perjantai 21. lokakuuta 2011

Life in Technicolor

Sisäiselle Kippari-Kallelle 100 g pinaattia voissa tiristettynä, päälle rouhaisu pippuria ja suolaa.

Kylkeen lindströminpullia muinaisesta pihviohjeesta varioituna. Punajuuret maksavat tällä hetkellä itsensä takaisin jo pelkällä ulkonäöllään - keskellä kirkkainta päivää meininki on kuin Blade Runnerissa.

Illan tunnelmia


Meillä on uusi kerho. Sen teemana on Ranska ja Espanja elävän kuvan silmin. Kerhon jäseniä yhdistää siirtyminen omalle epämukavuusalueelleen keväällä 2012 Erasmusvaihdon merkeissä ja halu panikoida aiheesta elokuvan äärellä säännöllisin väliajoin. Jotta muutos uuteen elämänvaiheeseen tapahtuisi mahdollisimman jouhevasti, on uuden asemapaikan kulttuuriin perehtyminen aloitettava hyvissä ajoin. Mikä onni, että olemme kaikki mieltyneitä juustoihin! Ja viiniin. Ja hedelmiin. Ja patonkiin.

Sen vuoksi kokoonnuimme tänään tutustumaan ranskalaiseen kulttuuriin. Katri oli päättänyt jo etukäteen rankaista jokaista paikalla olijaa ylensyönnistä tuomalla mukanaan elokuvan La mari de la coiffeuse, joka olisi ollut huomattavasti varteenotettavampi edes tuolla alkuperäisellä nimellään nykyisen englantiversioidun The Hairdresser's husbandin sijaan. Vuoden 1990 elokuva on ilmeisesti ollut seitsenkertainen César-ehdokas mutta minusta se oli järkyttävä. Hyvin ranskalainen - rintoja, viiksiä, mies ja nainen, kummallakaan ei ystäviä, todennäköisesti kieroutuneista ja perversioihin taipuvista luonteistaan johtuen.

Onneksi arkistoista löytyi vielä Chrerbourgin sateenvarjot.


Ah, Catherine Deneuve ja kukkatapetit! Ne värit ja Guy. Ja se maailman kaunein kappale. Tästä kaikesta huolimatta se ainainen laulaminen rupeaa noin puolessa välissä käymään siinä määrin hermoille, että allekirjoittanut lähti etsimään pakopaikkaa keittiön tiskialtaasta.






Joka tapauksessa: mainio ilta ja mainio konsepti.
 

torstai 20. lokakuuta 2011

Voitaikinakuoressa


Piilon menyy alkaa pikku hiljaa materialisoitua ajatuksen tasolta joksikin (rasvaisin) käsin kosketeltavaksi. Nakkien osalta listalle kaavaillaan sipoolaisia luomunakkeja, nakoissa luotettaneen muuan pakastealtaasta kauhaistaviin. Juustojen joukkueesta piiloutujaksi on näillä näkymin valikoitumassa Cheddar, makeista kisaan lähtee ainakin karamelisoitu omena.


Yksi suurimmista ennakkosuosikeista, banaani, joutui ikävä kyllä sunnuntaina diskatuksi. Sen melko vauvanruokamainen makumaailma yhdistettynä voitaikinan itsensä melko mietoon aromiin tuotti niin kertakaikkisen mitäänsanomattoman lopputuloksen, ettei sellaista kyllä kehtaa omissa nimissään myydä kellekään. Korvaavaan tuotteeseen haetaan paraikaa inspiraatiota pikkujoulukaudesta: luumua ja kirsikkaa, kenties jotain mausteisuutta?

Sattumien ystäville varoituksen sana: iki-ihanat prinssiryynärit ovat viime aikoina loistaneet poissaolollaan jopa suurten kauppojen hyllyillä. Onko vielä Suomessa asuvalla lukijakunnalla näköhavaintoja?
   

maanantai 17. lokakuuta 2011

Hide and seek


Sunnuntai-ilta on hyvä aika piiloutua




Illalla tie vei kotiin Viikinrannan kautta. Peltoaukealla vastaan käveli supikoira, muuten sai polkea pimeyden halki kaikessa rauhassa. Suosittelen - siellä on pimeää, mutta edelleen melkein yhtä vihreää kuin kesällä.



Eikä silloinkaan tarvinnut pelätä.

Kavinsky - Nightcall by capitanortega

lauantai 15. lokakuuta 2011

Rääppien ympäri maailmaa - Thaimaa, Ko Samet ja Bangkok

Thaimaa on Yhdysvaltojen ohella yksiä harvoja maita, joista jokaisella tuntuu olevan hyvin vahva käsitys, vaikkei kyseisessä valtiossa olisi itse koskaan vieraillut. Thaimaan selkeästä identiteetistä huolimatta sen kohderyhmä, jos nyt matkailijoista voidaan sellaisena puhua, on erittäin laaja: lukuisat saaret, rakennetut lomakeitaat ja kaupungit houkuttelevat vuosittain tuhansia lapsiperheitä ja pakettimatkailijoita, mutteivät ole hillinneet maan suosiota reppureissaajien ja muiden omatoimimatkailijoiden parissa. Oma lukunsa ovat mielikuvissa eritoten Pattayalle lomalentävät seuraa etsivät onnenonkijat.  Maa lienee suomalaismatkailijoiden keskuudessa ehdottomasti Kaakkois-Aasian suosituin - niin turistimääriltään, kuin matkailijatyypeiltään. Thaimaan osalta massaturismin kauhut on helppo ohittaa olankohautuksella, sillä maalla nyt vain yksinkertaisesti on niin paljon etuja puolellaan. Tämän takana on helppo seisoa, silläkin uhalla, että kuulostan Thaimaan valtiollisen matkailunedistämiskeskuksen esitteeltä. Promokuvista tutut palmurivistöt, miellyttävä ilmasto sekä hyvä ja halpa ruoka tuntuvat olevan tarpeeksi kompensoimaan sitä monien mielestä anteeksiantamatonta seikkaa, että niistä nauttii viereisissä riippumatoissa tusina muutakin länkkäriä.


Ennen kaikkea Thaimaa näyttäytyikin itselleni helppona starttipaikkana Kaakkois-Aasiaan: turisminsa vuosi eräänlaisena "puskurivyöhykkeenä" lännen ja idän välissä. Kun laskeuduin Bangkokin Suvarnabhumin lentokentälle 30. joulukuuta 2010, en kokenut pakokauhua, vaikka olin liikkeellä yksin ja kyseessä oli ensimmäinen kerta kun jalkani koskettivat muinaisen Siamin maaperää. Koska kokemukseni Thaimaasta rajoittuvat tasan tuohon yhteen viikkoon, jäävään itseni esiintymästä minkään sorttisena Thaimaa-asiantuntijana. Minua monin kerroin kokeneempia island hoppereita ja Full Moon Partyissa toikkaroineita kanssaeläjiä löytyy vain muutamalla hiirenklikkauksella useita kymmeniä tuhansia. Jotain voin silti kertoa ennen kaikkea Ko Sametista, uuden vuoden vieton pääkallopaikastamme, sillä vuosi sitten informaatiota etsiessäni sitä tuntui kyseisestä saaresta olevan vain niukasti saatavilla.

Ko Samet valikoitui kohteeksi ennen kaikkea siksi, että se sijaitsee lähellä Bangkokia - tiukahkon aikataulun huomioonottaen siedettävän siirtymismatkan päässä siis. Tavattuani ystäväni Bangkokin itäisellä bussiasemalla Ekkamailla (itsessään jo allekirjoittaneelle edelleen huvittavan kosmopoliitti aikaansaannos: tavata Bangkokissa suomalaisten kesken), meidän täytyi vain napata allemme Ban Phehen suuntaava bussi (lippu noin 2 euroa) ja posotella menemään. Matka kesti kaiketi pari-kolme tuntia - kuka näitä laskee. Suomesta käsin googlasin kyseistä tietoa hikikarpalot otsalla tanssien, mutta paikan päällä stressaaminen tuntui kuumuuteen nähden paitsi aivan liian raskaalta, myös yhdentekevältä. Bussilipun hinta ei tarkoittanut kyytiä kanahäkkien keskellä, vaan kyseessä oli aivan pätevä ilmastoitu ja pehmeillä istuimilla varustettu bussi, jossa kaiken lisäksi näytettiin matkan aikana Twilight 3. Edward ja Jacob pullistelemassa thaiksi dubattuna! Olimme loppujen lopuksi ainoat länsimaalaiset koko bussissa, pieni voitto kai sekin.

Aamupalaksi Fazerin sinistä ja Changia

Ban Phen palveluiltaan ja idyllisyydeltään sanotaanko niukka kalastajakylä toimi välietappina Ko Sametin saarelle siirtymiseen. Koska saavuimme myöhään illalla, oli majoittuminen yöksi kuitenkin välttämätöntä. Hotellihuoneemme/bilekartanomme (22-vuotispäiväni!) oli melko kurja, mutta ainoa saatavilla oleva, ja kuten ystävälläni Outilla on tapana sanoa, kyllähän nyt yhden yön viettää vaikka kepin nokassa. Varsinkin jos siitä lystistä joutuu maksamaan ainoastaan kolmisen euroa henkeä kohden. Aamulla lattiamme alle pesiytyneen kukkoparven jollotukseen herättyämme hyppäsimme veneeseen ja suuntasimme Ko Sametille.

Ko Sametin saari on valtaosin luonnonsuojelualuetta ja jokaisen saarella vierailijan tulee maksaa noin viiden euron luonnonsuojelumaksu (ei sillä, että rahavarat olisivat esimerkiksi roskattomuudessa näkyneet). Luonnonsuojelualue käsittää esimerkiksi kaikki saaren itärannikon päärannat, joten sille menemiseltä voi tuskin välttyä. Lippua ei koskaan tarkistettu päärannalle vievän tien tarkastusporteilla, mikä tietenkin aiheutti mielikuvan haaskatuista rahoista. Lopussa tunnollisuus kuitenkin pelasti: kiiruhtaessamme takaisin Ban Phehen vievään laivaan luonnonsuojelulippu vaadittiin jokaiselta matkustajalta. Kukaan ei tule sitä kädestä pitäen myymään, vaan kukkaronnyörejä on höllättävä oma-aloitteisesti - lienee parempi tehdä se hyvissä ajoin.

KSR - naivin on helppo hymyillä

Entäs Ko Samet sitten itsessään? Ilman vertailukohteitakin lienee turvallista sanoa, ettei saari ole vielä pahimmasta päästä turismin määrässä, mutta sille lienee syynsä. Rannat olivat ihan jees, mutteivät henkeä salpaavia. Tekemistä oli suhteellisen paljon (jos rannalla makaamisen ja hieronnassa makaamisen sellaisiksi laskee), muttei kuitenkaan älyttömästi. Koska saari sijaitsee niin lähellä Bangkokia, oli turisteja viikonlopuksi sattuneen uuden vuoden kynnyksellä kiitettävästi liikkeellä. Näistä erittäin suuri osa oli paikallisia thaimaalaisia. Emme saaneet silti nauttia länsimaalaisuudestamme yksin: majoituimme bungalowiin, jonka pitäjä oli britti, seinänaapurimme oli ruotsalainen, muut majoittujat saksalaisia ja matkalla rannalle ohitimme päivittäin suomalaisen violettiin väriin mieltyneen melko eksentrisen herrasmiehen, joka viittoi meitä kultasormuksin verhoillulla kädellään peremmälle baariinsa. 7/11:n kassajonossa edellä jonottavan miehen paidan selkämyksessä luki Kerava, ja lehtitelineestä sai Iltasanomia.

Thairuoka oli matkan parasta antia, yllättävää sinänsä. Aasialaisista isoista keittiöistä se on ehdoton suosikkini vietnamilaisen rinnalla: molempien makumaailmassa on yleensä mukana jokin raikas elementti, yrttejä käytetään runsaasti ja chilissä löytyy. Thairuoassa peruselementtejä on neljä: tulinen, hapan, suolainen ja makea. Kaikki hyviä, yhdessä erinomaisia. Maan turismin määrästä huolimatta ruoka oli kautta rantain melko edullista, joskin monissa syömissämme ravintoloissa varmasti maan yleiseen hintatasoon nähden ylettömän kallista. Matkalla monesti hekumoitu fraasi "tämähän on halvempaa kuin kotona" on suomalaisen suusta armoton itsestäänselvyys melkein missä tahansa Aasiassa, mutta ainahan se mieltä lämmittää. Hyvä ateria, joka saattoi koostua esimerkiksi hedelmämehusta, papaijasalaatista, pääruoasta ja oluesta, irtosi paikasta riippuen 6-10 eurolla.


Hedelmämehut olivat kaikkialla Kaakkois-Aasiassa ihania. Niiden koostumus muistutti pikemminkin smoothieta kuin laihaa mehuntapaista, ja niitä tulikin kiskottua lähes päivittäin. Uskoimme hyvin pitkään mehujen maun olevan taivaallinen lähinnä siksi, että olimme kerrankin siellä missä ne hedelmät oikeasti kasvavat, mutta sen ainoan kerran kun mehukauppias kysyi "otatko sokeria", ja vastasin "ei kiitos", todellisuus iski vasten kasvoja. Niissä on sokeria. Mutta myös niitä trooppisia hedelmiä! Papaijaa, ananasta, guavaa! Banaania! Ja jäämurskaa, tuota paljon parjattua vatsataudin välitöntä aiheuttajaa.

En halua painaa kaikkia ulkomaille suuntaaville tarkoitettuja terrorisoivia varohuutoja villaisella, mutta jos olisin noudattanut niistä jokaista (älä syö mitään missä on majoneesia! älä syö vihanneksia! älä koskekaan kananmuniin!), olisin syönyt koko matkan vain paistettua kanaa ja ranskalaisia. Sikäli matka oli kokonaisuudessaan avartava kokemus: söin heti ensimmäisenä päivänä Ekkamailla katukojusta jotain paistettua asiaa missä oli jotain vihreää, tofua, kananmunaa tai vastaavaa, enkä tullut kipeäksi; ensimmäisenä päivänä Indonesiassa laitoin omakätisesti jääpaloja mehuni joukkoon, enkä tullut kipeäksi. Totta puhuen en kertaakaan saanut matkallani vatsatautia, vaikka se on tähän asti ollut iloinen perinteeni jopa Lontoossa käydessäni. Se tuskin suoranaisesti johtui siitä, että söin kojuruokaa, mutta eipä siitä näköjään haittaakaan ollut. Jos tietäisin, mitä maalaisjärki ruokavalinnoissa tarkoittaa, kehottaisin nyt käyttämään sitä. Ainoa vinkki jonka osaan antaa katuruokailun suhteen epävarmoille lieneekin watch and learn: hakeudu sellaisen kojun äärellä, jossa muutkin asioivat (Bangkokissa kaikkialla), ja tilaa samaa kuin edellinen.



Bangkokissa söimme yksinomaan kojuista (paitsi kerran Dunkin Donutsissa vieraillessamme krhm), mutta Ko Sametilla saaren funktio ensisijaisesti turistikohteena merkitsi sitä, että kojut oli korvattu saksan- ja ruotsinkielisillä ruokalistoilla saaren lukuisissa ravintoloissa. Rannalle levitetyllä matollakin ruoka toki maistui. Koska vierailuni oli Thaimaassa ensimmäinen laatuaan, opettelin ruoan suhteen perusasioita: erilaisia nuudeliruokia ja keittoja. Suureksi harmikseni ruokailuani rajoittaa jonkin sortin äyriäisallergia - Aasian maissa tämä rajaa valinnanmahdollisuuksia erityisen selvästi. Erilaiset rapuruoat olivat listoilla moninaisesti edustettuina, mutta osani oli tyytyä liha- tai kasvisvaihtoehtoihin. Jälkimmäisistä ykkössuosikikseni nousi usein alkuruoaksi tilaamani Som Tam eli tulinen papaijasalaatti. Pimeänä syysiltana innostuin väkertämään sitä Siaminlahden aaltojen huuhtoessa nostalgiaan taipuvaa aivolohkojen osaani erityisellä vimmalla. Raaka-aineiden osalta pieniä myönnytyksiä tehneenäkin se maistui erinomaiselta!


Semi Som Tam (neljälle)

1 vihreä papaija (noin 600 g, raasteena noin 1 litra)*
4 tomaattia
4-6 valkosipulinkynttä
2 chilipalkoa (keskivahvaa)
reilu kourallinen maa/cashewpähkinöitä syöjää kohden, yhteensä kenties 2 dl
4 rkl kalakastiketta*
4 rkl limemehua
2 rkl tummaa sokeria
1/2 tl valkopippuria
haluamaasi vihreää salaattia, esim. vesikrassia
korianteria

Nokkelimmat bongasivatkin jo raaka-aineiden joukosta niin tulisen, happaman, suolaisen kuin makean!

Kuori papaija, halkaise ja poista siemenet (oikeanlaisessa papaijassa ne ovat valkoisia). Raasta papaija pituussuunnassa nuudelimaiseksi raasteeksi. Leikkaa tomaatista ohuita pitkulaisia siivuja (esteetikkona poista ensin siemenet) ja lisää papaijaraasteen joukkoon. Valmista kastike hienontamalla valkosipuli sekä chili ja mortteloimalla ne kalakastikkeen, limemehun, valkopippurin ja sokerin kanssa tasaiseksi seokseksi. Myös sekoittaminen riittää paremman puutteessa. Sekoita kastike papaijaraasteen ja tomaattien joukkoon ja annan maustua tovi. Salaatin maustuessa paahda haluamiasi pähkinöitä pannulla ja lisää salaatin joukkoon. Asettele lautaselle haluamaasi vihreää ja nostele päälle papaijaseos. Viimeistele korianterilla ja tarjoa heti.

*-merkittyjen raaka-aineiden hankkimiseen suosittelen kaikille Helsingissä pyöriville Hakaniemen Vii Voania (Hämeentie 3). Suositus pätee myös esimerkiksi itämaisiin mausteisiin, papuihin, maissijauhoihin, nuudeleihin, soijakastikkeeseen, itämaisiin yrtteihin, kondensoituun maitoon... Hämeentien etnisten kauppojen kavalkadin tarjonnasta Vii Voan on oma suosikkini, mutta tarjontaan kannattaa käydä tutustumassa muuallakin. Hinnat ovat tietyissä tuotteissa huomattavasti perusmarketteja edullisempia, mutta tämä ei tarkoita, että kaikki olisi automaattisesti halpaa. Esimerkiksi viileäkaapista löytyvän vihreän papaijan (=raa'an papaijan) kilohinta oli 12e/kg, jolloin ostamani mötikän hinnaksi tuli noin seitsemän euroa. Se on toki halvempi kuin lentolippu Thaimaahan, mutta kirpaisee silti melkoisesti.

Kaikki thai-fiilit lienevät pian valmiita heittämään ensimmäisen kiven, mutta minusta papaijan voisi Suomessa hyvin korvata jollain muulla miedolla raasteella. Salaattihan ei olisi sen jälkeen tietenkään enää autentti Som Tam, mutta koska ruoan pointti on sen herkullisessa kastikkeessa, jota papaijan mietous vain tasoittaa, voisi sen hyvin toteuttaa jollain muulla. Kaalisalaatti thaihengessä, anyone? Papaijan osalta myös kypsän oranssi papaija sopisi - sen kilohinta peruskaupassa oli samaisena päivänä noin puolet vihreästä.

Kaiken kaikkiaan Thaimaa jätti melko ristiriitaisen olotilan, sikäli kun maasta nyt voi mitään kokonaisarviota vain kahden kohteen perusteella antaa. Bangkok oli hektinen, meluisa ja paikoin erittäin länsimaalainen isoine ostoskeskuksineen ja kansainvälisine ketjuliikkeineen. KFC-valotaulut hehkuivat siellä täällä ja piraattikosmetiikkaa sai kaikkialta. Reppureissaajien toinen koti Khao San Road oli juuri sitä mitä kuvitella saattoi: erinomainen paikka buukata lippuja ja kyytejä muualle Thaimaahan ja tehdä pakolliset ostokset Chang-paidasta olkihattuun. Söin Bangkokissa matkan kenties parhaimman, mutta myös varmasti koko maan hirveimmän aterian. Jälkimmäinen tapahtui MBK-kompleksin buffetravintolassa, jossa proteiinielementti oli ratkaistu katkarapujauheella (en edes halua tietää mitä se on) ja jonka salaatissa parveili hyönteisiä jopa allekirjoittaneen sietokyvylle liikaa. Bangkokissa suutani koeteltiin myös muulla tapaa: kaikki oli tulisempaa kuin Ko Sametilla.

Ko Samet itsessään oli hyvä paikka juhlia uutta vuotta ja paikalliskulttuuriin tutustuminen erinäisten ämpärien muodossa hoidettiin erinomaisin arvosanoin. Elefanttikaulakorunikin päätti vapautua kaltaistensa pariin. Juhlahumun hälvettyä kaiken roskan alta ei kuitenkaan paljastunut sitä kaikkein hienointa paratiisisaarta - voin suositella Ko Sametia juuri kaltaisillemme nopeasti Bangkokista rannalle haluaville reissaajille, joiden tavoitteena on yksinomaan vain päästä rannalle. Bangkokin läheisen sijainnin vuoksi saari on Thaimaan mittakaavassa hieman kalliinpuoleinen, mutta muutaman päivän visiitillä se tuskin haittaa. Pidemmäksi aikaa en ehkä Ko Sametille lähtisi muutenkaan.

Thaimaa lienee ansainnut maineensa "jokaiselle jotakin" tarjoavana kohteena, mutta matkallamme se oli vasta alkusoittoa jollekin paljon paremmalle. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin!

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Matkalla

Rääppijän ihka ensimmäisessä postauksessa mainitsin blogin saattavan hetkenä minä hyvänsä muuttaa kurssinsa suuntaa muuttuakseen hetkellisesti kaukomaiden perään haikailevaksi matkablogiksi. Tähän mennessä uhkaus on jäänyt toteuttamatta, mutta viimein on aika laajentaa repertuaaria jo kauan suunnitteilla olleille taajuuksille!


Alkuvuoden teknisesti maailman ympäri kuljettaneesta reissusta latasin ruokanäkökulmaa tukevia kuvia Flickr:iin jo kesäkuussa, mutta juttusarja on saanut tähän asti odottaa, koska olen ollut laiska. Nyt aion olla tulessa. Sisäänheittokuva sopii paikalleen loistavasti: ei siksi, että kuvittelisin olevani kuin Anthony Bourdain (grrr) (vielä), vaan koska selvästi syvällä sisimmässäni tiesin tämän päivän vielä koittavan. Bourdainin mitä mainioin teos Kitchen Confidential oli yksi muutamasta kirjasta, jotka pakkasin rinkkaani reilun parin kuukauden rykäisyä varten, ja niistä ainoa, jota en raaskinut matkan aikana vaihtaa toiseen. Sinänsä harmittaa edelleen, että vaihdoin Arundhati Royn The God of Small Thingsin heti sen luettuani johonkin tyhjänpäiväiseen romanttiseen trilleriin - siinä on kirja, jota suosittelen todella paljon.

Itse postauksen aiheena ei ole kuitenkaan tien päällä lukemani kirjallisuus, vaan - arvaatte kyllä - tie itse. Keskimittaa vielä reilusti lyhyemmän elämäni aikana tielleni on siunaantunut melkoinen määrä matkoja, maita ja kaupunkeja. Viimeisimmistä voi osittain syyttää kiertomatkojeni vitsauksena ollutta loputonta ahmimisvimmaa - kesän 2008 reilillä suorastaan keräsimme maita, ikään kuin pelkkä paikallaolo olisi jokin suurikin meriitti. Sittemmin pää kolmantena jalkana paikasta toiseen tohottaminen on alkanut näyttää typeryydeltä. Jo reilillä juokseminen vaati veronsa: viimeisimpiin kohteisiin lukeutui Pariisi, joka sen hetkisen vireystason ja kirkkokokeneisuuden puitteissa on jäänyt mieleeni tylsänä kaupunkina.

Sallinen itselleni mahdollisuuden vielä joku päivä palata Pariisiin ja rakastua. Siihen asti pyrin kuitenkin oikeasti keskittymään paikkoihin jo niissä ensimmäistä kertaa vieraillessani. Jostain syystä monelle - myös itselleni - tuntuu matkalla olevan prioriteettina nähdä lyhyessä ajassa niin paljon kuin mahdollista, kun kerran sinne asti on tultu. Osittain seison tämän takana, jos vertailukohtana on täydellinen eiminkääntekeminen ja eristäytyminen monikansallisen hotellin palvelujen piiriin vain hotellihuoneen ja uima-altaan väliä valkoisissa froteetossuissa läpsytellen. "Mahdollisimman paljon" saa kuitenkin helposti liiallisia mittasuhteita. Ihanteellisen matkan jälkeen osaisin kertoa itse kohteesta jotain muutakin kuin sen, missä minä olen käynyt.

Vastoin yleistä harhaluuloa väitän määränpään ja matkan sinne olevan yhtä tärkeitä. Kaipuu päästä pois, minne vaan, on tuttu tunne myös täällä päässä, ja kärsin kroonisesta halusta kuulua taas pienen hetken siihen universaaliin rinkat selässä risteilevään ei-mistään-kotoisin olevaan ihmisryhmään, jota kaikessa irrallisuudessaan ei kenties sido yhteen mikään mutta samalla kaikki. Toisaalta haluan yhä kasvavassa määrin oppia matkoillani jotain uutta - jotain muuta kuin sen, missä rajan yli pääsee kätevästi, ja sen, mistä saa halvinta olutta. Haluan oppia ymmärtämään maata, jossa olen juuri vieraillut ja tuoda kenties jotain mukanani. Näine suurine suunnitelmineni en voi kuitenkaan seuraavassa postauksessa millään kertoa suurta tarinaa Thaimaasta, vaikka siellä vuodenvaihteessa juuri 22-vuotta täyttäneenä viikon vietinkin. Thaimaassa minua nääs kiinnosti auringon lisäksi ennen kaikkea olut. Ja Pad Thai.

Olen aina osannut järjestää eteeni ruokaa, myös ulkomailla. Matkan bahasa indonesia -sanakirja koostui lähes yksinomaan fraaseista, joilla aterian saanti voitaisiin mahdollisimman tehokkaasti turvata. Koska Rääppijä on ennen kaikkea ruokablogi, aionkin tunnelmoida menneitä ja tulevia matkoja ennen kaikkea ruoan kautta. Ruoka on suora väylä tiettyyn maahan tai alueesen tutustumiselle ja sellaisena yksi parhaista - kenties myös yksi helpoimmin lähestyttävistä. Eräs syömisen parhaita puolia onkin se, että jokaisella suupalalla tulee kyllästettyä itsensä kulttuurilla vaikka väkisin. Ei sillä, että minua olisi koskaan tarvinnut pakottaa; ulos ovesta tai ruokapöydän ääreen.
   

tiistai 11. lokakuuta 2011

Lempijuttuja

...on omena-kanelismoothie. Sen pitemmittä puheitta tässä resepti.

Omena-kanelismoothie (reilut 3 dl)

noin 1 dl omenasosetta
noin 1 dl partaäijää aka Lindahl'sin turkkilaista jogurttia
noin 1 dl (tuorepuristettua) omenamehua
1/4 tl kanelia
1/4 tl inkivääriä

Nakkaa sekoittimeen ja surauta kuohkeaksi. Ripottele halutessasi pinnalle leseitä tai siemeniä.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Sadonkorjuu jatkuu

Omenoista on tullut jaariteltua nyt sen verran paljon, että lienee aika perustaa sille oma kategoria. Tällä kertaa tein omenoista erästä syksyn helpointa ja monikäyttöisintä lisäkettä: omenasosetta. Omenasosemania tarttui mukaan viime vuosituhannen puolivälissä ollessani vaihto-oppilaana Jenkeissä, niin kuin ilmeisesti vähintään joka toinen asia tai ruokalaji, josta kirjoitan. Jenkit ja omenat tuntuvat oleman blogin vahvimpia teemoja, mutta ei voi mitään: niillä on molemmilla gastronomisesti erityinen paikka sydämessäni.



Näen elämäni kaarena, jota rytmittävät muutamat kaudet ja iät, jolloin kainenlaisen uuden omaksuminen ja identiteetin kehittyminen on ollut erityisen voimakasta. Voidaan jopa perustellusti puhua elämässäni tapahtuneista paradigman vaihtumisista! Yksi ajoittuu noin vuosille 1998-1999, jolloin kärsin ja hikoilin historian suurimmassa koirakuumeessa, minkä seurauksena kahlasin lukuisia koiraopuksia kannesta kanteen ja tein pitkälle vietyjä swot-analyyseja perheeseemme parhaiten sopivista roduista. Kognitiivisesti aika oli ilmeisesti erittäin hedelmällistä, sillä tunnistan kadulla edelleen häkellyttävän monia koirarotuja ihmiseksi, joka ei siis loppujen lopuksi ole koskaan omistanut koiraa tai ollut sellaisen kanssa muutenkaan kovin läheisissä tekemisissä. Miksen käyttänyt silloin aikaani esimerkiksi kiinan opiskeluun? Toinen vaikutteille altis kausi oli luonnollisesti aikani Michiganissa. Opin tuntemaan maapähkinävoin, aloin juosta, löysin kaikki oleellisimmat indiepoikabändit ja räminäryhmät, eikä mikään ollut enää entisellään.



Tarina toimii tietenkin aasinsiltana siihen, että kyllä, siellä Jenkeissä meillä syötiin paljon omenasosetta. Omenasose kuului syksyyn siinä missä sormet kohmeisina lehtereillä istuminen koulun futispeleissä; henkilökohtaisesti lappasin sitä kitaani varmaan useampia gallonia. Omenasose tehtiin itse, mutta myös kaupan hyllyt alkoivat täyttyä kausittaisista tuotteista. Paikallisesta Plumb'sista sai hyllymetreittäin maitotonkan kokoisissa pakkauksissa tulevaa apple cideria. Kyse ei ole meikäläisittäin käsitettävästä siideristä, vaan sameasta, paksuhkon mehun tai nektariinin tyyppisestä juomasta. Apple cideria juotiin sekä kylmänä että lämpinä, silloin pinnalle sirotellun kanelin kanssa.



Rakkauteni kaikkeen kausittaiseen juontaa aikansa nimenomaan Michiganissa viettämääni aikaan. Ei siksi, etteikö Suomessa olisi myös neljää vuodenaikaa - sen ymmärtämiseen tarvittiin vaan 16-vuotiaan herkkä ikä kaukana kotoa. Kausituotteissa on jotain ihanan lopullista ja ainutkertaista ainaisiin ympäri vuoden saatavilla oleviin vakuumipakattuihin ruokiin verrattuna. Syökää siis omenoita, nyt kun niitä on tarjolla. Eräät tahot jaksavat paasata hedelmien turhan suuresta kulutuksesta, mikä itsestäni on pääasiassa vaan ilonpilaamista. Samalla on kuitenkin totta, ettei mangojen ja appelsiinien ahmiminen varsinaisesti sovi yhteen nyt niin trendikkään lähiruokaperiaatteen kanssa. Ja kuka edes kaipaa kumkvatteja? Miksi niitä pitää oikeasti raahata kauas pohjoiseen parin jälkiruokahifistelijän takia? En jaksa saarnata aiheesta enempää, sillä syön paljon hedelmiä itsekin. On silti kiva juttu, että meillä on edes omena - ainoa Suomessa hyvin kasvava hedelmä! Suosikaa sitä siis vielä kun voitte. Kiiwejä kerkeää syödä myöhemminkin.

Omenasosepurkki eri kulmista -kuvasarjasta kiitos itselleni, omenoille ja Ikealle.

Omenasose (noin puoli litraa)

4 suurehkoa omenaa
1 dl vettä
kanelitanko

Pilko omenat haluamaasi kokoon, kuitenkin suht saman kokoisiksi. Omenat voi soseuttaa kuorineen tai ilman. Kiehauta vesi kattilassa kanelitangon kanssa ja lisää omenat. Anna poreilla välillä sekoitellen, kunnes omenat ovat sopivan pehmeitä. Ota kattila pois liedeltä, poista kanelitanko ja soseuta esim. sauvasekoittimella. Jos käytät blenderiä, anna soseen jäähtyä ennen soseuttamista ellet halua seinillesi uutta vaaleankeltaista väriä.


Omenasose on aivan mahtava juttu ja sitä voi käyttää vaikka mihin. Hillonkorvikkeena se toimii erinomaisesti, ja on huomattavasti terveellisempää sillä se sisältää mehupurkkienkin kyljestä tutun tekstin mukaisesti vaan hedelmän omat sokerit. Mielestäni sose onkin tarpeeksi makeaa sellaisenaan, eikä kaipaa lisämakeutusta. Yhtä hyvin toimii soseen yhdistäminen jugurttiin. Maustettujen jogurttien osalta olen aina pitänyt erityisen paljon Valion uuniomenasta. Harvoin kuitenkaan ostan maustettuja jogurtteja, sillä ne sisältävät aivan turhan paljon sokeria, ja koska maustamaton yhdistettynä marjoihin tai hedelmiin on vaan niin paljon parempaa. Omenasose ja jugurtti ripauksella lisäkanelia hakkaa valmiin sekoituksen mennen tullen! Kyseinen yhdistelmä toimikin pohjana uudessa lempismoothiessani, ohje seuraavassa postauksessa.

there's no "I" in team!

perjantai 7. lokakuuta 2011

King William

Tallinnastakin löytyvä Boost-smoothiebaari oli kova juttu alkuvuoden reissulla Australian ja Uuden-Seelannin suunnalla. Niistä lisää pian starttaavassa ruokamatka-juttusarjassa! Yksi parhaista ketjun smoothieista kantoi nimeä King William Chocolate. Kyseinen herkku muistutti maultaan ja koostumukseltaan pikemminkin pirtelöä kuin smoothieta ja taisikin koostua osittain jäätelöstä. Pirtelön ja smoothien välinen raja on taas yksi veteen piirretty viiva, mutta jälkimmäisessä oleellista lienee sen pohjautuminen jogurttiin.

Tallinnassa Boost-retkellä, osoite Rotermanni-kortteli
Jostain syystä smoothieista puhuttaessa kaikki hedelmien ja marjojen ulkopuoliset raaka-aineet tuntuvat jäävän auttamattomasti paitsioon. Mikään ei kuitenkaan estä tekemästä kaakaopohjaista "pirtelöä" kevyempänä versiona - smoothiena. Kaakao itsessäänhän on erittäin terveellistä, eikä mielestäni edes kaipaa kovin paljoa makeutusta toimiakseen teleporttina johonkin euforiseen ja makuhermoja hellivään toiseen ulottuvuuteen. Tämä on tosin tummaa suklaata rakastavan, välillä tummaa kaakaojauhetta sellaisenaan syövän ihmisen mielipide.

Olen paraikaa töissä siinä talossa, josta purkautuu tasaisena virtana ihmisiä ympäri kaupunkia keltaiset kassit molemmissa käsissään. Tänään saavuin jälleen kerran kotiin melko kaikkeni antaneena, ja mieleni teki jotain hyvää mutta helposti kurkusta alas soljuvaa. Ei kuitenkaan viiniä. Kuningas William mielessäni aloin raapia kokoon smoothieeseen sopivia aineksia. Kaakaon ja nestemäisten ainesten lisäksi kaipasin juomaani jotain edgeä, ja mieleeni muistui vuonna 2006 Michiganissa nauttimani kenties kaikkien aikojen paras pirtelö. Sen makuna oli suklaa-maapähkinävoi; voi vain arvailla kuinka monen Big Macin verran kyseisessä juomassa oli kaloreita. Maapähkinävoi on sittemmin lunastanut paikkansa ruokakaappini vakiasukkaana, mutta terveellistä linjaa jatkaakseni lisäsin smoothien joukkoon lusikallisen tahinia.

Tahini on juuri se ärsyttävä raaka-aine, joka mainitaan valtaosassa hummus-ohjeita: seesamitahnaa, jonka ostamista harva hummusta vain silloin tällöin nauttiva pystyy itselleen perustelemaan. Itse pyöräytän hummusta sen verran usein (viimeksi toissapäivänä), että päätin viimein sijoittaa tahinipurkkiin. Ei ollut hukkaostos! Tummista kuorellisista seesaminsiemenistä valmistettu tahna maistuu pähkinäiselle ja muutenkin hieman samantapaiselle, kuin pähkinävoit yleensä. Niihin verrattuna tahinissa on etuna vielä seesaminsiemenien korkea kalsiumpitoisuus. Luomutahinissani on mukana suolaa, joten smoothiessa se toimi suklaisuutta tasapainottavana maukkaana elementtinä - ajattele Snickersiä.

Kyllä se sitten pani väkisinkin hymyilyttämään, kun lopputulos oli tämä:



Kaakao-banaani-sesam-smoothie (halkaisijaltaan noin 25 senttinen lammikko)

1,5 dl maitoa
100 g maitorahkaa
1 rkl tummaa kaakaojauhetta
1/2 rkl tahinia
1/2 banaani

Aja blenderillä tai sauvasekoittimella tasaiseksi. Jos käytät sauvasekoitinta, aseta se lopuksi mittalasiin ja luota sen pysyvän itsestään pystyssä. Mikäli teet smoothien blenderillä, annostele valmiista juomasta miellyttävän kokoisia lammikoita esipestylle tasolle.

Tällaiset vastoinkäymiset ovat siitä hyviä, että ne tarjoavat jälkikäteen arvokkaan tilaisuuden tarkastella omaa suhtautumistaan tilanteeseen. Ilahduin, kun huomasin kasvaneeni ihmisenä - saavuttaneeni aivan uudenlaisen sietokyvyn tason. Vielä muutama vuosi taaksepäin olisin mäiskinyt ja paiskinut ovia ja polkenut jalkaa kuin kuuluisa näyttelijä Anson Mount siinä yhdessä Crossroadsin erityisen hyvässä kohtauksessa konsanaan. 22-vuoden kypsässä iässä solmin hiukseni kylmän viileästi takaraivolle ja aloin ryystää.

Kiittäkää onneanne, että kamerasta loppui juuri silloin akku.
 

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Sisällä chiliä

Helsingin Meksikobuumi jatkuu, enkä puhu nyt vain itsestäni. Tämänpäiväisissä annoksissa meininki saattoi kyllä olla enemmän texiä kuin mexiä: enchilladoja lähdin hakemaan, mutta lopputulos muistutti huomattavasti enemmän Yhdysvaltain kouluruokailustakin tuttua noin 3000 kaloria sisältävää wet burritoa. Tiedä sitten, onko noissa mitään eroa.

Mausteiden ja raaka-aineiden arviot ovat suuntaa-antavia, totta puhuen en mitannut mitään vaan ymppäilin vaan tavaraa pataan summamutikassa välillä maistellen. Meksikolaista keittiötä parhaimmillaan. Perus-enchiladoissa on ymmärtääkseni usein täytteenä vaan tomaattia ja juustoa, mutta alla olevasta reseptistä voi muuntaa vegeversion jättämällä lihan pois ja korvaamalla sen soijarouheella, tai vaan laittamalla kaksinkertaisen määrän papuja. Tortillalettujen sisään voi oikeastaan piilottaa mitä ikinä lystää, sillä kääröt muuttuvat joka tapauksessa autenttisiksi enchiladoiksi päälle valeltavan kastikkeen ansiosta!

Enchiladat liha-paputäytteellä (8 kpl)

Täyte

1 sipuli
1 vihreä paprika
1-2 valkosipulin kynttä
400 g luomu naudan jauhelihaa (ei onnistu tavallisella)
1/2 - 1 chilipalko hienonnettuna ja siemenet poistettuna
2 tl juustokuminaa
2 tl paprikajauhetta
1/2 tl oreganoa
1/2 tl valkopippuria
suolaa
pippuria
1/2 tlk tomaattimurskaa
1 pkt käyttövalmiita mustapapuja huuhdottuna
oliiviöljyä

Enchilada-kastike

1 rkl vehnäjauhoja
1 rkl chilijauhetta
2 rkl öljyä
1/2 tlk tomaattimurskaa
1/4 tl juustokuminaa
hiven valkosipulia
suolaa
vettä

Lisäksi
- vahvahkoa juustoraastetta (esim. cheddar) maun mukaan
- tortillalettuja kaupasta tai reseptin mukaan
- guacamolea (ohje yllälinkitetyssä postauksessa)
- hienonnettua korianteria
- hapankermaa, salsaa, salaattia, mitä vain

Täytettä varten silppua sipuli, hienonna valkosipuli ja kuullota paistinpannulla tilkassa öljyä. Lisää pieneksi kuutioitu paprika ja freesaa vielä hetki. Lisää jauheliha, ruskista, ja lisää mausteet. Anna kypsyä ja maustua tovi ja lisää sitten tomaattimurska. Jos seos vaikuttaa liian tönköltä tai jos aiot antaa sen muhia kauan, voit myös lisätä tilkan vettä. Pavut voi lisätä seokseen joko tässä vaiheessa tai vasta juuri ennen enchiladojen käärimistä riippuen siitä, haluaako niiden muheutuvan vai pysyvän rakenteeltaan kiinteinä.



Liha-papupadan hautuessa valmista enchilada-kastike. Kuumenna kattilassa öljy ja lisää siihen vehnäjauho ja chilijauhe. Sekoittele ja ruskista hetki, ja lisää sitten loppu tomaattimurska. Huljuttele purkin reunamat vedellä ja lisää joukkoon kunnes kastike on sopivan paksuista. Mausta, kiehauta ja anna tekeytyä hiljalleen noin 10 minuuttia.

Kun sekä kastike että täyte ovat valmiita, voitele sopivankokoinen uunivuoka. Lämmitä tortillalettuja nopeasti mikrossa, jotta ne muuttuvat joustaviksi eivätkä halkeile. Ota yksi tortillalettu, laita sen keskelle täytettä pari reilua ruokalusikallista ja kääri tiiviiksi kääröksi. Aseta vuokaan saumapuoli alaspäin ja toista lopuille seitsemälle. Valele valmiit kääröt enchilada-kastikkeelle, ripottele pinnalle juustoraastetta ja paista uunissa 225 asteessa noin 10 minuuttia tai kunnes juusto on sulanut ja saanut hieman väriä.

Tarjoile esimerkiksi guacamolen kanssa.