkät perinteet. Omia suosikkejani ovat klassinen Café Ekbergin aamiaisbuffet, jonka hinta kirpaisee viikonloppuisin, mutta tuntuu arkiaamuina varsin kohtuulliselta ottaen huomioon noutopöytään kuuluvat kakut ja leivonnaiset.

Uudemmista tulokkaista kävin viime viikonloppuna testaamassa Pacificon sunnuntaibrunssin. Kympin hintaisen buffetin teemana oli selkästi enemmän on enemmän: valikoiman skaala oli jopa turhan laaja (croissanteja ja tortilloja sulassa sovussa), mutta mikäs siinä. Nettisivujen mukaan lämpimien ruokien valikoima vaihtelee, mutta testikerralla pakista sai kauhoa melko geneerisesti nakkeja ja munakokkelia. Laatu oli tasoa ihan jees, ei mitään tajunnanräjäyttävää ja pyörää uudelleen keksivää, mutta juuri sellaista mistä hotelliaamiaisilla yleensä iloitsee. Pacificossa valttina oli toki kliinistä hotellisalia huomattavasti mukavampi miljöö, joka toimii näemmä pikkutuntien ohella myös päiväsaikaan.

Kuva: internet

Löytyykö lukijakunnalta vinkkejä hyvistä aamiaispaikoista Helsingissä? Asteikolla 1-10 kuinka kyllästyneitä olette pöytäliinaani?


Kuvituksena viimeisen lainatun yksilön ohella minulle hyvin rakkaita otoksia, hetkiä eletystä elämästä; niin lähellä mutta samalla niin kaukana.