keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Wednesday is Anzac day

Hei rakkaat lukijat, erityisesti huolestuneet Katri ja Noora! Täällä ollaan, langoilla. Hiuskarvan varassa roikkuen, mutta silti. Kävin hetki sitten pitkästä aikaa katsomassa kävijälaskureita, jotka uusi blogger tosin räväyttää silmien eteen melkein pyytämättä. Odotin toki tasaista 0-viivaa, onhan blogi päästellyt kuolonkorahduksia jo hyvän tovin, mutta mitä vielä - te käytte täällä edelleen? Hajaantukaa! Ei vaan siis aika hauskaa. Kai tässä on vihdoin ryhdistäydyttävä.

Täällä Melbournessa menee todella, hmm, intensiivisesti, mikä on tainnut olla aistittavissa blogin päivitystahdista. Käyn paraikaa läpi eksistentiaalista kriisiä tai ehkä pikemminkin etsikkoaikaa: arki rullaa normaalisti, kouluhommia riittää ja vapaa-aika täyttyy kuin itsestään erinäisistä vaihtarihupailuista ja retkistä kavereiden kanssa, mutta kulissien takana myrskyää. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni alkanut tasaisin väliajoin menettää yöunia (en kuitenkaan ruokahalua), mikä kertoo jotain stressin tasosta.


23-vuoden kypsässä iässä olen keksinyt olevani täysin väärällä alalla. Maantiede on ihan kivaa, mutta (pahoittelut rakas laitos) kaikkien maantieteilijöiden suuresti kiroama alamme aliarvostus taitaa johtua ihan alasta itsestään. Kulttuurimaantiede - mitä se edes on? Kukaan ei tosiaan tiedä, eivät maantieteilijät itsekään. Turhauttavaa? Erittäin. Terveisiä vaan sille näennäisen tasapainoiselle syntymäpäivien aikaiselle minälleni täältä tuuliajolta.

Koska kulttuurimaantieteen piirissä voi tehdä mitä vaan, mitään ei kandivaiheessa tehdä kovinkaan perusteellisesti, mistä johtuen olen täällä maailman 23. parhaan yliopiston maisterivaiheen yhteiskuntatieteellisillä kursseilla lievästi sanottuna kujalla. Olen alitajuisesti povannut itselleni tulevaisuutta jonain hämäränä yhteiskuntatieteiden yleisosaajana (niitähän ei varmasti olekaan vielä tarpeeksi tässä maailmassa), mutta haaveet asiantuntijuudesta ovat kyllä täällä karisseet aika tehokkaasti. En ole varsinaisesti pitänyt itseäni nerona ennenkään, mutta kyllä sitä ihminen nöyrtyy kummasti pitäessään hataraa ja vahvasti mutulta kalskahtavaa esitelmää muuttoliikkeistä ja pakolaisista huoneen ollessa täynnä kyseisen teeman asiantuntijoita, oli taustalla sitten aidosti pitkäjänteinen opiskelu tai omakohtaiset kokemukset.

Vaikka tunnen itseni miltei joka kurssilla jatkuvasti tynnyrissä kasvaneeksi idiootiksi, on tässä puolensakin. Yliopisto teettää valehtelematta kolminkertaisen määrän työtä Helsinkiin verrattuna, mutta kai tässä sitten jotain oppii, ainakin itsestään. Ja siitä, että yliopistotasoinen opetus voi jossain oikeasti olla yliopistotasoista. En tiedä miten voin enää ikinä palata Physicumin tai Porthanian luentosaleihin kuuntelemaan jotain luennoitsemista avoimesti inhoavaa ankeaa tutkijaa, kun on tottunut täällä kuuntelemaan innostuneita alansa huippuosaajia, jota lennätetään pitämään vierailuluentoja harva se päivä. Tai siirtyä intensiivisistä seminaarikursseista, joilla on yksinkertaisesti pakko osallistua, nuokkumaan kirjastoon taas yhden kirjatentin takia. Opintoni Suomessa, kuinka kurjia ja innostamattomia olette niin usein olleet. Tältä minusta on tuntunut jo siellä, mutta kyllä se antaa mukavasti lisäpotkua itseinhoon kun vihdoin näkee omin silmin kuinka asiat voisi myös hoitaa.

Alan vaihto, kiitos. Mutta minne? Tässä asioita joita haluaisin tehdä:

1) Syödä ja kirjoittaa ruoasta
2) Matkustaa ja kirjoittaa matkustamisesta
3) Ottaa valokuvia
4) Paasata ruokavaliosta
5) Ymmärtää maailmantaloutta
6) Kirjoittaa parempia tekstejä
7) Kirjoittaa tekstejä täysin sujuvalla englannilla
8) Opiskella lisää espanjaa

Ylläolevasta voidaan tehdä kaksi perustavanlaatuista linjanvetoa: haluan kirjoittaa ja ei, en ole kiinnostunut GIS:stä. Ikävä kyllä maantieteen ainoa osa-alue, jolla on minkäänlaista kilpailuetua ei kiinnosta minua pätkän vertaa maanmittari-enoni painostuksesta huolimatta, ja huolimatta siitä että se on varmasti "hyvin järkevää". Pidän kirjoittamisesta ja olen siinä suhteellisen hyvä, mutten kuitenkaan vielä (tai enää) tarpeeksi hyvä. En ole missään vaiheessa halunnut tutkijaksi ja kuivien, asiapitoisten tekstien laatijaksi, mutta niiden kirjoittamiseen olen kuitenkin tekstintuottamisen puitteissa viimeiset miltei neljä vuotta elämästäni tuhlannut.

Blogin perustin ennen kaikkea siksi, että saisin kirjoittaa myös muunlaisia tekstejä, kenties oppia ja kehittyä. Kaikkein eniten olen kuitenkin viime aikoina oppinut ehdottamasti parhaalla täkäläisellä kurssillani, Introduction to Media Writing. Kurssi ei liity mitenkään maantieteen laitoksella hyväksyttämääni opintosuunnitelmaan, mutta joskus on kuunneltava sydäntä ja tehtävä irrationaalisia päätöksiä lennossa. Emmin ottaako kurssia vai ei, koska mitä se enokin nyt sanoisi, mutta tajusin olevani ensimmäistä kertaa likimain pariin vuoteen aidosti innoissani tulevasta kurssista. Hyppy tuntemattomaan ja kas, huomaan näkeväni pitkästä aikaa mielelläni vaivaa koulutöiden eteen.

Mistä tullaankin vaihdon oikeasti parhaaseen puoleen: omien valintojen kyseenalaistamiseen. Vasta täällä ymmärrys siitä, ettei minun tosiaan kannata enää tuhlata aikaa saati opintotukikuukausia tyhjänpäiväisen tiedon omaksumiseen iski ja lujaa. En vaan tiedä miten se istuu yhteen Suomeen paluun kanssa, ja syksy mantsan laitoksella kiinnostaakin kuin kilo - no, niin. Oudon tilanteesta tekee myös se, että hain vaihdolta ensisijasesti kiinnostavia kursseja maantieteen maisterivaiheeseen. Niitä onkin kolme, mukavia kuriositeetteinä jokainen, mutta se, mistä todella pidän ja missä tunnen pitkästä aikaa olevani hyvä onkin tuo toisen vuoden media-alan opintoihin kuuluva johdantokurssi. Kuinka paljon pirstaleisemmaksi ihminen voi enää opintosuoritusotteensa hajottaa? Terveisin kursseja ufouskonnollisuudesta, Pohjois-Amerikan intiaanihistoriasta, geoinformatiikasta, maataloudesta, kehitysteorioista - kaikki pintaraapaisuja, mistään en oikeasti tiedä mitään.


Aivoni on ohjelmoitu paahtamaan töitä ennätystehokkuudella monta viikkoa putkeen ja sitten lepäämään yhtä intensiivisesti. Jos päästän langat hetkeksi käsistäni tai yritän lähestyä projekteja leväperäisellä sillointällöin -aikataululla, päädyn vaan haahuilemaan. Lienee selvä, että ensinmainittu aikaansaavuus näkyy myös pitkäaikaisprojektissani Mitä-minä-haluan-elämältäni. Kiitos siis Melbourne, että olet saanut minut pitkästä aikaa ajattelemaan.

Ei sillä että tietäisin vieläkään, mitä haluan, mutta onpahan tässä ainakin monta unetonta yötä aikaa miettiä.

No niin, ruokablogini lukijat. Vieläkö olette siellä? Ko. kohdeyleisölle tiedoksi, että pidän syömisestä edelleen ja ruoanlaitosta myös, joskin jälkimmäinen taito tuntuu jokseenkin surkastuneen akuutista käytön puutteesta johtuen. Söin äsken Heinzin kurpitsasosekeittoa purkista, se oli ihan hirveetä.

Olen siinä onnellisessa asemassa, että ystäväni Saara, myöskin maantieteellisen itsetunnon kanssa painiskeleva kanssa-itseään yliopistolta etsivä henkilö ja täkäläinen kämppikseni, omaa miltei identtisen maun mitä ruoanlaittoon tulee. Olemmekin täällä pitäneet aktiivisesti yllä sellaisia hienoja ruokaperinteitä kuin banaanipannukakkuaamupaloja lauantaisin, kaurapuuroa kaikkina muina aamuina, sekä vähintään viikottaisia lihapullia. Oi, lihapulla! Olen tehnyt pyöryköitä Suomessa ehkä neljästi koko elämäni aikana, mutta täällä niistä on tullut hyvän elämän symboli. Puolikas sipuli, desi maitoa, desi kaurahiutaleita, yksi kananmuna, suolaa ja pippuria. Paistetaan pannulla nokareessa voita. Kylkeen itsetehtyä ruskeaa kastiketta (mistä näitä mielitekoja oikein tulee???) ja kuoriperunamuussia. Nautitaan vierekkäin epämukavalla sohvalla kyhjöttäen tulevaisuutta raadollisesti ruotien.

Voin myös tässä vaiheessa melko varmasti ilmaista kantani Melbournen ravintolatarjonnasta: AWESOME. Olen lopettanut rahankäytön murehtimisen aikapäiviä sitten tajutessani taistelevani tuulimyllyjä vastaan, ja antautunut totaalisesti sivukatujen toinen toistaan herkullisempien ravitsemusliikkeiden edessä. Niistä kuitenkin lisää myöhemmin - tämänkertainen postaus lienee tarpeeksi epäselvä jo tällaisenaan.

Suuntaankin siis tästä kartuttamaan kokemuksia kevätrullan toivossa - läheisellä Victoria Streetillä Richmondissa on hyvää lupaava vietnamilaisten ravintoloiden konglomeraatio. Siitä seuraavaksi keikalle, illan tähtenä paikallinen rokkiryhmä Big Scary, Rääppijä suosittelee!