Omenoita ja porkkanoita

Hyvää iltaa,

Jauhopilvien ja nopeiden hiilareiden teemapäivät jatkuvat, tarve ympäröidä itsensä pullantuoksuiseen suojavaippaan iski jälleen. Syytän eilisiä Guinness-kakkuja, taisi nimittäin olla ensimmäinen kerta koskaan kun leivoin vastaavassa mittakaavassa pääsemättä itse osingoille edes pikkutunneilla takahuoneessa tapahtuvien rääppiäisten merkeissä. Palkinnoksi muille leipomisesta (ja koska ulkona on kylmä ja mieli on vähän haikea ja nukuin aikaisemmin aamiaisen ohi ja...) päätin leipoa tänään itselleni.

Tällaista tarvetta palkita itsensä melko arkisistakin saavutuksista tuntuu olevan enenevässä määrin liikkeellä. Milloin ilmiö mahtaa olla saanut alkunsa? Itse olen viimeisen parin kuukauden aikana muun muassa ostanut järjettömän kalliit kengät koska jee, kesätyöt loppuivat, ostanut toiset kengät koska hei, palautin kandin, lähtenyt ulkomaanreissulle koska voi sun, myöhemmin se ei välttämättä ole enää mahdollista... viimeinen argumentti ontuu koska siihen nyt liittyy edes jotain elämää suurempaa disney-fiilistä.

Jollain tavoin koko ajan tuntuu kuitenkin olevan syytä taputtaa itseään selkään poikkeuksellisen onnistuneesta suorituksesta. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, päin vastoin - turha nöyristeleminen on kurjaa. Omista tekemisistään voitaisiin olla monin verroin ylpeämpiä ja ne kuuluisat pienet ilot tekevät elämästä melko mukavaa. Kyseenalaista on kuitenkin se, että onnistuminen tai jonkun asian päätökseen saattaminen itsessään vaikuttaa monesti sivuseikalta, vain välilliseltä perusteelta jonkun materiaalisen ja käsinkosketeltavan ostamiseksi, minkä seurauksena alan nähdä onnistumisia kaikkialla.

Ostamani kengät ja leipomani pullat harvoin täyttävät mitään varsinaista tarvetta. Olen vain halunnut ne ja perustellakseni itselleni miksi tähän ainaiseen haluamiseen pitäisi jälleen kerran vastata, nyökännyt itselleni rohkaisevasti ja muistuttanut siitä miten reippaasti tänäkin aamuna tartuin toimeen ja ryhdyin hoitamaan asioita. Turhaa kuluttamista lähtökohtaisesti vastustavana olen asettanut itselleni uuden hankinnan tai leivonnaisen ehdoksi sen, että se on jollain tavoin ansaittava. Ei niin kovalla työllä. Esimerkiksi heräämällä aamulla. Aikaansaannosten ja satunnaisten onnistuminen arvottaminen on mennyt vähän kummalliseksi: omalla kohdallani tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että pari laskua verkkopankissa maksettuani olen kieriskellyt tovin omassa erinomaisuudessani, ja aikaansaavuuden nostattamassa mielihyväpöllyissä myöntänyt itselleni loppupäivän vapaaksi.

Alan hiljalleen ymmärtää puheet pullamössösukupolvesta. Muna vai kana -hengessä haluaisin kuitenkin kysyä seuraavaa. Onko ongelmana sukupolvelleni ominainen patalaiska luonteeni, joka ei voi flegmaattisessa naiviudessaan ymmärtää tuon taivaallista veteraaniemme tämän maan eteen tekemästä oikeasta työstä, sillä kaikki on aina kannettu valmiina eteen ja tästä seurauksena uhrautuvaisuuden ja oikean ansioitumisen käsite on jäänyt täysin vieraaksi? Vai onko syynä sittenkin suuren ja mahtavan markkinakoneiston oppimateriaaleista omaksumani rooli ennen kaikkea kuluttajana - eräänlainen käyttäytymismalli, jonka mukaan haluan ja tarvitsen kaikkea uutta ja kiiltävää lisää ja koko ajan enemmän, ja pysyäkseni kyydissä ensin toimin, ja sitten vasta mietin ja keksin syitä miksi.

Kuinka usein itseään on sopiva palkita ja mistä aiheesta? Kerran kuussa? Jokaisesta tentistä?

Ruoskinko itseäni turhaan? Eikö tilanne vain joskus vaadi samppanjaa?

Avoimeksi jäänee kysymys siitä, kumpi taas on parempi, itsensä palkitseminen kuluttamalla vai syömällä. Säilytänkö vyötäröni vai laitanko korteni kekoon maailman pelastamiseksi turhan tavaran aiheuttamalta hukkumiskuolemalta?

Tänään ajattelin teitä kaikkia muita sekä tulevia sukupolvia, ja leivoin muffinseja.

Omena-kauramuffinsit (6 kpl)

1 muna
1,2 dl jugurttia tai maitoa tai sekoitusta
0,6 dl (rypsi)öljyä
1,2 dl jauhoja
1,2 dl kaurahiutaleita
2 rkl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1/2 tl ruokasoodaa
1/4 tl suolaa
1/4 tl muskottipähkinää
1/4 tl kanelia
1 pieni hapahko omena

Vatkaa kananmuna kevyesti ja lisää nesteet. Sekoita kuivat aineet toisiinsa ja lisää munaseokseen. Älä vispaa vaan sekoita vain sen verran, että seos on jotakuinkin tasainen. Pilko tai raasta omena (kuori halutessasi) ja kääntele taikinan joukkoon. Annostele muffinsivuokiin.

Paista 200 asteessa 20 minuuttia.

Oudot mittayksiköt johtuvat siitä, että alkuperäinen hieman muuntelemani ohje oli peräisin amerikkalaiselta nettisivulta. Ruoanlaiton (ja ilmeisesti kulutustottumusteni...) osalta olen niin amerikkalaismielinen, että pitäisi varmaan sijoittaa omaan cup- ja ounce-pohjaiseen mittasettiin. Yks "kuppi"han on noin 2,4 dl, tavallisten suomalaisten mittojen kanssa painiessa vähän turhan epämääräinen mitta.

Omista muffinseistani tuli rakenteen puolesta vähän haperoja ja romuluisia, johtuen varmaan siitä, että käyttämäni omena oli melko kookas ja omenakuutioita päätyi taikinan joukkoon kokoonsa nähden liikaa. Omenani ei muutenkaan ollut leipomistarkoituksiin paras mahdollinen, sinänsä kelpo ja paraikaa erittäin edullinen royal gala. Melko makea ja suht jauhoinen gala on yksi suosikeistani sellaisenaan syötäväksi omenaksi, muttei kuitenkaan kovin hyvä leivontaomena. Nyt kun omenat ovat sesongissa ja kaupan hyllyt pursuavat erilaisia lajikkeita, kannattaakin perehtyä siihen, mihin käyttötarkoitukseen mikäkin parhaiten sopii. Tässä yksi melko kattava listaus aiheesta.

I'm lost in the woooorld

Murusia rinnuksilla ja mieli sokerihumalan turmelemana kevyeeseen yli-analysointiin ja kaiken kyseenalaistamiseen kehottaen, hyvää yötä toivottaa yours truly.
   

Aina joku lähtee

Kun huomattava osa koko kesän ympärillä pyörineestä lähipiiristä hajaantuu lyhyen ajan sisällä palasiksi ympäri maailmaa ottaa se kuulkaas koville. Terveisiä vain Englantiin, Islantiin, Uuteen-Seelantiin ja Saksaan.

Melankolisissa tunnelmissa keitin itselleni kupin kuumaa. Cafe de Nopalista saa satavarmasti Suomen parasta kaakaota - siellä on ymmärretty ympätä joukkoon chiliä ja kunnolla. Chilikaakaosta á la traaginen nuori nainen ei voida puhua Nopalin juoman kanssa samassa lauseessakaan, mutta kyllä se paremman puutteessa asiansa ajoi. Rääppijä suosittelee: nesteeksi puolet maitoa ja puolet kermaa.

Vahvan ihmislapsen chilikaakao

2 tl tummaa kaakaojauhetta
1 tl tummaa sokeria
1/2 - 1 tl chilijauhetta
reilu 2 dl maitoa, mahdollisimman rasvaista sellaista, kurri on tässä kilpailussa armotta paperitiikeri

Sekoita jauheet ja sokeri, lisää kuumennettu maito. Uskomatonta, että kirjoitan tällaiselle ikiaikaisuudelle reseptiä. Olkoon - kirjoittaminen on terapeuttista, siinä missä suklaakin. Sitäkin saatoin tiputtaa kupin pohjalle palasen.

Keittiöni on epämääräisten ruskeiden läikkien peittämä, tahroja on myös valkoisessa paidassa. Kaakaon jälkeen leivoin vallilalaisille insinööreille kaksi Guinness-kakkua. Toinen on vielä uunissa, joten asiasta lisää myöhemmin.

Hellikää, kähmikää, rapsutelkaa ja silitelkää toisianne. Maailmassa ei ole koskaan liikaa halauksia tai kaakaomukillisia. Nyt on jo teitä kaikkia ikävä.

   

Sometimes I feel so sick at the state of the world that I can't even finish my second apple pie

Sain vasta tänä vuonna selville, että voin syödä raakoja omenoita. Voissa ja sokerissa uineita, kanelilla kyytipojitettuja erinäisin tavoin pehmeäksi kypsenettyjä omenia (omenoja? omenoita?) olen toki syönyt aina. Sellaiset ovat pääosassa myös syksyn tärkeimmässä jälkiruoassa. Piiraat kuuluvat syksyyn siinä missä omenatkin, ja vastavirtaan räpiköiminen on aina virran mukana kellumista vaikeampaa, joten...

Seuraa simppeli ja mielestäni kaikkein paras omenapiiraan resepti: ranskalainen klassikko Tarte Tatin, ehdoton suosikkini myös kaikista erisnimiä kantavista leivonnaisista ylipäänsäkin. Herkku tunnetaan myös nimellä keikauskakku ja sen puitteissa keikauttaa voi toki muitakin hedelmiä. Klassisin Tatin nojaa kuitenkin omeniin, mielellään happamiin, tasapainottamaan piiraan muuten jopa ällömakeaa makumaailmaa.

Tarte Tatinin nerokkuus piilee sen yksinkertaisessa rakenteessa - raaka-aineita on vain viisi, ja niistä valtaosa jo edellä mainittuja aina toimivia kunnon leivonta-aineita. Yksinkertainen on kaunista ja hyviä raaka-aineita käytettäessä usein parasta, niin paljon kun kaikenlaisesta oudosta fuusiokikkailusta tykkäänkin.

Tarte Tatin (kahdelle sikailijalle tai useammalle)

3 hapahkoa omenaa, esimerkiksi granny smith (isoäitimäisyys sopii tähän muutenkin loistavasti)
1,5 dl sokeria
100 g voita
kanelia maun mukaan
2 levyä voitaikinaa

Ideaalitilanteessa Tarte Tatinin valmistukseen kannattaa käyttää valurautapannua, jolloin sama astia toimii sekä hellalla, että uunissa. Mikäli taloudesta kuitenkin moinen paistoväline uupuu, voi omenat varmasti kypsennellä erikseen tavallisella pannulla tai tavallisessa kattilassa, siirtää voideltuun uunivuokaan ja edetä alkuperäisen suunnitelman mukaan. Kuvitellaan kuitenkin, että käsillä on ideaalitilanne.

Kuori omenat ja pilko suurehkoihin, saman paksuisiin lohkoihin. Aseta valurautapannu liedelle ja käännä levy keskilämmölle. Laita voi pannulle sulamaan, ja lisää sulaan voihin sokeri. Hämmentele seosta kunnes sokerikin on sulanut muodostaen voin kanssa vielä vaalean siirappimaisen seoksen. Lisää pannulle omenalohkot mahdollisimman tiivisti ja kauniisti - valmiissa piiraassa ne jäävät päällimmäisiksi. Jätä pannu keskilämmölle porisemaan noin vartiksi tai pidemmäksi aikaa, kunnes siirappi on karamelisoitunut omenineen kullanruskeaksi. Tee tasaisin väliajoin itsellesi palvelus ja käy maistamassa omenaista siirappilientä (note to self: se on kuumaa).

Tulevaa ennakoivassa kuvassa piiras lymyilee jo Helsingin kenties puhtaimmassa uunissa. Terveisiä äidille...

Laita tässä välissä uuni lämpiämään 180 asteeseen ja ota voitaikina sulamaan. Kauli/painele kaksi levyä yhteen ja jotakuinkin ympyrää muistuttavaan muotoon. Kun omena-siirappiseos näyttää valmiilta, ota pannu pois liedeltä. Ripottele päälle kanelia ja nosta taikinalevy koko komeuden päälle. Pieni rustiikkinen fiilis (=ruma taikinarääsy) kuuluu vain asiaan! Itse unohdin kanelin ja lisäsin sen jälkikäteen melko plastiikkakirurgisissa tunnelmissa, mutta valmis piiras edessäni tämä vaihe oli enää muisto vain. Painele taikinan ulkosivut pannunreunoja vasten esimerkiksi lusikkaa apuna käyttäen.

Nosta piiras uunin alaosaan kypsymään noin 25 minuutiksi. Tarkkaile tilannetta, paistoaika voi vaihdella uunin tehon ja valitun paistokorkeuden mukaan. Kun taikina näyttää sopivasti väriä saaneelta, kohonneelta ja kypsältä, on piiraskin melko varmasti valmis - omenat ovat kypsyneet jo pannulla.

Tarte Tatin on siitä hyvä leivonnainen, että se on parhaimmillaan heti uunista tultuaan tai ainakin saman päivän puolella. Voitaikina tunnetusti kärsii pitkästä säilytysajasta - mikäs sen sopivampaa tekosyitä olla-syömättä-kaikkea-heti kavahtavalle mielelle. Jos piirasta kuitenkin jää yli, ei parhaat päivänsä nähnyt taikina ole moksiskaan näin maukkaan täytteen rinnalla.

Viiden tähden aamiainen

Sisäpiirivinkki marraskuun 19. päivää ajatellen: listalla myös piilo Tatin kaikkia muita frankofiilejä ajatellen!
  

Peek-a-boo

Pioneerivaihe käynnissä.

Testing 1, 2, 3.

Lymyilemässä herrat Cheddar, Reblochon, Pecorino & Gruyère vasemmasta alanurkasta diagonaalisesti ylöspäin lueteltuna. Yksi diskattiin välittömästi, tulos oli harvinaisen yksimielinen.

TJ 68! Kuka selviää loppuun saakka, kuka äänestetään ulos? Tämä on hyvin jännää, jännittävämpää kuin Big Brotherin kaikki tuotantokaudet yhteensä.
   

When the living was easy

Rakkauden kesänä 2011 minä, muinoin jotain ruokablogia kirjoitellut opiskelijantapainen, nautin, koko sentimentaalisuuteen taipuvan sydämeni kyllyydestä.

Noin tuhat vuotta sitten kävin julistamassa kauden alkaneeksi Maailma kylässä -festivaaleilla mitä
parhaimmassa seurassa.

 ...sittemmin jatkoin papujen viitoittamalla tiellä.

Perehdyin munakoisojen sielunelämään huomattavasti useammin, kuin siivosin.

Pyöräytin mansikkasalsaa ja painelin Hakaniemen rantaan.

 Tein salaattia perunoista kerran,

...toisen,

...kolmannen.

Paistoin lettuja tai ohukaisia tai räiskäleitä (joihin kannattaa aina ujuttaa pinaattia, epätoivoiset äidit huom!)

Keittelin kinuskia, söin melkein koko kattilallisen ja lahjoin kollegaa loppuosalla.

Vapautin sisäisen potteristini vielä kerran. Karkkipussissa suklaasammakoita, jokamaun rakeita, kurpitsaa teeskenteleviä vaahtokarkkeja ja mini-Marseja (koska "Harry Potter osti ekaa kertaa Tylypahkan junassa mars-patukoita...")...

Missasin kaljakellunnan mutta en iltaruokailua.

Rakensin haaremin lammasmakkaran avustuksella.

Luotin täytekakkuun.

Juhlin kolmea tapahtumaa yhdellä kertaa Ravintola Sunnissa, jossa söin maksaa sekä etu- että pääruokana. Jälkiruoan kohdalla puhti loppui ja valitisin Tarte Tatinin - kerrassaan hyvä asia, mutta mun tekemä on kaikkein paras.

Mökkeilin ja grillasin. Söin bataattisiivuja muurikkapannulta.

Vaikutuin niistä peruuttamattomalla tavalla.

Yritin mennä Ravintolapäivään ja lopulta onnistuin. En vielä kuvanottohetkellä.

Söin lomalaisen kaikkivoipuudella lounasaikaan kunnon suomalaisessa ravintolassa, Kouvolassa, kaikista maailman paikoista. Raastepöytä, pyttipannu ja huoneenlämpöinen kevytmaito. Kiisseli ja kahvi.

Tunnelmoin seuraavana päivänä auton lasin läpi Helsingin parasta paikkaa vain lähteäkseni saman tien uudestaan tien päälle.

Suuntasin kulttuurimatkalle Lahteen ja päädyin Suomen toiseksi parhaaseen italialaiseen ravintolaan.

Eräänä synkkänä ja myrskyisenä päivänä, yhtenä kesän viimeisistä, kävin viimein Ihanassa kahvilassa.

 Ostin pyörän. Tämä ei liity mitenkään ruoanlaittoon.

Avokadopusseja saa taas halvalla! Söin.

Viimeinen on selvä merkki siitä, että syksy on saapunut. Kerrospukeutuminen ja pataruoat tekevät paluun kartalle täydellisessä synkassa, onneksi nautin myös molemmista. Kartoista puheen ollen, alla kesän tärkein kuva.

Laatimani kerrassaan oivaltava graafinen esitys, tieteellistä non-verbaalista viestintää parhaimmillaan. Ylitin itseni ja pusersin kasaan kandintutkielman tavoiteajassa. Sen aiheena on ruokamaantieteen kehitys 2000-luvulla (johtopäätös: nousujohteista). Kansilehdellä lukijaa tervehtii yksinkertaistettu ruokapyramideistä rakentuva maailmankartta, joka paitsi näyttää kivalta, myös yrittää ilmeisesti haastaa lukijan ajattelemaan (mitä, en tiedä). Sen laatiminen oli työn miellyttävin osuus. Stressi kannatti, työ läpäisi arvostelijan tarkan seulan leikiten ja teille kirjoittelee pian luonnontieteiden kandidaatin titteliä kantava Heini 2.0.

Tekosyiden loputtua: yritän parantaa tapani ja tehdä paluun koko kansan suosikkibloggaajaksi. Aiheita ja juttusarjoja on takataskussa, Flickr:ssä kuvia ladattuna valmiiksi noin 100 - julistan kaikkien aikojen parhaimman syksyn alkaneeksi!

Kesämuisteloa oli mukava koota, vaikka rannalle jäi koko joukko kivoja hetkiä, joiden aikana kamera oli jossain muualla. Olisin mieluusti jakanut kanssanne maailman komeimmat, allekirjoittaneen tasajalkaa hyppimään saaneet BLT-leivät á la Liisa tai sen aidon ja oikean lörtsyn, jonka viimein sain käsiini. Maininnan arvoisia olisivat myös olleet Flow-etkoja tähdittäneet nakkipiilot sekä kehujensa veroiset tacot Café de Nopalissa.

Suuntaan katseen kuitenkin tiukasti eteenpäin. Syksyn odotus alkaa olla huipussaan, tuohan se mukanaan lukuisia syitä juhlaan. Merkatkaa kalenteriin marraskuun 19. päivä, kolmas ravintolapäivä. Silloin Vallilassa piiloudutaan.

Olen kuitenkin vielä kerran takinkääntäjä. Ei pysty. Syksy on jees mutta ei se kesää ja aurinkoa voita. Klik, ostin äkkilähdön. Kunnon bloggaajana olen kuitenkin ajastanut lomani ajaksi pari postausta. Lukijat ennen kaikkea!

Arrivederci!