Tiistai-illan after work

Muutama viikko sitten tiistai-iltaani väritti ei niin perinteinen yksillä käynti. Töiden jälkeen purjehdin äitini vanavedessä (ja siivellä) Alkon Etikettiklubin järjestämään samppanjanmaistelutilaisuuteen - siis juuri sellaiseen, jossa pyöritellään lasia, nuuhkitaan ja elostellaan, ja teeskenneellään aistivansa maussa selvästi hieman "briossia" tai "tyylikkyyttä".

En usko kuuluneeni ihan kohderyhmään. Etikettiklubin järjestämien maistelujen eli pruuvien tyypillinen osallistuja lienee 40+ naisihminen, joka pukeutuu mielellään Gerry Weberiin, liihottaa kulttuuritapahtumasta toiseen, suosii kotimaista mutta on kauhean innoissaan joko maalaisranskalaisesta ja toscanalaisesta keittiöstä ja haaveilee ruokamatkasta samoille seuduille. Parinkymmenen vuoden kuluttua toivon tietenkin olevani tuossa pisteessä. Vielä en ole, joten omaksuin tilaisuudessa varsin nopeasti keski-ikää rankasti madaltavan huvittuneen tarkkailijan roolin.

Ah Dom Perignon, so we meet at last

Pruuvi järjestettiin suhteellisen kliinisissä ja ankeissa tiloissa, mutta siitä huolimatta minun on vaikea keksiä mitään elitistisempää tapahtumaa, johon olisin päässyt osalliseksi. Älkää käsittäkö väärin: ilta eteni hyvässä hengessä, kurssin vetäjä tunsi asiansa pohjia myöten ja esitteli sen rennolla otteella, ja ennen kaikkea vetäjän ja maistelijoiden välillä oli sitä paljon puhuttua interaktiivisuutta. Mutta silti... perinteinen olen nyt vähän väärässä paikassa -tunne tutkisteli kanssani lasien sisältöä, tunki nokkaansa syvälle sen uumeniin, purskutteli ja maisteli ja loppuillasta hamusi sen täytteeksi vielä vähän sitä Domppaa.

Mikäs siinä, on sitä huonommassakin seurassa pidetty omaa kivaa kuin Dom Perignonin.

Olen innostunut ja yrittänyt oppia enemmän viineistä jo pidemmän aikaa, mutta pruuvin myötä totesin itselleni sopivimmaksi lähestymistavaksi edelleen vähän vapaamuotoisemman osta-ja-maista, kenties puistossa piknik-korin välittömässä läheisyydessä. Sisälläni asuva pieni viinisnobi palaa kuitenkin halusta päästä huutamaan kukkea! Pidättyväinen! Maussa häivähdys nahkaa! (Sama sisäinen snobini haaveilee myös rapujuhlista ja raukeista kesäilloista purjeveneen kannella.)

Samppanjapruuvissa omaksuin paljon uutta knoppitietoa tästä juomien aatelista. Kuten sen, että samppanjan pullokokojen nimet on lainattu Vanhan Testamentin kuninkailta muutamaa poikkeusta lukuunottamatta (Vanhassa Testamentissa tuskin seikkaili ketään Piccolo-nimistä). Suureena haaveenani on tästä lähtien olla edes kerran paikalla, kun 15-litraista Nebukadnessaria tyhjennetään. Ehkä mielenkiintoisinta oli kuitenkin kuulla samppanjan olevan maailman ainoa tuote, jonka myynti on pysynyt koko olemassaolonsa ajan vakaana tai nousujohteisena - näin ennen vuoden 2009 talouslamaa. Elämme todella jännittäviä aikoja, jos samppanjanmyyntikin on vihdoin romahtamassa. Miten käy korkeakulttuurin!?

Kelpaa Cambridgen herttuaparille, kelvannee mullekin

Samppanjan erityisasema on minusta aika sympaattista ja tuettavaa, mutten osaa pitää Alkon halvinta samppanjaa yhtään perushyvää kuohuviiniä tai cavaa parempana pelkän nimisuojansa turvin. Pruuvissa lasiin kaadettiin useampaa erinomaista tuotetta, mutta tuntuivatko ne hintansa väärtiltä? Niin. Kuplajuomalle on kuitenkin aina tilausta, ja jos minulta kysytään, pullo tai pari olisi syytä poksauttaa tasaisin väliajoin. Tätä elämänohjetta noudatettiin menestyksekkäästi viime joulukuun Let them eat cake -bakkanaaleissa aidossa Marie Antoinetten ja Ranskan hovin hengessä.

Vielä takaisin pruuviin. Tunsin kyllä harvinaisen suurta sielujen sympatiaa muuan roseesamppanjaa kohtaan, enkä ollut ainoa. Erästä vaaleanpunaiseen svetariin verhoutunutta naista lainatakseni: "Tää toimis kyllä tosi hyvin golfin jälkeen auringon laskiessa takapihalla grillatun bratwurstin kanssa". Meitä on niin moneen junaan, mutta onneksi kuohuviini sentään yhdistää.