Aamiaisen kaipuu

On olemassa eräs ihmisryhmä, jonka päänsisäinen liikehdintä jäänee minulle ikuiseksi mysteeriksi.

Aamiaisrajoittuneet.

Tuo porukka, joka vastaa kysyttäessä ettei pysty syömään mitään ainakaan kahteen tuntiin heräämisestä, jota ällöttää pelkkä ajatuskin mistään muusta kuin vesilasillisesta ennen lounasaikaa, jonka ei vaan yksinkertaisesti tee mieli.

Itse lähden kyllä käyntiin ilman aamupalaa, mutta ympäröiville ihmisille ja objekteille vaihtelevan tuhoisalla tavalla. En koskaan vapaaehtoisesti jättäisi aamiaista väliin. Lukukausina viettäessäni äärimmäisen rentoa ja aikatauluiltaan liukuvaa opiskeljaelämää valmistan aamiaista yleensä vartin, syön vähintään puoli tuntia ja lehden selattuani koko touhu on vaatinut jo leijonanosan päivän tunneista. Näen tämän yksinomaan positiivisena asiana, päivän kulmakivenä, jota päätoiminen töissä käynti näin kesäaikaan ikävästi horjuttaa.

Ruoanlaitto on ihanaa, mutta niin on myös nukkuminen. Monena aamuna olen hankkiutunut ovesta ulos noin 12 minuutissa pysähtymällä matkan varrella vain välttämättömillä välietapeilla. Aamupala ei kuulu niihin. Leivänvoitelu ei vain suju tiettyä vauhtia nopeammin, eikä kolmen minuutin mikropuuro ole koskaan tarpeeksi nopeasti valmis. Pasilan asemalla onkin tavattu tänä kesänä totuttua useammin seiniä päin kävelevä ihmisriekale, jonka saattamiseen kaidalle tielle tarvittaisiin vain kuppi kahvia.

Pahvimuki kädessä ja muovitettu margariini-"cheddar"-hirviösämpylä toisessa raiteita pitkien kiitäessäni olen yrittänyt aistia tilanteessa urbaania pendelöintitunnelmaa. Työmatkalla kehyskuntiin! Itse bisnesnainen! Mutta ei, ei se silti ole kivaa, ei vaikka laittaisin päälle virtaviivaisimman jakkupukuni. New Yorkissa baageli kädessä homma vielä menettelisi, mutta taajamajunassa akselilla Tikkurila-Kerava-Järvenpää vaikutelma jää etäiseksi.

Aamiaiseni ovat alkaneet kärsiä paitsi määrällisesti, myös laadullisesti. Ennen koko viikon leipää tai puuroa jauhaneena mielikuvitukseni alkoi jo perjantai-iltana laukata seuraavan kahden aamun todellista kiireettömyyttä silmällä pitäen. Pannukakkuja, uppomunia, parsaa ja pekonia, kenties hedelmäsalaattia... paahtaisinko mysliä, leipoisinko tuoretta leipää? Nykyään parasta ennen -päiväyksen ohittanut jälkiuuniviipale juustolla ja kurkulla verhoiltuna tarkoittaa aamiaisrintamalla viikon kohokohtaa.

Niin se vaan on, hyvinvointivaltiossa elävällä ihmisellä on välillä uskomattoman rankkaa. Jos ongelmia ei ole, on niitä helppo kehittää. Dr. Philin seuraavassa jaksossa tutustumme 22-vuotiaiseen nuoreen naiseen jonka säännöllisen päivärytmin ja töissäkäynnin mukanaan tuoma stressi on suistanut peruuttamattomasti radaltaan. Ihmisillä ei ole enää aikaa itselleen! Kuka vastaa?

Ah, korkea elintaso lieveilmiöineen. Yksi pahimmista vaikuttaisi olevan viimeaikaisen mediakeskustelun perusteella hipsteri, tuo aikamme rutto. Houston, we have a problem. It's hiding behind a pair of circa '82 Clubmasters! Luulen että loppupeleissä hipstereistä ovat kiinnostuneita keuhkoamaan vain hipsterit itse. Itseäni virpisalmet ynnä muut kritisoijat eivät jaksa ärsyttää. Tarkoittaakohan tämä vapautusta hipsteriyyden raskaasta taakasta, vaikka nautinkin brunsseista, Berliini on mielestäni ihan kiva kaupunki ja olen maksanut itseni kipeäksi kolmen päivän Itämerilipusta Flow-festivaaleille?

Ollako hipsteri vai? Tämän eksistentialistisen kriisin kanssa yhä useampi kaupunkilaisnuori joutuu vuonna 2011 painiskelemaan. Eräs on aiheesta varovaisen kiinnostunut, muttei usko hänestä olevan siihen. Pelastavan enkelin lailla patentoin vastikään rajoja rikkovan hipsteri-koulutusohjelman ja kollegani onkin tällä hetkellä korviaan myöten suossa Suomen ironisimmassa muuttumisleikissä. (Haluatko mukaan? Jätä kommentti!)

H-tyyppien ohella myös aamiaisrajoittuneet rakastanevat brunssia. Itse liputan enemmän varsinaisten aamiaisten puolesta. Silloin saa yleensä syödä kahdesti, jää lounaallekin tilaa. Oli kyseessä sitten brunssi tai aamiainen, on sellaisen nauttiminen ravintolassa tai kahvilassa aina mukavaa. Hyvin berliiniläiseksi tituleerattu ilmiö nimeltä viikonloppubrunssit on viime aikoina jalkautunut näyttävästi osaksi Helsingin kantakaupungin ravintolatarjontaa. Tosiasiassa aamiaistarjoilulla on pitkät perinteet. Omia suosikkejani ovat klassinen Café Ekbergin aamiaisbuffet, jonka hinta kirpaisee viikonloppuisin, mutta tuntuu arkiaamuina varsin kohtuulliselta ottaen huomioon noutopöytään kuuluvat kakut ja leivonnaiset.

Uudemmista tulokkaista kävin viime viikonloppuna testaamassa Pacificon sunnuntaibrunssin. Kympin hintaisen buffetin teemana oli selkästi enemmän on enemmän: valikoiman skaala oli jopa turhan laaja (croissanteja ja tortilloja sulassa sovussa), mutta mikäs siinä. Nettisivujen mukaan lämpimien ruokien valikoima vaihtelee, mutta testikerralla pakista sai kauhoa melko geneerisesti nakkeja ja munakokkelia. Laatu oli tasoa ihan jees, ei mitään tajunnanräjäyttävää ja pyörää uudelleen keksivää, mutta juuri sellaista mistä hotelliaamiaisilla yleensä iloitsee. Pacificossa valttina oli toki kliinistä hotellisalia huomattavasti mukavampi miljöö, joka toimii näemmä pikkutuntien ohella myös päiväsaikaan.

Kuva: internet

Löytyykö lukijakunnalta vinkkejä hyvistä aamiaispaikoista Helsingissä? Asteikolla 1-10 kuinka kyllästyneitä olette pöytäliinaani?


Kuvituksena viimeisen lainatun yksilön ohella minulle hyvin rakkaita otoksia, hetkiä eletystä elämästä; niin lähellä mutta samalla niin kaukana.