Käsillä on haukka.
Bocacciomaisiakin piirteitä saaneessa kiivaassa jännitysnäytelmässä nimeltä Heinin elämä bloggaajana ollaan siirtymässä isompien poikien sarjaan.
Julistan Rääppijän täten virallisesti oikeaksi varteenotettavaksi blogiksi, sillä siihen pääsee vihdoin liittämään yhden o.v.blogin keskeisimmistä tuntomerkeistä: blogi jää tauolle.
Arvasitte varmaan jo viikko sitten, mutta tässä ei nyt vain yksinkertaisesti ole aikaa millekään jonninjoutavuuksille, mielihyvän tunteille, hauskanpidolle, ruoanlaitoille ja sen sellaisille. Istun päivittäin kahdeksan tuntia töissä, kaksi tuntia työmatkoilla, ja kaiken tämän jälkeen useamman mokoman kirjastossa erittäin alhaisen vireystilan siivittämänä. Säälikää minua, lähettäkää suklaata.
Kaiken tämän ansiosta minun pitäisi kuitenkin pystyä palauttamaan kandintyöni reilun kahden viikon kuluttua. Siihen asti keep on rockin' in the free world te onnekkaat, jotka vielä voitte. Palataan elokuussa, toivottavasti siihen mennessä valmistamani naudan sydämenmallisissa tunnelmissa.
keskiviikko 27. heinäkuuta 2011
lauantai 16. heinäkuuta 2011
Aamiaisen kaipuu
On olemassa eräs ihmisryhmä, jonka päänsisäinen liikehdintä jäänee minulle ikuiseksi mysteeriksi.
Aamiaisrajoittuneet.
Tuo porukka, joka vastaa kysyttäessä ettei pysty syömään mitään ainakaan kahteen tuntiin heräämisestä, jota ällöttää pelkkä ajatuskin mistään muusta kuin vesilasillisesta ennen lounasaikaa, jonka ei vaan yksinkertaisesti tee mieli.
Itse lähden kyllä käyntiin ilman aamupalaa, mutta ympäröiville ihmisille ja objekteille vaihtelevan tuhoisalla tavalla. En koskaan vapaaehtoisesti jättäisi aamiaista väliin. Lukukausina viettäessäni äärimmäisen rentoa ja aikatauluiltaan liukuvaa opiskeljaelämää valmistan aamiaista yleensä vartin, syön vähintään puoli tuntia ja lehden selattuani koko touhu on vaatinut jo leijonanosan päivän tunneista. Näen tämän yksinomaan positiivisena asiana, päivän kulmakivenä, jota päätoiminen töissä käynti näin kesäaikaan ikävästi horjuttaa.
Ruoanlaitto on ihanaa, mutta niin on myös nukkuminen. Monena aamuna olen hankkiutunut ovesta ulos noin 12 minuutissa pysähtymällä matkan varrella vain välttämättömillä välietapeilla. Aamupala ei kuulu niihin. Leivänvoitelu ei vain suju tiettyä vauhtia nopeammin, eikä kolmen minuutin mikropuuro ole koskaan tarpeeksi nopeasti valmis. Pasilan asemalla onkin tavattu tänä kesänä totuttua useammin seiniä päin kävelevä ihmisriekale, jonka saattamiseen kaidalle tielle tarvittaisiin vain kuppi kahvia.
Pahvimuki kädessä ja muovitettu margariini-"cheddar"-hirviösämpylä toisessa raiteita pitkien kiitäessäni olen yrittänyt aistia tilanteessa urbaania pendelöintitunnelmaa. Työmatkalla kehyskuntiin! Itse bisnesnainen! Mutta ei, ei se silti ole kivaa, ei vaikka laittaisin päälle virtaviivaisimman jakkupukuni. New Yorkissa baageli kädessä homma vielä menettelisi, mutta taajamajunassa akselilla Tikkurila-Kerava-Järvenpää vaikutelma jää etäiseksi.
Aamiaiseni ovat alkaneet kärsiä paitsi määrällisesti, myös laadullisesti. Ennen koko viikon leipää tai puuroa jauhaneena mielikuvitukseni alkoi jo perjantai-iltana laukata seuraavan kahden aamun todellista kiireettömyyttä silmällä pitäen. Pannukakkuja, uppomunia, parsaa ja pekonia, kenties hedelmäsalaattia... paahtaisinko mysliä, leipoisinko tuoretta leipää? Nykyään parasta ennen -päiväyksen ohittanut jälkiuuniviipale juustolla ja kurkulla verhoiltuna tarkoittaa aamiaisrintamalla viikon kohokohtaa.
Niin se vaan on, hyvinvointivaltiossa elävällä ihmisellä on välillä uskomattoman rankkaa. Jos ongelmia ei ole, on niitä helppo kehittää. Dr. Philin seuraavassa jaksossa tutustumme 22-vuotiaiseen nuoreen naiseen jonka säännöllisen päivärytmin ja töissäkäynnin mukanaan tuoma stressi on suistanut peruuttamattomasti radaltaan. Ihmisillä ei ole enää aikaa itselleen! Kuka vastaa?
Ah, korkea elintaso lieveilmiöineen. Yksi pahimmista vaikuttaisi olevan viimeaikaisen mediakeskustelun perusteella hipsteri, tuo aikamme rutto. Houston, we have a problem. It's hiding behind a pair of circa '82 Clubmasters! Luulen että loppupeleissä hipstereistä ovat kiinnostuneita keuhkoamaan vain hipsterit itse. Itseäni virpisalmet ynnä muut kritisoijat eivät jaksa ärsyttää. Tarkoittaakohan tämä vapautusta hipsteriyyden raskaasta taakasta, vaikka nautinkin brunsseista, Berliini on mielestäni ihan kiva kaupunki ja olen maksanut itseni kipeäksi kolmen päivän Itämerilipusta Flow-festivaaleille?
Ollako hipsteri vai? Tämän eksistentialistisen kriisin kanssa yhä useampi kaupunkilaisnuori joutuu vuonna 2011 painiskelemaan. Eräs on aiheesta varovaisen kiinnostunut, muttei usko hänestä olevan siihen. Pelastavan enkelin lailla patentoin vastikään rajoja rikkovan hipsteri-koulutusohjelman ja kollegani onkin tällä hetkellä korviaan myöten suossa Suomen ironisimmassa muuttumisleikissä. (Haluatko mukaan? Jätä kommentti!)
H-tyyppien ohella myös aamiaisrajoittuneet rakastanevat brunssia. Itse liputan enemmän varsinaisten aamiaisten puolesta. Silloin saa yleensä syödä kahdesti, jää lounaallekin tilaa. Oli kyseessä sitten brunssi tai aamiainen, on sellaisen nauttiminen ravintolassa tai kahvilassa aina mukavaa. Hyvin berliiniläiseksi tituleerattu ilmiö nimeltä viikonloppubrunssit on viime aikoina jalkautunut näyttävästi osaksi Helsingin kantakaupungin ravintolatarjontaa. Tosiasiassa aamiaistarjoilulla on pitkät perinteet. Omia suosikkejani ovat klassinen Café Ekbergin aamiaisbuffet, jonka hinta kirpaisee viikonloppuisin, mutta tuntuu arkiaamuina varsin kohtuulliselta ottaen huomioon noutopöytään kuuluvat kakut ja leivonnaiset.
Uudemmista tulokkaista kävin viime viikonloppuna testaamassa Pacificon sunnuntaibrunssin. Kympin hintaisen buffetin teemana oli selkästi enemmän on enemmän: valikoiman skaala oli jopa turhan laaja (croissanteja ja tortilloja sulassa sovussa), mutta mikäs siinä. Nettisivujen mukaan lämpimien ruokien valikoima vaihtelee, mutta testikerralla pakista sai kauhoa melko geneerisesti nakkeja ja munakokkelia. Laatu oli tasoa ihan jees, ei mitään tajunnanräjäyttävää ja pyörää uudelleen keksivää, mutta juuri sellaista mistä hotelliaamiaisilla yleensä iloitsee. Pacificossa valttina oli toki kliinistä hotellisalia huomattavasti mukavampi miljöö, joka toimii näemmä pikkutuntien ohella myös päiväsaikaan.
Löytyykö lukijakunnalta vinkkejä hyvistä aamiaispaikoista Helsingissä? Asteikolla 1-10 kuinka kyllästyneitä olette pöytäliinaani?
Kuvituksena viimeisen lainatun yksilön ohella minulle hyvin rakkaita otoksia, hetkiä eletystä elämästä; niin lähellä mutta samalla niin kaukana.
Aamiaisrajoittuneet.
Tuo porukka, joka vastaa kysyttäessä ettei pysty syömään mitään ainakaan kahteen tuntiin heräämisestä, jota ällöttää pelkkä ajatuskin mistään muusta kuin vesilasillisesta ennen lounasaikaa, jonka ei vaan yksinkertaisesti tee mieli.
Itse lähden kyllä käyntiin ilman aamupalaa, mutta ympäröiville ihmisille ja objekteille vaihtelevan tuhoisalla tavalla. En koskaan vapaaehtoisesti jättäisi aamiaista väliin. Lukukausina viettäessäni äärimmäisen rentoa ja aikatauluiltaan liukuvaa opiskeljaelämää valmistan aamiaista yleensä vartin, syön vähintään puoli tuntia ja lehden selattuani koko touhu on vaatinut jo leijonanosan päivän tunneista. Näen tämän yksinomaan positiivisena asiana, päivän kulmakivenä, jota päätoiminen töissä käynti näin kesäaikaan ikävästi horjuttaa.
Ruoanlaitto on ihanaa, mutta niin on myös nukkuminen. Monena aamuna olen hankkiutunut ovesta ulos noin 12 minuutissa pysähtymällä matkan varrella vain välttämättömillä välietapeilla. Aamupala ei kuulu niihin. Leivänvoitelu ei vain suju tiettyä vauhtia nopeammin, eikä kolmen minuutin mikropuuro ole koskaan tarpeeksi nopeasti valmis. Pasilan asemalla onkin tavattu tänä kesänä totuttua useammin seiniä päin kävelevä ihmisriekale, jonka saattamiseen kaidalle tielle tarvittaisiin vain kuppi kahvia.
Aamiaiseni ovat alkaneet kärsiä paitsi määrällisesti, myös laadullisesti. Ennen koko viikon leipää tai puuroa jauhaneena mielikuvitukseni alkoi jo perjantai-iltana laukata seuraavan kahden aamun todellista kiireettömyyttä silmällä pitäen. Pannukakkuja, uppomunia, parsaa ja pekonia, kenties hedelmäsalaattia... paahtaisinko mysliä, leipoisinko tuoretta leipää? Nykyään parasta ennen -päiväyksen ohittanut jälkiuuniviipale juustolla ja kurkulla verhoiltuna tarkoittaa aamiaisrintamalla viikon kohokohtaa.Niin se vaan on, hyvinvointivaltiossa elävällä ihmisellä on välillä uskomattoman rankkaa. Jos ongelmia ei ole, on niitä helppo kehittää. Dr. Philin seuraavassa jaksossa tutustumme 22-vuotiaiseen nuoreen naiseen jonka säännöllisen päivärytmin ja töissäkäynnin mukanaan tuoma stressi on suistanut peruuttamattomasti radaltaan. Ihmisillä ei ole enää aikaa itselleen! Kuka vastaa?
Ollako hipsteri vai? Tämän eksistentialistisen kriisin kanssa yhä useampi kaupunkilaisnuori joutuu vuonna 2011 painiskelemaan. Eräs on aiheesta varovaisen kiinnostunut, muttei usko hänestä olevan siihen. Pelastavan enkelin lailla patentoin vastikään rajoja rikkovan hipsteri-koulutusohjelman ja kollegani onkin tällä hetkellä korviaan myöten suossa Suomen ironisimmassa muuttumisleikissä. (Haluatko mukaan? Jätä kommentti!)
Uudemmista tulokkaista kävin viime viikonloppuna testaamassa Pacificon sunnuntaibrunssin. Kympin hintaisen buffetin teemana oli selkästi enemmän on enemmän: valikoiman skaala oli jopa turhan laaja (croissanteja ja tortilloja sulassa sovussa), mutta mikäs siinä. Nettisivujen mukaan lämpimien ruokien valikoima vaihtelee, mutta testikerralla pakista sai kauhoa melko geneerisesti nakkeja ja munakokkelia. Laatu oli tasoa ihan jees, ei mitään tajunnanräjäyttävää ja pyörää uudelleen keksivää, mutta juuri sellaista mistä hotelliaamiaisilla yleensä iloitsee. Pacificossa valttina oli toki kliinistä hotellisalia huomattavasti mukavampi miljöö, joka toimii näemmä pikkutuntien ohella myös päiväsaikaan.
 |
| Kuva: internet |
Kuvituksena viimeisen lainatun yksilön ohella minulle hyvin rakkaita otoksia, hetkiä eletystä elämästä; niin lähellä mutta samalla niin kaukana.
perjantai 15. heinäkuuta 2011
Sweet potato soup for the soul
Faktahan on se, että olen ollut enemmän tai vähemmän niiskuneitinä huhtikuun alusta alkaen. En kunnolla, mutta pinnan alla kytevästi, parin päivän välisten aivastuskohtausten rytmittäessä elämääni muiden säännönmukaisuuksien lailla. Allergiaa, mekaanista ärsytystä, en tiedä; pitäisi varmaan huolestua, mutta huolestuminen tuntuu olevan loputon suo. Jossain vaiheessa havahduin selaavani kiivaasti Wikipedia-artikkelia aiheesta Frederic Chopin vakuuttuneena siitä, että pianovirtuoosia ja itseäni yhdistää paitsi tietenkin äärimmäinen musikaalinen lahjakkuus, myös kohtalo menehtyä tuberkuloosiin. Sitten tulin järkiini.
Hain lohtua sieltä, mistä miljoonat muutkin kohtalotoverini amerikkalaisissa tv-sarjoissa: soppakattilasta. Googletin hakusanalla flunssantappaja ja kas vain, ensimmäisenä tuloksena hakukone tarjosi Eeva Kolun kirjoitusta kyseisellä otsikolla (...). Eevan weapon of choice, Bataatti-porkkanasosekeitto, vaikutti pätevältä henkilökohtaiseen asemasotaani, sisälsihän se bataattia, tuota juureksista hurjimpaa.
Mausteinen bataattikeitto (isohko satsi)
600 g bataattia
200 g porkkanaa
oliiviöljyä
iso sipuli
3 valkosipulinkynttä
reilu tl inkivääriä (tuoretta raasteena tai valmista tahnaa)
reilu tl juustokuminaa
reilu tl currya
erittäin reilu humpsaus chiliä
vettä
1/2 limen kuori ja mehu
3 dl kookosmaitoa
3 tl hunajaa
suolaa
pippuria
Kuori ja pilko bataatti ja porkkanat samaan kokoisiksi kuutioiksi. Silppua sipuli ja valkosipuli, ja freesaa isossa kattilassa anteliaassa määrässä oliiviöljyä. Kun sipulit ovat kuullottuneet lisää inkivääri, juustokumina, curry ja chili ja kääntele hetki. Lisää kattilaan kuutioidut bataatit ja porkkanat, sekoita, ja kaada perään vettä sen verran, että kasvikset peittyvät. Kiehauta ja anna poreilla miedolla lämmöllä kunnes palaset ovat pehmenneet. Lisää kookosmaito, limen kuori ja mehu, ja anna hautua vielä tovi tai kunnes keitto on sopivan paksua ja haluttu määrä vedestä on haihtunut. Soseuta valmis keitto sauvasekoittimella (ÄLÄ blenderillä toim. huom. krhm) ja mausta hunajalla, suolalla ja pippurilla.
Käytännössä keitto on vain flunssa- ja vauvaystävällisempi versio usein valmistamistani mausteisista bataattiranskalaisista. Juustokumina, chili, suola ja pippuri ovat lyömätön yhdistelmä bataatin kaveriksi taittaen juureksesta sen liiallisen makeuden ja tuoden sille mukavaa vastapainoa. Bataattikeittojen tavallinen ongelma, valjuhko maku ja yleinen mitäänsanomattomuus, ratkeaakin helposti vain tarttumalla päättäväisesti maustepurkkiin vähän isommalla kädellä. Kookosvihaajille tiedoksi, että kookosmaidon voi varmasti korvata tavallisella kermalla tai jättää pois kokonaan. Kookos ei kuitenkaan valmiissa tuotoksessa juuri maistu - kookosasioiden suurena ystävänä olisin suonut sen tekevän itseään tykö vähän enemmänkin.
Keitto olikin makumaailmaltaan kiitettävässä harmoniassa - kielen päällä tulinen ja lempeä, sekä makea ja suolainen leikittelivät ja vuorottelivat täydellisessä yhteisymmärryksessä. Ja ne tuoksut mitkä keittiöön levisivät mausteiden kohdatessa oliiviöljyn ja valkosipulit kattilan pohjalla ensimmäistä kertaa! Mannaa joka aistille, tämä keitto; kauniin väristäkin vielä, ja miellyttävää suussa. Jos sattuu kuulumaan siihen koulukuntaan, jonka mielestä pannulla poriseva soppa tai viimeistään heleästi kajahtava "syömään!" (jota siis huutelen itselleni harva se päivä...) ovat kauneimpia ääniä maailmassa, voinee taputtaa itseään selkään tätä tehtyään ja tiedostaa olleensa todistamassa ruoanlaittoa parhaimmillaan.
Bloggaajan luottotuote tällaisiin hetkiin: tiikeribalsami.
Hain lohtua sieltä, mistä miljoonat muutkin kohtalotoverini amerikkalaisissa tv-sarjoissa: soppakattilasta. Googletin hakusanalla flunssantappaja ja kas vain, ensimmäisenä tuloksena hakukone tarjosi Eeva Kolun kirjoitusta kyseisellä otsikolla (...). Eevan weapon of choice, Bataatti-porkkanasosekeitto, vaikutti pätevältä henkilökohtaiseen asemasotaani, sisälsihän se bataattia, tuota juureksista hurjimpaa.
Mausteinen bataattikeitto (isohko satsi)
600 g bataattia
200 g porkkanaa
oliiviöljyä
iso sipuli
3 valkosipulinkynttä
reilu tl inkivääriä (tuoretta raasteena tai valmista tahnaa)
reilu tl juustokuminaa
reilu tl currya
erittäin reilu humpsaus chiliä
vettä
1/2 limen kuori ja mehu
3 dl kookosmaitoa
3 tl hunajaa
suolaa
pippuria
Kuori ja pilko bataatti ja porkkanat samaan kokoisiksi kuutioiksi. Silppua sipuli ja valkosipuli, ja freesaa isossa kattilassa anteliaassa määrässä oliiviöljyä. Kun sipulit ovat kuullottuneet lisää inkivääri, juustokumina, curry ja chili ja kääntele hetki. Lisää kattilaan kuutioidut bataatit ja porkkanat, sekoita, ja kaada perään vettä sen verran, että kasvikset peittyvät. Kiehauta ja anna poreilla miedolla lämmöllä kunnes palaset ovat pehmenneet. Lisää kookosmaito, limen kuori ja mehu, ja anna hautua vielä tovi tai kunnes keitto on sopivan paksua ja haluttu määrä vedestä on haihtunut. Soseuta valmis keitto sauvasekoittimella (ÄLÄ blenderillä toim. huom. krhm) ja mausta hunajalla, suolalla ja pippurilla.
Käytännössä keitto on vain flunssa- ja vauvaystävällisempi versio usein valmistamistani mausteisista bataattiranskalaisista. Juustokumina, chili, suola ja pippuri ovat lyömätön yhdistelmä bataatin kaveriksi taittaen juureksesta sen liiallisen makeuden ja tuoden sille mukavaa vastapainoa. Bataattikeittojen tavallinen ongelma, valjuhko maku ja yleinen mitäänsanomattomuus, ratkeaakin helposti vain tarttumalla päättäväisesti maustepurkkiin vähän isommalla kädellä. Kookosvihaajille tiedoksi, että kookosmaidon voi varmasti korvata tavallisella kermalla tai jättää pois kokonaan. Kookos ei kuitenkaan valmiissa tuotoksessa juuri maistu - kookosasioiden suurena ystävänä olisin suonut sen tekevän itseään tykö vähän enemmänkin.
Keitto olikin makumaailmaltaan kiitettävässä harmoniassa - kielen päällä tulinen ja lempeä, sekä makea ja suolainen leikittelivät ja vuorottelivat täydellisessä yhteisymmärryksessä. Ja ne tuoksut mitkä keittiöön levisivät mausteiden kohdatessa oliiviöljyn ja valkosipulit kattilan pohjalla ensimmäistä kertaa! Mannaa joka aistille, tämä keitto; kauniin väristäkin vielä, ja miellyttävää suussa. Jos sattuu kuulumaan siihen koulukuntaan, jonka mielestä pannulla poriseva soppa tai viimeistään heleästi kajahtava "syömään!" (jota siis huutelen itselleni harva se päivä...) ovat kauneimpia ääniä maailmassa, voinee taputtaa itseään selkään tätä tehtyään ja tiedostaa olleensa todistamassa ruoanlaittoa parhaimmillaan.
Bloggaajan luottotuote tällaisiin hetkiin: tiikeribalsami.
torstai 14. heinäkuuta 2011
Annoskokoiset juustokakut
Rakkaat lukijat! Seuraavaksi jotain pientä makeaa sellaisille päiville, jolloin sisäinen pullantuoksuinen kodinhengettäresi (tai -henki...miehesi?) nostaa päätään, mutta mielii toteuttaa itseään mahdollisimman ripeästi.
En tiedä ketään, joka ei pitäisi juustokakuista, ja kuulun niiden kiihkoisaan fanikuntaan itsekin. Karkeastihan juustokakut voidaan jakaa uunissa paistettaviin ja jääkaapissa (yleensä liivatteen avulla) hyydytettäviin. Omat suosikkini kuuluvat ensimmäisiin, ja klassisen New York-style cheesecaken olen valmis julistamaan ykskantaan maailman parhaaksi jälkiruoaksi.
Samalla juuri kyseiset äärimmäisen pelkistetyt juustokakut ovat tuottaneet minulle jo vuosikausia uskomatonta päänvaivaa, eikä sen täydellisen ohjeen metsästys ole vieläkään tullut päätökseensä. Olen lukuisten empiiristen kokeilujen perusteella vakuuttunut siitä, että täydellisen juustokakun täytteen pääraaka-aineena tulee käyttää pelkästään tuorejuustoa, mielellään useita satoja grammoja normaalikokoista irtopohjavuokaa ajatellen. Mukaan voi mahdollisesti lisätä myös aavistuksen creme fraichea, mutta ei missään nimessä desilitroittain kevytvispiä, rahkaa tai vastaavia korvaavia maitotuotteita tuorejuustomäärän kustannuksella. Kaikkien muiden aineiden, eritoten sitovan elementin virkaa toimittavien kananmunien määrä tuntuukin olevan suurin ongelma. Niitä tuntuu olevan aina liikaa (oli kyse sitten kokonaisista kananmunista, pelkistä keltuaisista tai näiden välimuodosta), jolloin täytteestä tulee jotenkin rakeista, röpelöistä, vääränlaista, kun tavoite on täydellisen sileä ja viivasuoran leikkauspinnan antava, silti kiinteä lopputulos. Toisinaan ongelmana on ollut liian lyhyt paistoaika, jolloin sisus on jäänyt keskeltä liian lötköksi, liitoitellusti kakkulapioon jämähtäväksi.
Onnistuessaan tällainen juustokakku ei mielestäni kaipaa kylkeensä mitään ylimääräistä, hedelmäkuorrutteita, kastikkeita tai kermavaahtoa. Epätäydellistä (tosin silti hyvänmakuista) tekelettä sopii kuitenkin vähän tuunailla. Yksi kauneimmista vaihtoehdoista on lisätä jo vuokaan kaadettuun tuorejuustoseokseen marjoja tai marjasosetta, jotka sitten parilla yksinkertaisella ranneliikkeellä marmoroidaan osaksi täytettä. Toinen varsin esteettinen, monissa tilanteissa käytännöllinen ja ennen kaikkea hauska ja erilainen variaatio on leipoa juustokakku valmiiksi annoskokoon muffinsivuokia hyödyntäen. Molempi parempi.
Yltäkylläisyyden nimeen vannoen tein näitä keskellä yötä taannoisen mukaavuusruokailun kylkiäisiksi. Ymmärrettävistä syistä juustokakkusia jäi yli, vaikka tein niitä kahdelle hengelle sangen maltillisesti vain 16 kappaletta.
Alkuperäinen vadelmia sisältävä ohje on peräisin ihastuttavalta Annie's eats -sivustolta, jonka pitäjällä taitaa olla käytössään hieman enemmän aikaa ruokabloggaamiseen. Jos estetiikka on puoli ruokaa, on se vähintään puolet ruokablogia. Annien blogissa tämä puoli on totisesti hallussa, eikä resepteissäkään ole juuri haukkumista.
Annoskokoiset mustikkamarmoroidut juustokakut (16 kpl)
Pohja
1,8 dl keksinmuruja (esim. Digestive)
2 rkl voisulaa (laita enemmän tarvittaessa, pohja jäi melko irtonaiseksi)
1,5 rkl sokeria
Täyte
1 pauna (= 453 g) maustamatonta tuorejuustoa (laitoin itse 400 g)
1,8 dl sokeria (laitoin itse reilun desin)
pieni ripaus suolaa
1/2 tl vaniljasokeria
2 munaa (huoneenlämpöistä)
Päällys
vajaa desilitra mustikoita survottuna
Lämmitä uuni 160 asteeseen. Sekoita pohjan aineet keskenään ja nostele muffinsivuokien pohjalle. Jos mahdollista, asettele paperivuoat vielä erilliseen kovaan muffinsivuokaan - täyte on varsin juoksevaa ja todennäköisesti leviää muuten. Painele muruseos kiinteäksi esimerkiksi pienellä lasilla. Nosta uuniin ja esipaista muutama minuutti. Nosta ritilälle jäähtymään.
Itse täytettä varten vispaa tuorejuustoa sähkövatkaimella kunnes se on muuttunut sulavaksi ja tasaiseksi. Lisää sokeri ja vatkaa joukkoon. Sananen juustokakkujen (ja tottapuhuen muidenkin makeiden leivonnaisten) sokerimääristä: sitä voi yleensä huoletta vähentää. Lähes poikkeuksetta sokeria on resepteissä omaan makuuni aivan liikaa; mielestäni juustokakkuun kuuluu tietty ominaishappamuus, maukkuus, jonka liiallinen sokeri jyrää tehokkaasti alleen. Suosittelen lisäämään aluksi puolet annetusta määrästä, ja annostelemaan loput pienissä erissä välillä maistellen, kunnes haluttu makeusaste on saavutettu. Monissa leivonnaisissa sokerin tehtävä on toki paitsi makeuttaa, myös auttaa halutun rakenteen saavuttamisessa; en neuvoisi ketään esimerkiksi vähentämään sokerimäärää puoleen marenkia tai macaron-kuoria tehdessä. Juustokakun kaltaisessa leivonnaisessa määrää voinee kuitenkin huoletta alentaa, muttei tietenkään tarvitse jos ei halua.
Takaisin asiaan: sokerin jälkeen lisää suola ja vaniljasokeri (tai uute, jos sinulla sellaista on), ja munat yksi kerrallaan. Sekoita kunnes massa on tasaista. Jaa seos jo jäähtyneisiin annosvuokiin jättäen niille hieman tilaa nousta. Nostele sen jälkeen kuhunkin lusikallinen etukäteen valmistamaasi mustikkasosetta (mustikat + haarukka = mustikkasose) ja aloita marmorihifistely tulitikkua, hammastikkua tai vastaavaa apunasi käyttäen. Tikku keskelle täytettä, muutama varovainen pyöräytys. Ei siis hullua vispausta, ellei tavoitteenasi ole valmistaa vaaleanliiloja juustokakkuja. Varmasti hyviä nekin.
Nosta juustokakut uuniin ja paista noin 20 minuuttia, kunnes kakut ovat keskeltä hyytyneitä. Anna jäähtyä huoneenlämpöön ja siirrä jääkaappiin lepäämään muutamaksi tunniksi tai yön yli. Itse maistoin tietenkin heti, mutta on se uskottava: kädenlämmin ja vetäytymätön olomuoto ei tosiaan tee oikeutta tälle jälkiruoista hienoimmalle.
Armas monituhatpäinen lukijakuntani! Löytyykö hallustanne sitä kaikkein parasta, ehdotonta hittimateriaalia olevaa juustokakkureseptiä? Jos löytyy, pistäkää ihmeessä hyvä kiertämään. Viime leipomiskerrastani on jo ueampi viikko aikaa...
En tiedä ketään, joka ei pitäisi juustokakuista, ja kuulun niiden kiihkoisaan fanikuntaan itsekin. Karkeastihan juustokakut voidaan jakaa uunissa paistettaviin ja jääkaapissa (yleensä liivatteen avulla) hyydytettäviin. Omat suosikkini kuuluvat ensimmäisiin, ja klassisen New York-style cheesecaken olen valmis julistamaan ykskantaan maailman parhaaksi jälkiruoaksi.
Samalla juuri kyseiset äärimmäisen pelkistetyt juustokakut ovat tuottaneet minulle jo vuosikausia uskomatonta päänvaivaa, eikä sen täydellisen ohjeen metsästys ole vieläkään tullut päätökseensä. Olen lukuisten empiiristen kokeilujen perusteella vakuuttunut siitä, että täydellisen juustokakun täytteen pääraaka-aineena tulee käyttää pelkästään tuorejuustoa, mielellään useita satoja grammoja normaalikokoista irtopohjavuokaa ajatellen. Mukaan voi mahdollisesti lisätä myös aavistuksen creme fraichea, mutta ei missään nimessä desilitroittain kevytvispiä, rahkaa tai vastaavia korvaavia maitotuotteita tuorejuustomäärän kustannuksella. Kaikkien muiden aineiden, eritoten sitovan elementin virkaa toimittavien kananmunien määrä tuntuukin olevan suurin ongelma. Niitä tuntuu olevan aina liikaa (oli kyse sitten kokonaisista kananmunista, pelkistä keltuaisista tai näiden välimuodosta), jolloin täytteestä tulee jotenkin rakeista, röpelöistä, vääränlaista, kun tavoite on täydellisen sileä ja viivasuoran leikkauspinnan antava, silti kiinteä lopputulos. Toisinaan ongelmana on ollut liian lyhyt paistoaika, jolloin sisus on jäänyt keskeltä liian lötköksi, liitoitellusti kakkulapioon jämähtäväksi.
Onnistuessaan tällainen juustokakku ei mielestäni kaipaa kylkeensä mitään ylimääräistä, hedelmäkuorrutteita, kastikkeita tai kermavaahtoa. Epätäydellistä (tosin silti hyvänmakuista) tekelettä sopii kuitenkin vähän tuunailla. Yksi kauneimmista vaihtoehdoista on lisätä jo vuokaan kaadettuun tuorejuustoseokseen marjoja tai marjasosetta, jotka sitten parilla yksinkertaisella ranneliikkeellä marmoroidaan osaksi täytettä. Toinen varsin esteettinen, monissa tilanteissa käytännöllinen ja ennen kaikkea hauska ja erilainen variaatio on leipoa juustokakku valmiiksi annoskokoon muffinsivuokia hyödyntäen. Molempi parempi.
Yltäkylläisyyden nimeen vannoen tein näitä keskellä yötä taannoisen mukaavuusruokailun kylkiäisiksi. Ymmärrettävistä syistä juustokakkusia jäi yli, vaikka tein niitä kahdelle hengelle sangen maltillisesti vain 16 kappaletta.
Alkuperäinen vadelmia sisältävä ohje on peräisin ihastuttavalta Annie's eats -sivustolta, jonka pitäjällä taitaa olla käytössään hieman enemmän aikaa ruokabloggaamiseen. Jos estetiikka on puoli ruokaa, on se vähintään puolet ruokablogia. Annien blogissa tämä puoli on totisesti hallussa, eikä resepteissäkään ole juuri haukkumista.
Annoskokoiset mustikkamarmoroidut juustokakut (16 kpl)
Pohja
1,8 dl keksinmuruja (esim. Digestive)
2 rkl voisulaa (laita enemmän tarvittaessa, pohja jäi melko irtonaiseksi)
1,5 rkl sokeria
Täyte
1 pauna (= 453 g) maustamatonta tuorejuustoa (laitoin itse 400 g)
1,8 dl sokeria (laitoin itse reilun desin)
pieni ripaus suolaa
1/2 tl vaniljasokeria
2 munaa (huoneenlämpöistä)
Päällys
vajaa desilitra mustikoita survottuna
Lämmitä uuni 160 asteeseen. Sekoita pohjan aineet keskenään ja nostele muffinsivuokien pohjalle. Jos mahdollista, asettele paperivuoat vielä erilliseen kovaan muffinsivuokaan - täyte on varsin juoksevaa ja todennäköisesti leviää muuten. Painele muruseos kiinteäksi esimerkiksi pienellä lasilla. Nosta uuniin ja esipaista muutama minuutti. Nosta ritilälle jäähtymään.
Itse täytettä varten vispaa tuorejuustoa sähkövatkaimella kunnes se on muuttunut sulavaksi ja tasaiseksi. Lisää sokeri ja vatkaa joukkoon. Sananen juustokakkujen (ja tottapuhuen muidenkin makeiden leivonnaisten) sokerimääristä: sitä voi yleensä huoletta vähentää. Lähes poikkeuksetta sokeria on resepteissä omaan makuuni aivan liikaa; mielestäni juustokakkuun kuuluu tietty ominaishappamuus, maukkuus, jonka liiallinen sokeri jyrää tehokkaasti alleen. Suosittelen lisäämään aluksi puolet annetusta määrästä, ja annostelemaan loput pienissä erissä välillä maistellen, kunnes haluttu makeusaste on saavutettu. Monissa leivonnaisissa sokerin tehtävä on toki paitsi makeuttaa, myös auttaa halutun rakenteen saavuttamisessa; en neuvoisi ketään esimerkiksi vähentämään sokerimäärää puoleen marenkia tai macaron-kuoria tehdessä. Juustokakun kaltaisessa leivonnaisessa määrää voinee kuitenkin huoletta alentaa, muttei tietenkään tarvitse jos ei halua.
Takaisin asiaan: sokerin jälkeen lisää suola ja vaniljasokeri (tai uute, jos sinulla sellaista on), ja munat yksi kerrallaan. Sekoita kunnes massa on tasaista. Jaa seos jo jäähtyneisiin annosvuokiin jättäen niille hieman tilaa nousta. Nostele sen jälkeen kuhunkin lusikallinen etukäteen valmistamaasi mustikkasosetta (mustikat + haarukka = mustikkasose) ja aloita marmorihifistely tulitikkua, hammastikkua tai vastaavaa apunasi käyttäen. Tikku keskelle täytettä, muutama varovainen pyöräytys. Ei siis hullua vispausta, ellei tavoitteenasi ole valmistaa vaaleanliiloja juustokakkuja. Varmasti hyviä nekin.
Nosta juustokakut uuniin ja paista noin 20 minuuttia, kunnes kakut ovat keskeltä hyytyneitä. Anna jäähtyä huoneenlämpöön ja siirrä jääkaappiin lepäämään muutamaksi tunniksi tai yön yli. Itse maistoin tietenkin heti, mutta on se uskottava: kädenlämmin ja vetäytymätön olomuoto ei tosiaan tee oikeutta tälle jälkiruoista hienoimmalle.
Armas monituhatpäinen lukijakuntani! Löytyykö hallustanne sitä kaikkein parasta, ehdotonta hittimateriaalia olevaa juustokakkureseptiä? Jos löytyy, pistäkää ihmeessä hyvä kiertämään. Viime leipomiskerrastani on jo ueampi viikko aikaa...
 |
| One last whoo-hoo |
torstai 7. heinäkuuta 2011
Naattia bataattia poikineen
Joka kesäinen ilmiö: lehtien sivut täyttyvät ennalta-arvattavasti päättyvästä vastakkainasettelusta kaasugrilli vs. hiiligrilli. Kaasu voittaa aina. "Onhan siinä hiilessä oma fiiliksensä", sanovat, "mutta kyllä se vaan kaasu on niin paljon helpompi".
Siistiä ja helppoa, mutta ennen kaikkea kallista näin opiskelijanäkökulmasta. Kaasugrillin hankinnan aika lienee kypsä kun paperit asuntolainaa varten on jo allekirjoitettu, ja kehyskunnissa sijaitsevan kompaktinkokoisen rivitalonpäädyn pihassa nököttää hopeanvärinen Prius. Hiiligrilli sen sijaan on nuoren ja ennen kaikkea nomadin lailla alituisessa liikkeessä elävän ihmisen paras ystävä. Halpakin se on, niin halpa, että kimppaan ostettuna pätevän mallin saa 65 sentillä henkilöä kohden.
Iltapäivälehtien sivuilla ollaan oikeassa siinä suhteessa, että hiiligrillissä tosiaan on tunnelmaa. Rusketusraitojen lailla myös grilliritilän aikaansaamat aavistuksen liian tummat jäljet ovat kesän selvimpiä tuntomerkkejä; yhdessä aurinkorasvan ja hyttyskarkoitteen kanssa kokoonsa nähden järjetöntä savupilveä puskeva hiiligrilli on mukana muodostamassa maailman iloisinta tuoksukimaraa!
Karsinogeenit check.
Grillissä riittää tunnelmoitavaa, grilliin liittyy aina hyviä muistoja. Mutta jaarittelut sikseen. Ennen kaikkea grilli on iloinen asia koska sen kautta lautaselle voi päätyä mitä herkullisinta syötävää. Unohtakaa makkarat niin aamu-, päivä, ilta- kuin yöruokanakin! Klassisen yliarvioinnin seurauksena jääkaapissani majailee edelleen kolme juhannuksena syömättä jäänyttä Ukkopekkaa, viimeisen munakoison sain sentään käytettyä eilen.
Munakoisot, kesäkurpitsat, paprikat ja vastaavat toimivat aina, mutta variaatiota lautaselleen haluava kurkottaa HeVi-osastolla myös makeaa kohti. Hedelmien grillaus onnistui yli odotusten, ja vaikka ähky oli saavutettu jo kahdeksan kierrosta aiemmin, oli grilliin aina pakko ujuttaa vielä muutama ananassiivu.
Fuusiokeittiö toimi myös maalaisromanttisissa tunnelmissa: flambeerattujen banaanien sijasta jekkumarinoitua persikkaa! Hiillostettuja suklaabanaaneja ripauksella suolaa ja pippuria!
Kyltymättömästi useimpia suolaisen ja makean yhdistelmiä rakastavana odotin shown huipentuvan grillattuun bataattiin. Tässä kohti oli kuitenkin todettava hiilien kisakunnon jättävän toivomisen varaa... puolikkaat pysyivät kivikovina vaikka ne jätti nauttimaan hiilloksesta reilusti yli puoleksi tunniksi. Tosiasiassa aika ei edes ole pitkä. Minulla oli vaan vastoin kaikkea logiikkaa hirveä nälkä.
Marinadi grillikasviksille
Oliiviöljyä
Valkosipulia
Chiliä
Rosmariinia
Suolaa
Pippuria
Ymppää aineet sekaisin ja lisää pilkottujen kasvisten joukkoon. Annan maustua ja grillaa.
Hedelmävartaat
tuoretta ananasta
persikkaa
banaania
Pilko (ja kuori) hedelmät, asettele vartaisiin ja ripottele päälle kanelia. Grillaa. Pirskota valmiiden hedelmien päälle tilkka limen mehua ja tarkoile esim. vaniljajäätelön kanssa.
Siistiä ja helppoa, mutta ennen kaikkea kallista näin opiskelijanäkökulmasta. Kaasugrillin hankinnan aika lienee kypsä kun paperit asuntolainaa varten on jo allekirjoitettu, ja kehyskunnissa sijaitsevan kompaktinkokoisen rivitalonpäädyn pihassa nököttää hopeanvärinen Prius. Hiiligrilli sen sijaan on nuoren ja ennen kaikkea nomadin lailla alituisessa liikkeessä elävän ihmisen paras ystävä. Halpakin se on, niin halpa, että kimppaan ostettuna pätevän mallin saa 65 sentillä henkilöä kohden.
Iltapäivälehtien sivuilla ollaan oikeassa siinä suhteessa, että hiiligrillissä tosiaan on tunnelmaa. Rusketusraitojen lailla myös grilliritilän aikaansaamat aavistuksen liian tummat jäljet ovat kesän selvimpiä tuntomerkkejä; yhdessä aurinkorasvan ja hyttyskarkoitteen kanssa kokoonsa nähden järjetöntä savupilveä puskeva hiiligrilli on mukana muodostamassa maailman iloisinta tuoksukimaraa!
Grillissä riittää tunnelmoitavaa, grilliin liittyy aina hyviä muistoja. Mutta jaarittelut sikseen. Ennen kaikkea grilli on iloinen asia koska sen kautta lautaselle voi päätyä mitä herkullisinta syötävää. Unohtakaa makkarat niin aamu-, päivä, ilta- kuin yöruokanakin! Klassisen yliarvioinnin seurauksena jääkaapissani majailee edelleen kolme juhannuksena syömättä jäänyttä Ukkopekkaa, viimeisen munakoison sain sentään käytettyä eilen.
Munakoisot, kesäkurpitsat, paprikat ja vastaavat toimivat aina, mutta variaatiota lautaselleen haluava kurkottaa HeVi-osastolla myös makeaa kohti. Hedelmien grillaus onnistui yli odotusten, ja vaikka ähky oli saavutettu jo kahdeksan kierrosta aiemmin, oli grilliin aina pakko ujuttaa vielä muutama ananassiivu.
Marinadi grillikasviksille
Oliiviöljyä
Valkosipulia
Chiliä
Rosmariinia
Suolaa
Pippuria
Ymppää aineet sekaisin ja lisää pilkottujen kasvisten joukkoon. Annan maustua ja grillaa.
Hedelmävartaat
tuoretta ananasta
persikkaa
banaania
Pilko (ja kuori) hedelmät, asettele vartaisiin ja ripottele päälle kanelia. Grillaa. Pirskota valmiiden hedelmien päälle tilkka limen mehua ja tarkoile esim. vaniljajäätelön kanssa.
keskiviikko 6. heinäkuuta 2011
Elämä on juhla*
Juhannuksen osalta lienee parasta antaa kuvien puhua puolestaan.
Sain huijattua 20 ihmistä Pohjois-Karjalaan, entiseen mummolaani, nykyiseen idän kuumimpaan reivikeskukseen. Aikaisemmat rentoilujuhannukset vaihtuivat kenties organisoiduimmaksi ja pitkään suunnitelluimmaksi keskikesän juhlaksi koskaan, niin ruokailun kuin muunkin oheisohjelman puolesta. Armottoman syömismaratoonin käynnisti juhannusaaton tee-se-itse sitsit, akateemiset pöytäjuhlat tällä kertaa varsin rennosti tulkittuna.
Lukemattomat toimikunnat valjastivat koko vieraskatraan juhlatalkoisiin, mutta sitsiruokakomiteaa johtamaan eksyi yllättäen yours truly. Koko perjantai kyökissä ennen kello seitsemän h-hetkeä: listattujen asioiden määrä kasvoi, tiskivuori kasvoi, tyhjien pullojen säkki kasvoi ja tuntia aiemmin talon jokainen pöytätilaa sisällään pitävä huone eristettiin juhlakansalta staff only -lappujen saattelemana. Emännän ja apuemäntien pulssi nousi, jännitys tiivistyi, mutta kaikki tämä hyvässä hengessä ilman kireää pinnaa. Näin toimii kolme vuotta toistensa kanssa elämään opetellut kelpo koneisto!
Illan ja aamun menu näytti seuraavalta:
Juhannusaaton sitsit
Käsiohjelmasta unohtunutta: juhannusperinne numero yksi, repeävä taivas. Snapsit talteen, pöydät sisälle ja helan går raikui taas.
4 ruokalajia, 5 pöytäjuomaa, 30 laulua, monen monta tuntia = great success. Seuraavana aamuna työleiri jatkui karjalanpiirakoiden sarjatuotannolla. Hauskaa oli, hauskempaa kuin kenties koskaan aiemmin tähän aikaan vuodesta, sekä keittiössä, ruokapöydässä että sen alla. Hienoja hetkiä, niitä tähän vuoteen on totisesti mahtunut.
Kolmepäiväisten bakkanaalien karjalanpiirakoita seurannut näytös sujui arvattavan laiskoissa tunnelmissa, pyhää rillaa-rillaa-rillaa-kolmiyhteyttä hartaudella kunnioittaen. Siitä lisää myöhemmin.
*mutta Mamba on huonoa
Sain huijattua 20 ihmistä Pohjois-Karjalaan, entiseen mummolaani, nykyiseen idän kuumimpaan reivikeskukseen. Aikaisemmat rentoilujuhannukset vaihtuivat kenties organisoiduimmaksi ja pitkään suunnitelluimmaksi keskikesän juhlaksi koskaan, niin ruokailun kuin muunkin oheisohjelman puolesta. Armottoman syömismaratoonin käynnisti juhannusaaton tee-se-itse sitsit, akateemiset pöytäjuhlat tällä kertaa varsin rennosti tulkittuna.
Illan ja aamun menu näytti seuraavalta:
Juhannusaaton sitsit
Alkumalja
(teemana Camparin naamioiminen juomakelpoiseksi:
aseina ginger alea, veriappelsiinimehua, soodaa ja minttua)
(teemana Camparin naamioiminen juomakelpoiseksi:
aseina ginger alea, veriappelsiinimehua, soodaa ja minttua)
*
Mansikka-basilika-briejuustosalaattia
Focacciaa ja kotitekoista pestoa
*
Savulohta
Uusia perunoita, kevätsipulisilppua ja voita
*
Vaniljajäätelöä
*
Kahvi avec
Juhannuspäivän sillis
Karjalanpiirakoita ja munavoita
(klikkaa resepteihin; focaccian takana apuemäntä N, karjalanpiirakoiden takana apuemäntä A, kolmen lohikilon takana kalamestari J)
4 ruokalajia, 5 pöytäjuomaa, 30 laulua, monen monta tuntia = great success. Seuraavana aamuna työleiri jatkui karjalanpiirakoiden sarjatuotannolla. Hauskaa oli, hauskempaa kuin kenties koskaan aiemmin tähän aikaan vuodesta, sekä keittiössä, ruokapöydässä että sen alla. Hienoja hetkiä, niitä tähän vuoteen on totisesti mahtunut.Kolmepäiväisten bakkanaalien karjalanpiirakoita seurannut näytös sujui arvattavan laiskoissa tunnelmissa, pyhää rillaa-rillaa-rillaa-kolmiyhteyttä hartaudella kunnioittaen. Siitä lisää myöhemmin.
*mutta Mamba on huonoa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)