perjantai 30. joulukuuta 2011

Oh I had the time of my life

Enpä olisi vuoden alussa arvannut siteeraavani Black Eyed Peasia kaihoista 2011 -retrospektiiviä kootessani, mutta välillä elämä heittelee yllättäviin suuntiin. Yllättäviä suuntia osasin toki ennakoida tismalleen vuosi takaperin, olinhan lähdössä etsimään itseäni monen muun nuoren lailla kaikkein loogisimmalta suunnalta, kaukoidästä.

Vuosi 2011 on ollut tähän astisistani kirkkaasti paras. Uskallan laittaa tuntemukset osittain iän piikkiin, sillä 22 vuotta elettyäni huomaan viimein tulleeni sinuiksi itseni ja elämän realiteettien kanssa. Tosiasiassa vuosi on opettanut minulle paljon, koska olen niin antanut tapahtua: uskaltautunut mukavuusalueeni ulkopuolelle, antanut itsestäni muille ja saanut vastineeksi rakkautta ja lämpöä usealta eri suunnalta. Tämän tuskin tarvitsi tapahtua 22 vuoden iässä, mutta itseltäni se vaadittiin. Se hukassa oleva ihmisriekale, joksi olen monia vuosia identifioitunut, tuntuu viimein joten kuten kokoon parsitulta. Kauanhan siihen meni, mutta huolellinen työ ei kaiketi synny hutiloiden.

Tätä kaikkea voinee kutsua yksiselitteisesti aikuistumiseksi. Mikä mahtava asia! Totesimme kaverini kanssa taannoin, että on äärimmäisen helpottavaa huomata, ettei oikeastaan edes haikaile menneiden vuosien perään - käsillä olevaa ikäänsä pitää aina parhaana mahdollisena. Ajatus on jouduttanut sen tosiasian hyväksymistä, että kaikki muuttuu. Se ei kuitenkaan haittaa: asiat, jotka tuntuvat hyvältä juuri tässä ja nyt, tuntuvat hyvältä nimenomaan tässä ja nyt. Hetkeen tarttuminen helpottuu, kun ymmärtää ettei muutakaan voi. Toisen kaverini kanssa murehdimme kesällä kovasti ajatusta siitä, että meillä on enää pari hassua vuotta aikaa pitää meteliä. Tarkemmin asiaa pohdittuani olen tullut siihen johtopäätökseen, että metelöiminen lakkaa todennäköisesti juuri silloin kun aika on siihen kypsä. Kun kovat äänet vaihtuvat hiljaisiin, olen todennäköisesti itse se, joka kaipaa vaimennusta.

Mahdollisuuksiin kannattaakin tarttua jo pelkästään siksi, ettei myöhemmin enää välttämättä jaksa. Halusin kesällä viimeisen Harry Potter -filmatisoinnin julkaisemisen yhteydessä pukeutua ehdottomasti vielä kerran viittaan. Minua ei niinkään häirinnyt ajatus siitä, ettei Tylypahkan logo rinnuksissa käyskentelyyn tarjoutuisi myöhemmin enää hyvää tekosyytä, vaan pikemminkin mahdollisuus siitä, ettei minua itseäni enää kiinnostaisi. Jättää käyttämättä mahdollisuus innostumiseen kaikella nuoruuden vimmalla - se, jos mikä on suurinta mahdollista typeryyttä.

22-vuotias jaksaa vielä innostua, mutta iän tuomalla arvokkuudella. Poissa on tarve määrittää itseään jatkuvasti ulkopuolisen silmin ja keskittyä ainoastaan siihen mitä ei tee, mitä pitäisi tehdä, keiden kanssa pitäisi olla. Nuoreen aikuisuuteen liittyy kohdallani ennen kaikkea hyväksyntä siitä, että kaikki ei tosiaan ole pysyvää. Ihmiset ympärillä muuttuvat, ihmissuhteita syntyy ja kuolee, mutta ajatus muutoksesta ei enää pelota. Toisen menettämisestä selviää kunhan on itse valmis jatkamaan eteenpäin ja päästämään irti. Jo kertaalleen elettyä elämä ei voi elää uudestaan, mutta ennen kaikkea: sitä ei enää tarvitsekaan.

Tämä oivallus antoi voimaa jälleen käsillä olevaan ikääntymiseen. Täytän tänään 23-vuotta, mikä kuulostaa minusta paljolta, sillä miellän itseni edelleen tuoreeksi parikymppiseksi. 20-vuotiaana olin kuitenkin toivottoman hukassa, enkä tosiasiassa kaipaa joulukuusta 2008 kuin nykyistä hieman parempaa hipiää ja suorempia hampaita. Pelkästään joulukuusta 2010 on kuljettu vain parempaan suuntaan. Tämä olkoon toiveeni myös tuleville syntymäpäiville: tunne siitä, etten edes halua mitata vanhenemistani menetetyssä nuoruudessa, vaan alati paranevassa elämänlaadussa.

Julkinen elämänfilosofointi ja iän tuomasta varmuudesta kirjoittaminen kysyy 23-vuotiaalta naiiviuutta. Aion nauttia täysin rinnoin tästä naiiviudesta, sillä en usko, että onnellisuudesta ja kiitollisuudesta kumpuavia ajatuksia tarvitsee koskaan hävetä, oli ne sitten kirjoitettu 15 tai 50 vuotiaan sydänverellä. Haluan muistaa elämäni nuorena aikuisena juuri sellaisena, kuin sen tällä hetkellä koen - tasavertaisena muiden kanssa, vielä rakennusvaiheessa, mutta jo luottavaisena siitä, että asiat kääntyvät lopulta parhain päin. Haluan aina muistaa tämän vuoden ensimmäisenä, jolloin tajusin olevani elossa parhaalla mahdollisella hetkellä.

Parhaita mahdollisia hetkiä on totisesti mahtunut kuluneeseen vuoteen. Niiden kaikkien kirjaaminen ylös tuntuu turhalta, vaikka olisikin viisas teko: tiedän, että pian muistan niistä enää osan. Siksi kokosinkin soittolistan kappaleista, jotka muistuttavat tavalla tai toisella osin melko ohikiitävistäkin tuntemuksista kuluneen vuoden varrelta. Kappaleista, jotka eivät kaikki välttämättä juhli musiikillisilla ansioillaan, mutta jotka toimivat välittöminä teleportteina tiettyihin hetkiin.

En esimerkiksi voi kuunnella Band of Horsesin Infinite Armsia tai Arcade Firen The Suburbsia ilman välitöntä tunnetta siitä, että olisin taas Uudessa-Seelannissa 3000 kilometriä vasemmanpuoleista liikennettä takanani ja Terhi sekä pari pystyynkuollutta naishenkilöä seuranani. Haluaisin nimetä molempien levyjen jokaisen kappaleen reissumme virallisiksi tunnariksi, vaikka tosiasiassa kuuntelimme vähintään yhtä paljon Backstreet Boysin The Callia ja Rihannaa. Yritimme aikamme etsiä uusista kaupungeista uskottavia rokkibaareja, mutta lopulta luovutimme ja aloimme painella suoraan hostellin diskoteekkiin tanssimaan Like A G6:n tahtiin - sinne päätyisimme lopulta kuitenkin. Ehdollistumisen myötä fiilistelimme Kaliforniassa California Gurlsia jo täysin rinnoin.

Pian kotiin paluun jälkeen löysin Raphael Saadiqin ja ihastuin palavasti. Kesän myötä Teflon Brothers kehotti skippaamaan duunit, mutta aikomus jäi puolitiehen, kun töissä oli niin mahdottoman mukavaa. Juha lähetti minulle linkin Toivelomaan, minä hänelle Monsteriin. Molemmat järkyttyivät. Fiilistelin korvalapuilla tulevaa Rock Werchteriä, mutta ennen kaikkea juhannusta: Pohjois-Karjalan soittolistalla jääkiekkotematiikka ja ronskeihin lanneliikkeisiin kutsuvat floorfillerit seurasivat toisiaan sulassa sovussa. Werchterin keikoilla olin koko ajan pyörtyä, Arctic Monkeysissä siitä käsittämättömästä onnesta, joka seurasi oman naaman näkemisestä isolla screenillä Cornerstonea hoilottaen, ja Coldplayssä siitä flegmaattisuuden määrästä, joka tuntuu olevan belgialaiselle keikkakäyttäytymiselle tunnusomaista. Fleet Foxesin keikalla kuulin pitkän odotuksen jälkeen Your Protectorin ja puhkesin itkuun.

Turku Modernin ja Ilmiön musiikillinen anti jäi osaltani olemattomaksi. Muistan olleeni viikonloppuna äärettömän onnellinen kaikesta muusta: kesästä, ystävistä, voileivistä ja rankkasateesta, pyöräilemisestä Turun linnalle viideltä aamulla. Samana viikonloppuna Amy Winehouse kuoli. Flow oli musiikillisesti suurempi suksee, vaikka sekin viikonloppu muistuttaa minua ennen kaikkea juuri palautetusta kandista ja etkojen nakkipiiloista. Hercules and the Love Affairista olin kuitenkin hyvin innoissani, Kanye Westistä nyt puhumattakaan. Kesän parhaasta keikasta vastasi silti Janelle Monáe, jonka levy olikin tehosoitossa seuraavan viikon mökkireissulla.

Hieman myöhemmällä mökkireissulla pääpaino oli jälleen äässin sheikkauksessa; dancehall sopi Verlan ruukkimiljööseen kuin nyrkki silmään. Viikonloppu oli syyskuun ensimmäinen, mutta auringon paistaessa sunnuntaiaamuna kävimme vielä viimeisen kerran uimassa. Iltojen pimetessä syksyn myötä hain turvaa kasvavan melankoliseen olotilaani paitsi Drive-elokuvan soundtrackilta todennäköisesti jokaisen leffan nähneen lailla, myös huumorimusiikin parista. Katsoin YouTubesta Lonely Islandin tuotannon läpi lukemattomia kertoja. Tutut ja turvalliset ikivihreät toivat lohtua myös 12.11.11, kun ajoimme kahden muun morsiamen kanssa Vuosaaren satamaan Abba auton stereoissa raikuen. Viikkoa myöhempänä Ravintolapäivänä ysärihitit tanssittivat pikkutunneille saakka ja reppuja koeteltiin.

Aivan viime viikkoja ovat tahdittaneet onnistuneesti vuoden musiikilliseen parhaimmistoon kuuluvat Florence + The Machinen Ceremonials sekä Bon Iverin samanniminen albumi. Jos minun täytyisi kuitenkin valita yksi ainoa kappale summaamaan tämän hetkiset tuntemukset, osuisi valinta alla olevaan.



Don't make me sad, don't make me cry
Sometimes love is not enough and the road gets tough
I don't know why
Keep making me laugh,
Let's go get high
The road is long, we carry on
Try to have fun in the meantime

Se, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan, jää nähtäväksi. Hetkeäkään en ole vielä katunut jo tehtyjä valintoja ja mahdollisia tulevia murheita lienee turha ennakoida. Ne kyllä nostavat aikanaan päätään omin voimin, jos niin haluaa.

Onneksi sama pätee myös kaikkeen hyvään.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Saappaan kärjessä


Syyskausi on nyt laitettu opiskelujen puitteissa pakettiin ja käsissäni on yhtäkkiä outo ongelma: vapaa-aika. Mitä sellaisella pitäisi tehdä? Tuntuu, että olisi syytä keksiä kaikenlaista kivaa puuhaa, vierailunarvoisia kohteita ja sen sellaista, mutten enää muista miten sellainen tapahtuu. Unirytmini on täysin sekaisin kun yhtäkkiä nukkumiseen onkin tarjoutunut mahdollisuus. Toisaalta ulkona on niin pimeää, että samapa se on kai vetäytyä peiton alle puoli kuudelta.

Vilkaisu ikkunasta pihalle riittää kertomaan, että nyt ollaan valaistuksellisesti sen sorttisessa cul de sac -tilanteessa ettei markkinoiden kalleinkaan kirkasvalolamppu riitä. Auringosta voi onneksi nauttia myös keinovalon välityksellä, tietokoneen ruutua kaihoisasti kurkkien. Valo oli täydellisimmillään muutama kuu taaksepäin syksyyn valmistautuvassa Sisiliassa. Vastoin yleisiä periaatteitani matka taittui muiden aurinkomatkalaisten pikkuletitetyssä seurassa. Ei haitannut. Äkkilähdön hinta ja Suomen jo orastava yleinen harmaus riittivät vakuuttamaan allekirjoittaneen, ja klik, eräänä yönä viikon matka Saapasvaltioon oli ostoskorissa.


Sisilia oli ihana. Majapaikkana toiminut Giardini-Naxos oli täysin yhdentekevä, "autenttiseksi kalastajakyläksi" brändätty lomakohteiden ABC kädessä suunniteltu yhteen rantakatuun perustuva sieluton hotellien konglomeraatio. Sen läpi kulkivat kuitenkin raiteet, jotka kuljettivat muuallekin päin itärannikkoa. Näin jälkikäteen ajateltuna paras vaihtoehto olisi saattanut olla pelkkien lentojen varaaminen Cataniaan, Palermoon tai Trapaniin ja omatoiminen eteneminen ympäri saaren kiskoja pitkin. Viikon mittaiseen mini-reiliin Sisilian koko olisi ollut juuri passeli, ja välimatkat olisivat pitäneet lippujen hinnat maltillisina. Ryanair lentää Tampereelta saappaan läntisimmässä kolkassa sijaitsevaan Trapaniin, joten parhaimmillaan reissu voisi irrota todella edullisesti.

Seuraavalla kerralla - sellainen toivottavasti tulee joskus! Syrakusa on kauneimpia kaupunkeja joissa olen koskaan vieraillut, ja Acirealen pikkukaupunki barokkiarkkitehtuureineen juuri sellainen yllättävä helmi, jota löytänisi muualtakin päin saarta. Seuraavaksi siis tärppejä ja matkamuistoja Välimeren suurimmalta saarelta. Ruokaa koskien asiaa riittänee vielä toiseen postaukseen.

Kuvia vihaavat älkööt vaivautuko!


Aivan Giardini-Naxoksen kyljessä, kirjaimellisesti yläkerrassa kukkuloiden suojassa sijaitseva Taormina on jonkin sortin legenda italialaisten ja kansainvälisten jetsettereiden parissa. Kuin allekirjoittanutta varten tehty, siis. Keskellä kiivainta turistisesonkia kaupunki oli täynnä porukkaa, ja ihmekö tuo: asetelma oli hyvin kaunis, näkymät merelle sekä Etnaa kohden vertaansa vailla. Turistien keski-ikä oli melko korkea, mutta myös nuorta porukkaa laahusti sisään ja ulos Guccin ja Pradan liikkeistä parhaat päällä. Itse ihmettelin tätä kaikkea suoraan rannalta palanneena, hiekkaa tukanreuhkassani ja jalassani apinanpureman takia parhaat päivänsä nähneet sandaalit.


Korkealla merenpinnasta myös hinnat nousivat tuntuvasti. Vaikutuksensa oli varmasti myös sillä, että Taormina tosiaan tuntui elävän turimista. Ei aavistustakaan, millaista paikassa olisi käyskennellä esimerkiksi keskellä helmikuuta. Pääbulevardi oli iltaisin täynä trubaduureja ja karikatyristejä, mutta asiakkaita tuntui riittävän jokaiselle. Toisaalta turismin seurauksena Taorminan ravintolatarjonta oli myös todella monipuolinen. Monipuolisella en nyt tarkoita sitä, että myös kiinalaista ja sushia tarjottiin jokaisessa kadunkulmassa - ei tosiaan. Italialainen ja sisilialainen keittiö olivat sen sijaan ylpeästi esillä ainoina varteenotettavina vaihtoehtoina. Minulle tämmöinen kulinaristinen isänmaallisuus toimii. 2008 Venetsiassa käydessämme ateriointi suoritettiin paikallisessa McDonaldsissa ja sellainen pelleily saisi kyllä luvan olla osaltani taaksejäänyttä elämää.

(Tosin myöhemmin tänä syksynä Milanoon saapuessani ensimmäinen ateria nautittiin rautatieaseman Burger Kingissä. Onneksi sinne sai mennä oman italialaisen viinipullon kanssa...)

Kaiken kaikkiaan yltäkylläinen Taormina onkin räikeä vastakohta muulle Sisilialla, joka on alueena yksi Italian köyhimpiä. Varsinaista aitoa Sisiliaa sieltä oli siis turha hakea, paitsi aidon sisialaisen kerman osalta.

Jetset-tunnelman korostamiseksi Taorminassa järjestetään vuosittain kansainvälinen filmifestivaali. Sen seurauksena nämäkin keksit ovat Jack Black approved.



Vielä Taorminaakin korkeammalle kiivettiin Etnan kivistä rinnettä. Samalla toteutin yhden pitkäaikaisista haaveistani, pääsin syömään eväitä tulivuorella. Vastoin kaikkea logiikkaa vajaassa kolmessa tuhannessa metrissä oli paljon leppäkerttuja! Lapsuuden kesien lempiharrastusta, hiekkakuoppajuoksua, pystyi vulkaanisessa sorassa viemään aivan uudelle tasolle.

Suosittelen Etnalla käyntiä myös niille, joita uudet luonnonmaantieteelliset kokemukset eivät niin paljoa kiinnosta. Näkymät alas olivat hienot ja täysin hiljaisessa hissikopissa ajelu surrealistista. Etna on edelleen aktiivinen ja onni oli myötä, että vierailimme tulivuorella juuri sinä tiettynä päivänä. Seuraavana se jo syöksi tuhkaa ja pimensi taivaan harmaan sateen säestyksellä.

Vulkaaninen maaperä on hyvin hedelmällistä! Terveisin maantieteilijä

Sinä pilvisenä ja sateisena päivänä vierailimme läheisessä Acirealen pikkukaupungissa. Kaunista barokkiarkkitehtuuria, eikä melkein lainkaan turisteja. Paikasta oli vaikea löytää mitään kunnollista syötävää, sillä muukalaisille myönnytyksiä tekemättä ravintolat pitivät ovensa tiukasti suljettuina keskellä päivää. Myös oletettavan hienon merinäköalan tarjoava puisto oli suljettu? Samapa tuo, hedelmäkojun pitäjä tarjosi ilmaiset persikat, kahvilasta sai kielimuurista huolimatta (tai kenties juuri siksi) autenttista granitaa kermalla ja briossilla, ja cappuccino oli hyvää, niin kuin kaikkialla muuallakin. Kaukana alhaalla sijaitsevaan Santa Maria de la Scalaan veivät pitkät ja jyrkät portaat, niin kuin kaikkialla muuallakin.


Kaikkein paras oli kuitenkin Syrakusa, tuo muinainen Arkhimedeen ja Santa Lucian kotikaupunki. Jostain syystä antiikki, sen historia ja jäänteet eivät ole koskaan puhutelleet minua kovinkaan syvällisellä tasolla noin harrastusmielessä. Olen vieraillut Roomassa kahdesti, enkä ole kummallakaan kerralla meinannut pökertyä ihastuksesta. Ikuisen kaupungin parasta antia on minusta sen vesi- ja oletettavasti myös viemärijärjestelmä - ilmaista vettä raunioiden seinästä keskellä kuuminta kesää! Kauneuden päälle ymmärrän kuitenkin universaalisti, ja kaunis Syrakusa totisesti oli. Vaikka historian puitteissa kiinnostukseni kohdistuu paljon myöhempiin aikoihin, on se aina melkoisen hurjaa päästä tepastelemaan katuja, joista on mainintoja jo Raamatussa.

Syrakusan kaupungilla on kahdet kasvot: mantereen puolella puitteita voisi kutsua paikoin jopa moderneiksi, mutta Ortigian saarella sijaitseva vanha kaupunki on todellinen jäänne menneistä ajoista. Rakennuskanta oli vanhaa ja kautta rantain äärimmäisen kuvauksellista - sellaista, että kauniin kuvan sai pelkästään ottamalla. Syrakusan duomo oli piazzoineen ilta-auringon valaisemana taianomainen, kaikki pinnat vaaleaa marmoria.


Mantereen puolella sijaitseva Parco Archeologico della Neapolis käsitti yhden suurimmista tähän päivään saakka säilyneistä kreikkalaisista teattereista. Oli siellä jotain muitakin jäämistöjä kaiketi... päivän kuumuus tainnutti, enkä muista juuri mitään. Hienon näköistä sielläkin oli, enkä varsinaisesti yllättynyt kun luin Lonely Planetista Syrakusan olevan listattu yhdessä hieman kauempana sijaitsevan Necropolis de Pantalican kanssa UNESCO:n maailmanperintökohteeksi. Pantalicassa vierailu olisi kyllä kiinnostanut jopa tällaista antiikin antifania! Jo sanana kuolleiden kaupunki on niin selkäpiitä karmiva, että mieluusti tutisisin myös paikan päällä. Parissa päivässä ei kuitenkaan kaikkialle kerinnyt ja tietyllä tapaa hyvä niin - ihmisen psyyke kestää tasajalkaa hyppimistä ja täälonniinsiistii -kiljahduksia vain rajoitetun ajan, varsinkin jos joutuu niitä sivusta seuraamaan. Yhden yön miniloma loman sisällä oli kuitenkin mahtava. Ja omatoimimatkailijan identiteettini sai kiitettävän egoboostin, kun pakettimatkallakin pääsin käyttämään hostelworldia.


Yllämainittujen ekskursioiden välisinä päivinä aika kului pääasiassa rannalla maaten, torkahdellen ja syöden jäätelöä vuorotunnein nutellalla siveltyjen leipien kanssa. Luin kaksi kirjaa ja nukuin hyvin. Ennen kaikkea hainkin lomalta henkistä uusiutumista melko ahdistavan kandirupeaman jälkeen - siksikin kohde, jossa tärkein, eli hiekkaranta ja lämmin keli toteutuivat helposti ja vaivattomasti.

En tiennyt Sisiliasta juuri mitään ennen reissua, ja opaskirja kädessä paikan päällä kävikin vanhanaikaisesti: tajusin yhtäkkiä olevani äärimmäisen mielenkiintoisten mahdollisuuksien ympäröimänä täysin varustautumattomana. Vaikka luulin, että makaaminen ja syöminen olisi kaikki mitä viikolta haluaisin, huomasin jo ensimmäisinä päivinä pähkäileväni pitäisikö sitä sittenkin nousta seuraavana aamuna kuudelta ja istua 8 tuntia junassa, jotta voisi vain sanoa käyneensä Palermossa.

Nähdä mahdollisimman paljon ja kuolla - tässä tietyissä tilanteissa täysin hyödytön motto, jonka voisin hakkauttaa ihooni, jos sille olisi olemassa kliseinen latinan- tai kiinankielinen käännös. Kiireen keskellä haaveilen mahdollisuudesta olla tekemättä mitään, mutta sellaisen tarjoutuessa se ei yhtäkkiä enää tunnukaan tärkeältä.

Niin paljon jäi Sisiliassakin näkemättä - tärkeimpinä yllättäen kenties suklaastaan tunnettu Modica ja lonkkarin mukaan maailman parhaan jäätelön kotikaupungin tittelistä kisailevat Noto ja Ragusa. Täysin kädenulottumattomille jäivät tietenkin koko läntinen Sisilia pohjoisesta nyt puhumattakaan. Nero D'Avolan kotikonnut, Marsala...  Liparisaarilla, Vulcanolla ja Strombolilla olisi toki ollut myös kiva pyörähtää. Viimeisen näin sentään lentokoneen ikkunasta. Jos kyseessä ei olisi ollut pakettimatka, olisin ehdottomasti halunnut yöpyä Italiassa yleisessä agriturismo-hengessä. Giardini-Naxoksen melko yllätyksetön ravintolatarjonta ei sekään kenties henkinyt maasta lähtöisin olevaa slow food -liikettä puhtaimmalla mahdollisella tavalla.

Onneksi Giardini-Naxoksessa oli sentään alkuperäisestä Danza Kudurosta tunnetun Lucenzon keikka. Jotain autenttisuutta sentään.