tiistai 22. marraskuuta 2011

Nyt puhuu ravintoloitsija


Viime lauantain Ravintolapäivästä on selvitty sormenpäät rasvaisina ja muutenkin kaikin puolin erittäin tyytyväisinä! Piiloa ruvettiin puuhaamaan toden teolla jo torstaina kun otimme auton alle ja suuntasimme kohti Sipoota nakkien ynnä muiden tykötarpeiden toivossa. Perjantaina kanssa-ravintoloitsija tuli ysärilinjaa noudatellen luokseni Vallilaan yökylään. Vähiksihän ne yöunet tietenkin jäivät, eivät tosin siksi, että olisimme syöneet liikaa karkkia ja kikatelleet pikkutunneille asti, vaan koska Piiloa varten kasattu soittolista ei vaan päästänyt otteestaan. Vielä peiton alla kului hyvä tovi, ennen kuin R. Kelly lentohaaveineen suvaitsi jättää minut rauhaan.


Ravintolapäivän aamu valkeni, tai no, ei valjennut kellon ollessa vasta seitsemän. Pikaisen aamiaisenkaltaisen jälkeen ryhdyimme välittömästi hommiin, eli piilottamaan lähes neljää kiloa nakkeja, useampaa nakkoa, puolen kilon juustoharkoa, edellispäivänä karamelisoituja omenoita, tummaa suklaata ja hapankirsikkahilloa. Laskut ja kiintiöt menivät hyvin nopeasti sekaisin, mutta käytetyn taikinan määrästä päätellen pyöräytimme melko tarkalleen 348 piiloa. Reilu parikymmentä piiloa peltiä kohden tarkoitti, että aikamoisella sarjatuotannolla mentiin.

Vaikka aloitimme aikaisin, oli kello yhtäkkiä yli 11 ja aikaa ravintolan aukeamiseen alle tunti. Tässä vaiheessa olimme vielä molemmat pukeutuneet kuvien osoittamalla muotitietoisuudella; naamat olivat meikkaamatta, kaakao keittämättä, kämppä sisustussuunnittelematta ja tarvittavista opastekylteistä ei ollut tietoakaan. Joten kuten saimme kuitenkin rämmittyä tämän hävityksen kauhistuksen keskellä kohti jonkinlaista onnenkantamoista, ja melko lailla klo 12:02 sain alaoven auki ja ohjattua sen takana jo majailleet neljä piiloutujaa seuraamaan rappukäytävässä leijailevaa leipomusten tuoksua kolmanteen kerrokseen.


Seuraavista kuudesta tunnista ei ole oikein tarkkoja muistikuvia - pienen stressin purkauduttua en juuri pysynyt kartalla siitä keitä ravintolassa kävi mihinkin aikaan, mitä kello ylipäänsä oli, olinko syönyt  tarpeeksi (ennenkuulumatonta!) saati huudattivatko kaiuttimet Pretty Fly (For A White Guy)ta liian kovalla. Hauskaa kuitenkin oli, sen muistan. Makeista piiloista Tatinit osoittautuivat hitiksi: ne loppuivat kesken, ongelma, jota muiden piilojen kohdalla ei tullut vastaan ymmärrettävistä syistä. Reilusta mitoituksesta huolimatta turhan paljon piiloja ei kuitenkaan jäänyt yli, ja vajaalla kolmellasadalla piilolla Piilo uskoo ruokkineensa varsin suuntaa-antavasti 50-100 ihmistä. Kuuden jälkeen jatkojen polkaistua itsensä käyntiin ilman mitään selvää pesäeroa aikaisempaan yleiseen piilosalongissa hengailuun loputkin piilot löysivät kyllä tiensä niitä arvostaviin suihin. Itse kaikkea ei tosiaan tarvinnut syödä... onneksi.


Väsymys talttui välittömästi illan juhlahumussa tilinpidon osoittaessa Piilon olleen taloudellinen suksee! Tällä tarkoitan ennen kaikkea sitä, että saimme omamme takaisin. Oikeita ravintolahintoja noudattavat R-päivän putiikit ovat aina kummastuttaneet minua, sillä mistään varsinaisesta liiketoiminnan harjoittamisesta tempauksessa ei minusta ole kysymys. Jokusen euron taskuraha kuitenkin lämmitti mieltä suuresti, ja monen viikon uurastuksen jälkeen roposilla olikin kiva palkita itsensä vielä myöhemmin illalla oikeita ravintolahintoja erittäin tarkasti noudattavassa diskoteekissa!

Istuessani aamuyöstä eteisen tuolilla jalat tanssimisesta kangistuneena ja mieli vähintään yhtä jumissa päässäni oli vain yksi ajatus: ei enää koskaan. Tällä ajatuksella ei tosin ollut mitään tekemistä Ravintolapäivän kanssa - siihen lähtisin mukaan milloin tahansa uudestaan!

Sylillinen kiitoksia kaikille, jotka kävitte, niin tutuille kuin tuntemattomillekin! Ravintolapäivä oli mieletön kokemus, ja vaikka juuri nyt piilot tulevat kieltämättä korvista ulos, seison silti suositukseni takana: piilottaminen kannattaa! Päivän ja illan vuolaimmat kehut keräsi odotetusti hapankirsikkahilloa ja tummaa suklaata sisältänyt Schwarzwald piilossa, ja olenkin tästä aivan itse kehittämästäni leivonnaisesta hyvin ylpeä. Rääppijän lukijoille tarjoutuu nyt erityislaatuinen tilaisuus kurkistaa nerokkaan pääni sisälle, sillä aion jakaa teille Schwarzwald-piilon salaisen reseptin. Olisi liian suuri vääryys riistää maailmalta mahdollisuus pyöräyttää näitä tämän vuoden joulupöytään uudeksi klassikoksi tähtitortun rinnalle. Itse leivoin Schwarzwaldeja juuri parikymmentä kappaletta pakkaseen. Suosittelen jokaiselle, jonka jääkaapissa hyllytilaa syö kilo jo sulatettua voitaikinaa. Saattaa kyllä olla, että olen maailman ainoa henkilö.



Schwarzwald piilossa (20 Piilo-kokoista piiloa, 10 normaalin joulutortun kokoista)

1 pkt (500g) voitaikinaa (Huom! Tämä tarkoittaa tosiaan voitaikinaa, ei siis torttu- tai lehtitaikinaa. Useampi henkilö tuli piiloja nautittuaan kehumaan nimenomaan leivonnaisen maukasta taikinaa sen reseptiä kysellen. Häpeää tuntematta kerroin kyseessä olevan valmistaikina pakastealtaasta - olellisena erona kuitenkin se, että sen muutamaan raaka-aineeseen kuului nimenomaan voi, ei mikään ties mistä valmistettu margariini niin kuin jokaisessa joulutortun kuvaa pakkauksessaan kantavassa muussa pakastetaikinassa, jossa ei lue VOItaikina)
20 palaa tummaa suklaata
1 dl hapankirsikkahilloa
kananmunaa voiteluun
halutessasi: tomusokeria koristeluun

Leikkaa sulaneista voitaikinalevyistä haluamasi kokoisia paloja. Piilossa standardikokona oli 25 g, eli neljännes levystä tai puolet tavallisesti joulutorttuun käytettävästä määrästä. Piilottaa voi moneen muotoon: nyytiksi, jolloin taikinapalaa kannattaa hieman venyttää neliömäiseksi ja täytteen jälkeen nipistää vastakkaiset kulmat tiukasti toisiaan vasten piilon päälipuolelle jääden. Vaihtoehtoisesti taikinaa voi venyttää hieman pituussunnassa, jolloin pitkät sivut saa käärittyä toisiaan vasten täytteen ympärille, päädyt nipistettyä tiukasti yhteen ja paineltua vielä toisiaan vasten pitkän sauman päälle piilon alapuolelle. Tässä tyylissä tiukka nipistäminen on kuitenkin hyvin oleellista! Yhtään huolimattomasti suljettu piilo ei pysy piilona vaan leviää levylle epämääräiseksi muodostelmaksi.

Nakkien ja nakkojen ynnä muiden kiinteiden objektien piilottamisessa nipistämisellä ei ole juuri muuta merkitystä, kuin yhtenäisen ulkomuodon saavuttaminen. Hilloa tai muuta nestemäistä sisältävissä piilossa vuotavat saumat johtavat kuitenkin täytteiden liioiteltuun pursuamiseen yli äyräiden; Schwarzaldin piilossa suklaa leviää pahimmassa tapauksessa niin laajalle, että palaa lopulta karrelle. Pientä täytteen leviämistä ei kuitenkaan kannata pelätä. Juustopiiloissa juusto levisi paikoin melko täydelliseksi helmaksi piilon ympärille, mutta yritimme nähdä tilanteessa yhteneväisyyttä macaroneihin: kyseessä oli vain piilon jalka.

Piilosta voi toki myös tehdä perinteisen joulutortun mallisen. Schwarzwaldin osalta suosittelen silloin suklaapalan piilottamista keskelle taikinaa, sakaroiden/korvien niputtamista suklaan päälle ja hillon lusikoimista saumakohdan päälle kaikkein viimeisimmäksi. Olipa tyylisi mikä hyvänsä, esimerkiksi kuvissa esiintyvä kampaviineriä muistuttava, venytä taikinapalaa hieman haluamaasi suuntaan, nosta keskelle noin teelusikallinen hapankirsikkahiloa ja yksi suklaapala (puolikkaan levyn kokoon leipoessasi kenties kaksi) ja sulje taikina täytteen ympärille niin tiivisti, kuin mahdollista. Voitele kananmunalla ja paista uunissa 225 asteessa noin 15 minuuttia.

Muut Piilosta tutut piilot:


Nakkipiilo (taikinamäärät samoja kuin yllä)

Äärimmäisen yksinkertainen valmistaa. Nakkien määräksi suositellaan yhtä keskimittaista jokaista taikinakuorta kohden. Nakki kääräistään voitaikinaan vapaalla tyylillä, voidellaan kananmunalla ja paistetaan kuten yllä. Nakkisuositus: Pajuniemen oikein kivasti napsahtava luomunakki.

Nakkopiilo

Kuin yllä, mutta kasvisruokavaliota noudattaen. Soijanakkisuositus: Hälsans Kök.

Juustopiilo

Haluamaasi vahvaa kovaa juustoa noin 10 g piiloa kohden. Raasta juusto ja piilota vapaalla tyylillä, kuitenkin tiiviisti. Juustosuositus: arvokkaasti ikääntynyt cheddar, meillä aivan erityisen hyvää luomucheddaria Hakaniemen hallin Lentävästä lehmästä.

Piilo Tatin

Karamelisoidut omenat kuin Tarte Tatinissa, joskin pienemmiksi lohkottuina. Täyte kannattaa valmistaa ennakkoon ja käyttää yön yli jääkaapissa, jolloin sitä on helpompi käsitellä. Piilotuksessa avainsanana jälleen kerran tiiviyys.

Piilorenessanssi on täten julistettu alkaneeksi! IT'S ON!
  

torstai 17. marraskuuta 2011

Ulkopuolinen ja muita kertomuksia


Jos halajaa ravintolakokemuksia valitettavasti melko tasapaksujen ketjuravintoloiden ulkopuolelta, toivoo makuelämyksiltä keskitasoa parempaa laatua ja ennen kaikkea yllätyksellisyyttä, muttei ole kiinnostunut turhan takakireästä pönöttämisestä, voin suositella Helsingin aasialaisten paikkojen ehdottomia ykkösiä: Farangia ja Gaijinia.

Molempien ravintoloiden takana häärii sama kaksikko, suomalaiset kokit Tomi Björck ja Matti Wikberg, joista varsinkin edellämainittu vaikuttaa juuri sellaiselta über-rennolta tatuoidulta jäpikältä, joka on kuin ohimennen kerännyt ruokainspiksiä ja omaksunut keittotaitoja kierrellessään Nusa Tenggaraa surffilautansa kanssa. Inspiraatiota onkin imetty monista lähteistä. Sekä Farang että Gaijin edustavat modernia aasialaista fuusiokeittiötä: ensimmäisen pohjaa Kaakkois-Aasian makumaailmoihin siinä missä uudempi tulokas Gaijin hakee vaikutteita pohjoisesta. Kummastakaan ei siis löydä varsinaisesti "kiinalaista" tai edes "indonesialaista" ruokaa, vaan annosten ideana on yhdistellä parhaita puolia alueen mittavasta tarjonnasta.

Jotten kuulostaisi liikaa kummankaan ravintolan lehdistötiedotteelta, lopetan faktojen latelemisen tähän. Sen sijaan kerron mikä minusta Björckin ja Wikbergin ravintoloissa on parasta: se, että niistä oikeasti saa sellaista ruokaa, jota minä en yksinkertaisesti osaisi tehdä.

Minusta on kammottavaa aterioida "ravintolassa" ja saada eteeni puolivalmisteita, natriumglutamaattia oikeiden makujen sijaan tai, henkilökohtainen suosikkini, vielä sisältä jäässä olevia pakasteita. Jos aion laittaa rahani ulkona syömiseen, olisi minusta vähintään kohtuullista saada roposilleni asiaankuuluvaa vastinetta: ravintolatasoista ruokaa, eli oman käsitykseni mukaan jollain tapaa kaupan perusvalikoimasta erottuvaa syötävää. En ole ammatti- tai edes harrastelijakokki ja siksi tuntuukin niin käsittämättömältä joutua melko usein toteamaan, että kyllä, olisin itse tehnyt parempaa.

Sekä Farangissa että Gaijinissa ruoka on ollut kautta linjan paitsi laadukasta, myös yllätyksellistä. Jo teemansa puolesta annoksissa on hyödynnetty runsaasti itselleni vieraita raaka-aineita. Lähiruoka on hyvä juttu, suomalaisuus yleensä kannatettavaa, mutta ennen kaikkea eksootiikalla ja kekseliäisyydellä ravintolat pystyvät halutessaan tekemään pesäeroa epäammattimaiseen ruoanlaittoon. Sekä Farangissa että Gaijinissa huomasi makujen takana olleen selkeästi jonkun, joka välittää: parhaat annokset tuntuivat kaikessa harmonisuudessaan pienimuotoisilta jumalallisilta väliintuloilta. Suureksi onnekseni olen molemmissa ravintoloissa saanut mahdollisuuden kokeilla maistelumenua - hurmion hetkiä on ollut riittämiin.

Kovin halvalla tällainen iloittelu ei tietenkään onnistu. Ravintoloiden hintataso on keskenään samaa luokkaa, eli verrattain korkeaa. Mielestäni hinnalle saa kuitenkin vastinetta - melko ankeassakin ravintolassa pöytäseurue saa varmasti rahaa kulumaan syömällä alku-, pää- ja jälkiruoat viineineen. Tämänkaltainen ateriointi on melko harvinaista herkkua ja kolmen (tai F:n & G:n tapauksessa seitsemän!) ruokalajin illallisille onkin yleensä ollut jokin erityinen syy. Farangissa pistäydyimme vuosi sitten syntymäpäivieni kunniaksi, Gaijiniin tie vei raavittuani kasaan akateemisen urani ensimmäisen virstanpylvään, luonnontieteen kandidaatin paperit. Ravintolailta pitkän kaavan kautta oli erittäin mieluisa lahja; sain siitä paljon enemmän irti, kuin jostain väkipakolla ostetusta typerästä tavarasta, jonka ainoa funktio olisi kuitenkin vain olla mahdollisimman paljon tiellä. Kannustankin näin uuden talouslaman kynnyksellä, maailman jo hukkuessa turhaan materiaan: lahjokaa toisianne jollain aineettomalla. Tukekaa ravintolatoimintaa! Ja ennen kaikkea: uskaltakaa mennä niihin liian tyylikkäiltä ja katu-uskottavilta vaikuttaviin paikkoihin! Ihmisiä niissä on vain töissä.

Gaijinin suuntaan voisin lähettää vielä yhdet kehut: tarjoilu ja palvelu toimivat oikein hyvin. Salihenkilökuntaa oli suunnilleen yksi jokaista kolmea asiakasta kohden, ja vaikka pöydässämme piipahti heistä yksi jos toinenkin, ei ainoankaan avuliaisuus jättänyt moitteille sijaa. En tajua ollenkaan mistä esimerkiksi Ysibaari, Siltanen ja Tavastia ovat palvelukonseptinsa repineet. Asiakkaiden kohteleminen välinpitämättömällä viileydellä ei todellakaan ole coolia, lähinnä naurettavaa. Naureskella sille nimenomaan kannattaakin. Ja kysyä hassuja kysymyksiä, kuten äitini, joka tiedusteli Sunnin luineen paistettua siikaa tilatessaan, että missähän päin maailmaa sellainen Luine mahtaa sijaita.

Sillä tiedättekö: tietämättömyys on inhimillistä. Seuraavaksi polveilevaa tajunnanvirtaa aiheen tiimoilta.

Mielestäni hyvän ravintolan tärkeimpiä kriteerejä on se, että jos asiakas ei tiedä puna- ja valkoviinin eroa niin tarjoilija kyllä kertoo. Hyvä tarjoilija tekee kaikkensa, jotta asiakkaan ravintolakokemus olisi mahdollisimman mukava. Suhde toimii kuitenkin molempiin suuntiin ja se, mikä monen asiakkaan kohdalla tuntuu tökkivän, on oman osuutensa hoitaminen: rohkeus avata suunsa ja kysyä "hei, voitko auttaa tämän kanssa".

Valitessani potentiaalista ravintolaa ensimmäisen korkeakoulututkintoni juhlistamista varten minun olisi todella paljon tehnyt mieli laittaa varaus pikkuruiseen luomuravintolaan nimeltä Chef & Sommelier. En kuitenkaan uskaltanut. Kuvittelin istumisen 20-paikkaisessa asiantuntevasti viineihin suhtautuvassa ravintolassa, todennäköisesti snobin ja ylimielisen henkilökunnan arvostelevien silmien alla sen verran kuumottavaksi tilanteeksi, ettei illan alkuperäinen tavoite, rento ja hyvä meininki, varmasti toteutuisi. Näin jälkikäteen en voi kuin nauraa itselleni. Todennäköisesti pöytäseurueeseemme olisi suhtauduttu kuin kehen tahansa toiseen - oletusarvoisen ystävällisesti. Tämän sain järkeiltyä jo silloin, mutta kylmä rationaalisuus ei riittänyt. Toimin vaistojeni varassa, ja vaistoni kehottivat minua vielä harkitsemaan. Pelko siitä, että näyttäisin jotenkin typerältä hienossa ravintolassa, oli liian suuri.

Mikä lienee syynä silloin tällöin päätään nostavalle huonolle asiakasitsetunnolleni? Tiedän, etten ole tuntemusteni kanssa yksin. Suomalaisia on usein moitittu siitä, että emme osaa vaatia hyvää palvelua: jurnutamme ja puhisemme itseksemme jotain sellaista kuin "tää oli nyt kyllä aika..." tai "ei, ei tää nyt kyl ollut ihan..." (tai poikkeustapauksissa, kuten muutenkin vähän liian leväperäisesti tunteitaan ilmaisevan Alexander Stubbin kohdalla: "VMP"), mutta pyydettäessä suoraa palautetta ulosantimme on tasoa "ihan hyvä oli joo". Missä vika? Mikä palautteen antamisessa, kyseenalaistamisessa tai ylipäänsä minkään muun kuin jonkun lattean selkärangattoman myötäilemisen ilmaisemisessa on niin vaikeaa? Miksi itseään ei voida laittaa likoon; miksi toisen ihmisen kanssa ei yksinkertaisesti voida kommunikoida?

Halu pysyä mukavuusalueella lienee tärkein osatekijä ketjuravintoloiden ynnä muiden ennen kaikkea "helppoina" itseään markkinoivien ruokahuoltamoiden suosiossa. Vaivatonta sen olla pitää - myös ravintolalle. Huonoa ruokaahan on helppo tarjoilla, kun tietää ettei asiakas sitä kuitenkaan kyseenalaista. Kaikki voittavat! Eikun siis...? Moni on varsin tyytyväinen ruokailutottumuksiinsa, odottaa aterialta lähinnä vatsantäytettä ja hyvää makua eikä jaksa problematisoida syömistä sen enempää. Se heille sallittakoon. Syömisestä on tehty jo aivan liian vaikeaa. Miten viestiä ruokailutottumuksillani että olen paitsi eettinen ja tiedostava, samanaikaisesti uusiempien ruokatrendien aallonharjalla ja perinteitä arvostava, hiilihydraattitietoinen mutta samalla totaalikarppauksen tuomitseva? Näitä ensimmäisen maailman ongelmia...! Jossain maksalaatikkomiesten ja pakurikääpiä fiilistelevien keskellä lienee kuitenkin suuri enemmistö meitä, jotka haluaisivat ihan tavallista ruokaa, mutta laadukkaasti. Sitä ei kuitenkaan välttämättä löydä, jos ei ole valmis astumaan mukavuusalueensa ulkopuolelle.

On eräs asia, jota en kerta kaikkiaan voi sietää: vapaaehtoinen uhriksi asettuminen. Se, että valittaa, muttei tee mitään. Tämä toimii luonnollisesti myös omalla kohdallani. Näen ravintolan, ajattelen "onpas kivan näköinen", käteni hapuilee jo ovenkahvaa kunnes mieleeni juolahtaa voiapuaonkohanmullanyttarpeekshienotvaatteetvoihittoentäjosneTAJUUettämäolenoikeestilähiöstä!!!! En mene, ja kirjaudun suomi24:een avautumaan aiheesta "Helsingin ravintoloista saa koppavaa palvelua, en ole siis käynyt mutta niinhän se varmasti on".

Typeerä nainen.

Ei sillä, niinhän se joskus on. Mutta turha sitä on itseensä ottaa. Joskus tiskin takana omaan uskottavuuteensa melkein tukehtuva idiootti on se hinta, joka hyvästä musiikista tai oikeasti hyvän hinta-laatusuhteen omaavasta annoksesta pitää maksaa. Janariuus on vastoin kaikkea logiikkaa melko yleistä asiakaspalvelutehtävissä, mutta oletusarvona sitä ei kannata pitää, eikä ainakaan tekosyynä sille, ettei itse vaan kehtaa kysyä.

Tämän pienen avautumisen loppukaneetteina haluaisin lausua seuraavat ärsyttävät sanat, jotka saattavat olla sinulle itsestäänselvyys, mutta joita ei jonkun toisen päähän ole kenties taottu riittävän montaa kertaa. Se olkoon myös ensimmäisen elämänhallintaoppaani nimi:

Sinä olet hyvä juuri tuollaisena.

Tai jos et ole, niin tee nyt hyvä ihminen asialle jotain. 
    

tiistai 15. marraskuuta 2011

121111




Tämän, kuten kaiken muunkin hyvän takana lahjakas toverini K.
   

maanantai 14. marraskuuta 2011

191111 PIILOON

Mainostettakoon röyhkeästi vielä tälläkin foorumilla:


Kuten aiemmat vihjailut ovat antaneet olettaa, osallistumme ystäväni Terhin kanssa tämän viikon lauantaina kolmannen kerran järjestettävään Ravintolapäivään ravintolallamme Piilo.

Piilo tarjoilee nimensä mukaisesti piiloja. Käsite piilo saattaa olla tässä vaiheessa vielä hieman hämärän peitossa, mutta tilanne tulee pian muuttumaan. Piilon missiona on nostaa 90-luvun lastenkutsuilta tuttu nakkipiilo takaisin arvoiseensa, siis varsin korkeaan asemaan. Jonkinlaista suvantovaihetta nakkipiilon suosiossa on ollut aistittavissa jo pidemmän aikaa, emmekä ole tilanteeseen yhtään tyytyväisiä. Sillä kuka nyt ei pitäisi nakkipiiloista? Ruokalaji on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas! Nakki hyvä, voitaikina hyvä - yhdessä vastuttamattoman maukas kombinaatio. Ravintoarvoilla ei piilon kohdalla paljoa kehuskella, mutta joskus (tai aika usein) ruoassahan tärkeintä on tunnelma ja fiilis.

Piilon antimet eivät rajoitu nakkiklassikkoon, vaan lähdimme työstämään ideaa vähän kunnianhimoisemmalle tasolle. Ajan hengen mukaisesti lippulaivatuotteesta on saatavilla myös vegeille sopiva soijanakkiversio, nakkopiilo. Kolmas suolainen vaihtoehto löytyy piilotetusta tujakan ikääntyneestä cheddarista, makean ystävät voivat taas valita kylkiäisiksi vielä piilo Tatinin tai Schwarzwaldin inspiroiman suklaa-kirsikkapiilon. Jotta mahdollisuus kikkailuun säilyisi myös kaiken oletettavissa olevan tohinan keskellä, löytyy listan hänniltä vielä BYO-piilo. Mikään turhan yksinkertainen ei ole ennenkään kiinnostanut.

Piilo toivottavaa kaikki nostalgian riivaamat kanssakansalaiset tervetulleiksi matalaan majaansa puoliltapäivin aina iltakuuteen saakka. Toimipaikka sijaitsee Vallilassa, osoitteessa Mäkelänkatu 42 a 7. Kaikille stalkkereille tiedoksi: sieltä minut löytää myös muina ajankohtina.

Kannattaa käydä ilmoittautumassa ja tutustumassa Piilon FB-tapahtumasivuilla, siellä lisää käytännön informaatiota


Huono puoli tässä piilotustouhussa on se, ettei itse pääse kiertämään muiden ravintoloita. Ilmoittautuneita on jo tässä vaiheessa enemmän kuin koskaan aiemmin, ja tarjonta vaikuttaa varsin monenkirjavalta. Helsingin ravintoloista ehdoton suosikkini on Vuosaaressa sijaitseva Ravintola Roosa, jossa on ehkä symppiksimmän isän toimesta tarjolla tyttärensä Roosan syntymäpäivien rääppiäisherkkuja. Muitakin hauskoja löytyy, esimerkiksi Töölön Vappu-teemainen Valpuri, Kalliossa brasilialaista tarjoileva Canarinho sekä Wannabe Ballerinojen Wannabe Restaurant Kampissa.

Ravintolapäivään osallistuminen on siintänyt haaveissa aina toukokuun ensimmäisestä tempauksesta lähtien. Ajatus Piilosta syntyi toisena Ravintolapäivänä elokuussa, ja siitä eteenpäin konseptia onkin hiottu lähes yötä päivää. Koko projekti on ollut jo tähän mennessä mielettömän hauska, eikä voi kun toivoa, että myös itse päivästä tulee menestys! Toisaalta luulen, että tässä ei voi kun voittaa - joko myymme kaikki näpertämämme piilot suurella menestyksellä tai teemme tietynlaisen mahalaskun, mutta saamme syödä kaiken itse.

Lauantaina kello 12-18 ohjelmassa siis walk down the memory lane! Tahdittamassa vanhat tutut Eagle-Eye Cherrystä Alexiaan. En malta odottaa!



Nähdään Piilossa!
  

tiistai 8. marraskuuta 2011

Paras papupata

Seuraava sunnuntaikoomaa suuresti helpottanut resepti olkoon tribuutti nyt jo edesmenneelle Voisilmäpeliä-blogille. Eeva, sinun reseptisi ovat lähes yksinomaan vastuussa siitä, että minä innostuin ruoasta. Kombinaatio osaava kirjoittaja ja samaistuttava hahmo (niin ruokatottumustensa kuin elämäntilanteensakin puolesta) osoittautui äärimmäisen koukuttavaksi, ja pian löysinkin itseni paitsi kahlaamasta läpi blogin mittavaa arkistoa, myös toteuttamassa sieltä löytämieni helmiä omassa keittiössäni.

Lepää siis rauhassa, Voisilmäpeliä. Sikäli kun se on Cyber-aikana edes mahdollista. Tulee mieleen eräs Frendien lukuisista kuolemattomista lainauksista:

So, I just finished this fascinating book. By the year 2030, there'll be computers that can carry out the same amount of functions as an actual human brain. So theoretically you could download your thoughts and memories into this computer and-and-and... live forever as a machine!

Ross, kuulen sinua jo vuonna 2011. Minunkin mielestä idea on paitsi äärimmäisen kiehtova, myös kannatettava. Toivottavasti Voisilmäpeliä ei sulje virtuaalisia oviaan koskaan, vaan jää tiedon valtaväylälle elämään, no, ihan blogina vaan.


Chorizo-papupata (kahdelle)
Voisilmäpelin reseptistä varioituna

1 tlk käyttövalmiita kidneypapuja
Sopiva pätkä chorizo-makkaraa (Eeva sanoo 100 g, minä en omista vaakaa)
1 iso sipuli
2 valkosipulinkynttä
1 tlk tomaattimurskaa
1/2 lihaliemikuutio
1 tl juustokuminaa
1 tl chilijauhetta
suolaa, pippuria
vettä
sokeria

Kuullota silputtua sipulia, valkosipulia, juustokuminaa ja chiliä tilkassa öljyä. Lisää siivutettu chorizo ja kääntele kunnes palaset ovat saaneet hieman väriä. Lisää huuhdotut ja valutetut pavut sekä tomaattimurska. Kaada joukkoon vettä mentaliteetillä "koostumus hieman liian löysäksi" ja kiehauta. Lisää liemikuution puolikas, tarvittaessa vielä hieman suolaa, ja rouhi perään runsaasti mustapippuria.  Jätä liedelle hautumaan vajaaksi puoleksi tunniksi. Lopuksi tarkista maku, pyöristä halutessasi ripauksella sokeria (tomaatti tykkää) ja tarjoile ranskankerman kanssa.

Säilyy pataruoille luonteenomaisesti erinomaisena seuraavaan tai sitä seuraavaan päivään.
  

maanantai 7. marraskuuta 2011

Pumpaa pumpaa

Halloween meni jo, mutta kurpitsan kulta-aika ei ole riippuvainen tästä monen paheksumasta amerikkalaisesta hapatuksesta. Kurpitsa on siitä jännä kasvis, ettei sen käyttö tunnu olevan kovinkaan vakiintunut suomalaiseen ruokakulttuuriin, vaikka se täällä hyvin tunnetaankin ja sitä on aina tähän vuodenaikaan edullisesti saatavilla. Jostain syystä monen kurpitsa-assosiaatiot johdattavat ainoastaan niihin kammottaviin neonkeltaisiin säilykesiivuihin, jotka ovat mille tahansa kasvikselle mahdollisimman huono keulakuva, jos minulta kysytään. (Ja kysytäänkin!)


Kurpitsan vahvuus on sen makeahkolle kasvikselle tyypillinen monipuolisuus - se taipuu niin suolaisiin kuin makeisiin annoksiin. Koonsa puolesta kurpitsan onkin syytä olla monikäyttöinen; muumeissa yhdestä jättikurpitsasta puuhattiin niin mehua, hilloa kuin tilapäistä asuntoakin. Kaupasta tätä räikeän oranssia möhkälettä saa onneksi usein myös valmiiksi paloiteltuna, mikäli ei mieli valmistaa aiheesta kolmen ruokalajin illallista pienelle pataljoonalle.

Pienimmätkin valmispalat painavat silti helposti lähemmäs kilon - suurelta vaikuttavaa kokoa ei kannata pelätä. Kurpitsa luovuttaa runsaasti nestettä kuumetessaan, eikä paahdettaessa tai keitettäessä tuota ollenkaan niin paljon syötävää kuin mitä raaka kimpale saattaisi antaa odottaa. Taloudellisessa mielessä kurpitsa on kuitenkin kukkarolle armollinen - kilohinnat ovat olleet viime aikoina parin euron luokkaa tai jopa hieman sen alle.

Kurpitsaruokalajeja kannettiin ensimmäisen kerran eteeni - yllättävää kyllä - Yhdysvalloissa. Toden teolla innostuin kasvista kuitenkin alkuvuonna Australiassa ja Uudessa-Seelannissa, jossa paahdetut kurpitsalohkot olivat yleinen lisä monissa salaateissa ja lisäkkeissä. Halusin kuitenkin Pyhäinpäivän kynnyksellä leipoa periamerikkalaista kurpitsapiirasta, jälkiruokaa, jota en sitkeästä yrityksestä huolimatta ole oikein koskaan pitänyt suuressa arvossa.

Googlettelun perusteella kurpitsapiiraalle tarjotaan lukuisia erilaisia valmistustapoja. Kaikissa lähtökohtana on tietenkin kurpitsasose, mutta täytteen loput aineet vaihtelevat runsaasta kermasta tuorejuustoon. Jollain täyteläisellä kurpitsasosetta on mielestäni syytä tasapainottaa - jotkut maistamani ilmeisesti pelkkään soseeseen, sokeriin, mausteisiin ja kananmunaan perustuneet piiraat ovat olleet vetisiä, koostumukseltaan jopa lanttulaatikkomaisia. Päädyin lopulta allaolevaan reseptiin, joka oikaisi muutamia mutkia ja lyhensi ainesosalistaa olennaisesti nojaamalla täyteläisyyspuolella kondensoituun maitoon.

Kondensoitu maito alkaa olla yleinen näky peruskauppojen hyllyillä. Kyse on tahmeasta ja siirappimaisesta maitotiivisteestä, jonka sokeripitoisuus on noin puolet tuotteen painosta - sitä ei siis missään nimessä voi korvata tavallisella maidolla. Tunnettuja kondensoituun maitoon nojaavia leivonnaisia ovat esimerkiksi banoffee sekä key lime pie. Helsinkiläiset huomio! Katse jälleen kerran kohti Hämeentien etnisiä puoteja. Standardikokoinen tölkki maksaa esimerkiksi Vii Voanissa 1,40, marketeissa yli kaksinkertaisen summan. Räikeää hintaeroa voinee selittää sillä, että kondensoitu maito on Aasiassa todella yleinen elintarvike, Indonesiassa yleensä ainoa saatavilla oleva kahvi"maito". Asiakasomistajille tuotetta voidaan ilmeisen helposti kaupata kalliina erityisvalmisteena.

Kurpitsapiiras (peruskokoinen piirakkavuoka)

Pohja:
3 dl jauhoja
150 g voita
1/2 dl sokeria
1 rkl jääkylmää vettä

Täyte:
reilu puoli kiloa kurpitsaa (josta valmista sosetta noin 5 dl)
tölkki kondensoitua maitoa (standardikoko 397 g)
1 kananmuna + 1 keltuainen
1/2 tl suolaa*
1/2 tl kanelia
1/4 tl inkivääriä
1/4 tl muskottipähkinää

Kurpitsasoseen voi hyvin tehdä ennakkoon ja esimerkiksi pakastaa myöhempää piirakkatehtailua varten. Moni ohje käyttää soseuttamiseen kokoon keittämistä, mutta jo yhden kokeilun perusteella voin luvata erinomaisen maukkaan lopputuloksen syntyvän paljon yksinkertaisemmin paahtamisen kautta. Poista alkuun kurpitsasta siemenet ja niitä ympäröivät rihmakkeet - jälkimmäisten kanssa ei tarvitse olla turhan tarkka. Pilko kurpitsa tasakokoisiksi, kuitenkin melko isoiksi paloiksi, jätä kuoret. Paahda 175-asteisessa uunissa kuoripuoli alaspäin noin puoli tuntia tai hieman yli. Tarkkaile tilannetta: kurpitsojen tulee pehmetä kauttaaltaan mutta liioitellulle ruskettumiselle ei ole tarvetta. Kun kurpitsat ovat valmiita, anna niiden jäähtyä hieman ja poista kuori helposti kulmasta vetämällä. Soseuta palat tehosekoittimessa ja mikäli et aio käyttää heti, rasioi talteen.


Pohjaa varten sekoita jauhot ja sokeri, lisää kuutioitu jääkaappikylmä voi. Nypi voi tasaisesti jauhoseoksen joukkoon kunnes olet saanut aikaan murumaisen seoksen. Lisää vesi ja painele varovaisesti taikinaksi. Lopputuloksen tulee pysyä koossa, mutta olla silti luonteeltaan melko murenevainen - jos on tarvetta, lisää vielä toinen lusikallinen vettä. Painele voidellun vuoan pohjalle ja nosta jääkaappiin tasaantumaan noin puoleksi tunniksi.

Tee sillä aikaa täyte: vispaa kananmuna ja keltuainen kuohkeaksi vaahtomaiseksi seokseksi, lisää kurpitsasose, kondensoitu maito ja mausteet. *Suolasta. Alkuperäisessä ohjeessa määräksi oli laitettu peräti 1 teelusikallinen, mikä tuntui liioittelulta  Laitoin hieman vähemmän ja lopputulos oli silti hieman turhan suolainen. Suolalle on kuitenkin paikkansa: sen tarkoitus on tehostaa kurpitsan makua, ei maistua itsessään. Suosittelen laittamaan hieman kerrallaan ja maistelemaan lopputulosta, kuitenkin maksimissaan reilun puolen teelusikallisen verran. Lopuksi nosta myös valmis täyte hetkeksi jääkaappiin tekeytymään.

Esipaista pohjaa 175-asteisessa uunissa 10 minuuttia. Kaada päälle sen jälkeen täyte. Paista vielä puoli tuntia, tai kunnes keskiosa on jähmettynyt ja pinta saanut mukavasti väriä. Anna valmiin piiraan vetäytyä jääkaapissa muutaman tunnin tai yön yli, ja tarjoile esimerkiksi kermaavaahdon kanssa.


Piiras oli mielestäni varsin onnistunut! Makea, muttei liian, ja mausteisuutensa ansiosta hyvin koleaan vuodenaikaan sopiva. Piiras on myös erittäin helppo tehdä, joskin kurpitsasoseen valmistuksineen melko aikaavievä. Tekovaiheet ovat kuitenkin simppeleitä, ja piiras syntyykin "siinä sivussa" kuin itsestään. Oman piiraani leipominen kesti peräti kaksi viikkoa - soseen tein kun oli vielä lokakuu, pakastin ja laitoin tositoimiin vasta viime perjantaina. Vastaanotto oli suopea.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Essen und trinken in Berlin

Hyvää päivää radiohiljaisuuden jälkeen. Olen ollut taas maailmalla, missä vastaanotin uutiset ensi keväästä vielä kauempana maailmalla. On aika unohtaa Barcelona (ja teeskennellä että päätös oli oma) ja suunnata katse kohti Melbournea! Kyllä vain, Rääppijä tekee sen josta joka toinen lukiotaan päättelevä surffipoikiin fiksautunut suomalaisneito haaveilee, goes down under! (Menen sinne ensisijaisesti opiskelemaan, toim. huom.) Sitä suuremmalla syyllä olisi hyvä saada Australian ruokakokemuksia käsittelevä postaus eetteriin ennen kuin muistot hautautuvat uusien samankaltaisten alle... mutta en voi vastustaa kiusausta kirjoittaa ensin jostain paljon tuoreemmasta.

Väliviikon teema oli Keski-Eurooppa, jossa tieni kulki reittiä Milano-Torino-Berliini-Tegel-Berliini-Helsinki. En tiedä mitä Saksan puolelle siirryttyäni tapahtui, mutta jostain syystä olimme siitä hetkestä alkaen koko ajan syömässä. 30 minuuttia laskeutumisesta heiluin jo ensimmäinen döner dürüm kädessäni, yöunien jälkeen lähdin välittömästi kahvilaan, parin tunnin tauon jälkeen taas kahvilaan, sitten ruokakauppaan ja illalliselle... no kai siinä välissä teeskenneltiin että takkeja oltaisiin muka ostamassa, mutta ei se kauaa jaksanut kiinnostaa. Sama kaavaa toistui myös seitsemänä seuraavana päivänä.

Bongaa kuvasta kuuluisa ruokabloggaaja! (Ei Rääppijä)

Berliiniin ravintolatarjonta on vain jotain uskomattoman hienoa. Valinnan varaa on loputtomiin ja välillä ihmettelin miten kummassa niihin kaikkiin kahviloihin edes riittää asiakkaita. Hintataso on eurooppalaisella mittapuulla yksinkertaisesti halpa. Alhaiset hinnat houkuttelivat tietenkin syömään tavallista useammin, joten varsinaiseksi säästämiseksi ulkomailla olo ei taaskaan osoittautunut. Mutta hei, Lindtin suklaalevyjä alle kahdella eurolla...? Pienen lapsen kokoinen kakkupala alle neljällä?

Niin. Kaurapuuro maistuu jälleen ihan hyvälle.



Ylemmissä kuvissa berliiniläisiä kotiruokia, salaattia paahdetulla kurpitsalla ja fetalla sekä extra-fättejä burgereita


Tämän kertaisen Berliinin matkan vahvuutena oli tiivis kontakti paikallisväestöön - kaupungissa asustelee ja enemmän tai vähemmän opiskelee tällä hetkellä kolme tuttua. Kahtena aiempana kertana Berliinissä vieraillessani on päämäärätön haahuilu kuulunut matkaohjelmaan yhtä olennaisesti kuin täydellisen dönerin metsästys. Tällä kertaa sai onneksi keskittyä jälkimmäiseen. Oppaiden johdolla löysimme tiemme lukuisiin erinomaisiin ruokapaikkoihin, joiden asiantuntijana voin vastedes esiintyä itsekin.

Tässä siis hieman hyväksi havaittuja tärppejä Berliinin ravintola/kahvila/baarikattauksesta täysin sattumanvaraisessa järjestyksessä:

Ali Baba (Krossener Str. 17, Friedrichshain. Mainion baari- ja ravintolakadun Simon-Dach-Strassen sivukadulla)

Berliinin kansallisjuoma on Club-Mate

Libanonilaisia erikoisuuksia niin leipään käärittynä kuin Tellerinäkin, annosten parhaina puolina erityisen hyvät kastikkeet. Taivaallista baklavaa, isohko pala maksoi euron. Jättimäinen falafel teller kustansi neljä euroa, ei huono kauppa ollenkaan.

Chez Michel (Adalbertstrasse 83, Kreuzberg. U Kottbusser Tor, siitä pohjoiseen)

Ranskalainen ruokitsemo, johon löysimme tiemme keskellä yötä pikkusuolaisen toivossa. Lykästi - erinomaista, konstailematonta quichea alle kolmella eurolla. Paikkaa voikin muistella kaiholla kun seuraavan kerran jonottaa Helsingin yössä tuplaporilaista kaikilla mausteilla.








Cafe Fleury (Weinbergsweg 20, Mitte. U Rosenthalerplatz, Weinbergswegiä pohjoiseen kohti Prenzlauer Bergiä)

Sattumalta tiellemme osunut kahvila, joka oli alueellaan sinänsä yksi muiden joukossa, mutta sellaisena täydellinen osoitus siitä mitä "ihan perus kahvila" voi parhaimmillaan olla. Mielenkiintoisesti täytettyjä leipiä, jotka hinta-laatusuhteeltaan jättävät suomalaiset kinkku-juustot tai currybroilerit auttamatta jälkeensä. Oman omena-vuohenjuustopatonkini välissä oli varmaan 100 g vuohenjuustoa reilusti siivutettuna - myönnettäköön, että määrä meni jo ehkä liitoittelun puolelle. Plussaa kuitenkin aina siitä, ettei täytteissä ole nihkeilty.


Weinerei (Veteranenstrasse 14, Mitte. Weinbergswegia Cafe Fleuryakin pohjoisemmaksi, tie muuttuu Kastanienalleeksi. Zionkirchen tuntumassa sivukadulla)

Viinibaari, jossa maksetaan lähtiessä omantunnon mukaan. Konseptilla on heikkoutensa ja yhtään enempää viinien päälle ymmärtävä löytänee itsensä nyrpistelemästä itsepalvelutiskin valikoimalle. Tällaisen perustallaajan mielestä paikka oli kuitenkin mainio. Baarimikolta saa 2 euron kolikkoa vastaan lasin, jonka täyttäminen tapahtuu omien mieltymysten mukaan. Tiskillä on lukuisia pulloja niin punaista, valkoista kuin kuohuvaakin, palanpainikkeeksi taisi olla jotain leivänkaltaista. Kiva, joskin täpötäysi aloittelupaikka (viinitarjoilu vain puoleen yöhön).

The Bird (Am Falkplatz 5, Prenzlauer Berg - U Schönhauser Allee tai looginen jatkumo sunnuntain Mauer Parkin kirpputorille)

Berliiniläisittäin kalliinpuoleinen, suomalaisittain perushintainen jenkkiravintola, joka kehuu tekevänsä kaupungin parhaat burgerit. Allekirjoitan. Kahdesti vierailleena olen aina ryöminyt pois tyytyväisenä verisuonet jälleen hieman aiempaa tehokkaammin tukittuina. The fat stingy Gonzalez (11,50) sisältää erinomaista guacamolea, mutta ennen kaikkea muiden hampurilaisten tapaan The Pihvin. Empiiriseen havainnointiin perustuen Birdin erottaa muista ei-pikaruoka-hampurilaispaikoista nimenomaan ravintolan fanatismia lähentelevä suhtautuminen naudanlihaan. Bird on niitä harvoja paikkoja, jossa hampurilaispihvi kannetaan eteen korkeintaan mediumiksi grillattuna. Ruokailukokemuksen voi summata lähinnä siihen, että kasvissyöjien lienee turha vaivautua paikalle. Paitsi ehkä niiden oivallisten ranskalaisten tähden.

LeBuffet (KaDeWe-tavaratalo, Tauentzienstraße 21-24, 7 krs.)

KaDeWen kuudennen kerroksen ruokaosasto mainitaan lähes poikkeuksetta Berliinin must-see listoilla, eikä kerrosta ylempänä sijaitseva "talvipuutarha"-ravintola ole varsinaisesti huonompi. Hintatasoa ei voi kautta rantain sanoa edulliseksi, mutta giganttisista kakkupaloista pyydetyt vajaa neljä euroa tuntuivat varsin kohtuullisilta. Kahvi oli kallista (3,20 kuppi), joten valitsimme kakkujen seuraksi suhteessa edullisemmat kuohuviinilasilliset (4,60) ihan säästömielessä.


Yläkuvassa ei-niin-tiukan kisan voittaja, alemmassa asiantuntijaraadin pisteet yksityiskohtaisemmin

Berliini on tunnettu pitkälle viedystä aamiaiskahvilakulttuurista ja viikonloppubrunsseistaan. Testasimme valikoimaa lähinnä kotiseudun virkaa toimittaneessa Neuköllnissä, jossa käypää aamiaista sai esimerkiksi Heroesista (Friedelstrasse 49, Neukölln, U Hermannplatz) ja Blumesta (Fontanestrasse 32, Neukölln, U Boddinstrasse).

Lisäksi on pakko mainita The Circus Café saman nimisen hostellin alakerrassa Rosenthaler Platzilla. Hostelli kannattaa painaa mieleen erinomaisen sijainnin ja kokonaisvaltaisen viihtyvyyden takia, mutta hostellin kahvilan viiden euron aamiaisbuffet on jo riittävä syy saapua paikalle. Buffetin tarjonnassa ei ole juuri yllätyksiä, mutta perushyvistä ja monipuolisista raaka-aineista hinta on varsin kohtuullinen. Pieni miinus tarjoilijatytöstä, joka varmisti kahteen kertaan että todella olimme maksaneet myös ruoasta tilatessamme toisia kahvikupillisia ja kysellessämme ekstra croissantien perään. Ei sillä että olisimme pöydän käytetyistä kipoista ja lautasista päätellen jääneet varsinaisesti nälkäisiksi. Mutta jos nyt vielä yhden vohvelin... "Joo laita mullekin." Ja niin edelleen.

Ravintoloista mieleen ovat jääneet myös esimerkiksi:

I Due Forni (Schönhauser Allee 12, Mittestä hieman itään, U Senefelderplatz)

Hyvää pizzaa, ei-niin-hyvää palvelua. Mutta sanoinko jo, hyvää pizzaa. Varsinaisten tarjoilijoiden lisäksi paikalla noin 20 muuta henkilöä ilmeisesti enemmän tai vähemmän töissä, mutta ainakin väittelemässä kiivaasti italiankielellä.

Monsieur Vuong (Alte Schönhauser Strasse 46)

Suosittu vietnamilainen raintola, jossa aromikkaiden yrttien makuharmonioista saa nauttia melkolailla orrella istuen, syömäpuikot vierustoverin puikkoja vasten säännöllisin väliajoin kalahtaen.

Van Xuan (Crellestrasse 48, Schöneberg)

Kelpo vietnamilaista väljemmin.


Yleisesti ottaen baarien ja ravintoloiden tarjonta on erittäin runsas ja monipuolinen, mutta kuten totesin, ilman selvää suuntaa voi hyvinkin löytää itsensä kävelemästä korttelikaupalla ilman ainuttakaan potentiaalista istahduspaikkaa. Runsaasti kivoja kahviloita ja muita ruokahuoltamoita löytyy oman kokemukseni mukaan esimerkiksi seuraavilta kaduilta:

Prenzlauerbergissä Kastanienallee, sivukatu Oderbergerstrasse sekä ylipäänsä pienemmät kadut U Eberswalderstrassen ympäristössä.
Friedrichshainissa Simon-Dach-Strasse sivukatuineen.
Kreuzberg-Neukölln akselilla Graefestrasse sekä kaikesta räkäisyydestään huolimatta Kottbusser Torin ympäristö eritoten U-asemalta pohjoiseen.
Schönebergissä Akazienstrasse ja Goltzstrasse sekä pohjoispään Nollendorfplatzin seutu.

Haaveilen pikaisesti uusiutuvasta mahdollisuudesta saada taas hetken olla oman elämänsä berliininmunkki. Toteutuminen vaikuttaa kuitenkin äärimmäisen epätodennäköiseltä kalenterin täytyttyä taas kotiin palattuani todellisella elämällä, tenteillä, töillä ynnä muilla juoksevien asioiden hoidoilla. Viimeiset pari kuukautta ennen maailman toiselle puolelle siirtymistä lentävät todennäköisesti kuin siivillä, mutta onneksi voi sentään aina katsoa lomakuvia.


Bis bald!