I wanna do bad things with you

Lauantai-ilta, syntinen ilta.

Ruoan kuvaileminen latteahkosti "syntisen hyväksi" saa sen kuulostamaan ehkä laimeimmalta koskaan, mutta viime toissa viikonlopun kokkikerhon aikaansaannos oli olemukseltaan jotenkin... julkea. Purppuraista teemaa noudattava värikoordinoitu ateria olisi ollut omiaan jonain syysmyrskyisenä iltana, mutta yhtälailla se istui kalseahkoon kesäiseen yöhön. Säästä huolimatta sisäinen ruoka-ajoistaan tarkka kelloni tuntuu elävän välimerellisen paahteisissa tunnelmissa. Keskiyö on ihan hyvä aika illastaa.

Kaikkialle leviävä verenpunainen väri, josta voi syyttää niin punajuuria, punaviiniä kuin mustikkaakin saavat kenen tahansa ajatukset harhailemaan paheellisilla teillä. Edellämainittu yhdistettynä viimeisen kolmen vuoden aikana populaarikulttuurille altistumisen seurauksena tapahtuneeseen aivopesuun voi johtaa vain yhteen ajatukseen: tätä varmaan söisin, jos olisin vampyyri. Jos vampyyrit nyt ylipäänsä söisivät, mitä ne eivät siis tee. Tämähän ei ole voinut jäädä kellekään epäselväksi.

Punajuuret ja vampyyriaiheinen viihde - uhka vai mahdollisuus? Ehdottomasti molempia.

Punajuuret lienevät kaikille laitosruokailun läpikäyneille tuttuja lähinnä siivutetussa etikkakyllästetyssä muodossaan. Vaikka etikkaisista asioista pidänkin, aiheuttavat aaltopintaiset punajuuriobjektit lähinnä vilunväristyksiä. Tuore punajuuri sen sijaan on parhaimmillaan taivaallista ja taipuu uskomattoman moneen. Paahdettu punajuuri toimii aina, samoin siihen perustuvat kasvispihvit, mutta alkuvuodesta potin korjasi ko. juurekseen friikahtaneessa Uudessa-Seelannissa nauttimani punajuuri-porkkana-appelsiini-tiesmikämehu. Oi autuutta, oi verenhimoa.

Punajuurella sopii myös jatkaa liharuokia, ja jauhelihaan yhdistettynä lopputuloksena on monen jostain käsittämättömästä syystä inhoama klassikko, lindströminpihvit.

Lindströminpihvit (noin 10 kpl) 

Ohje arvatkaa mistä

300 g tuoretta punajuurta (tuli itse laitettua epähuomiossa reilut 500 g - muotoiluvaihe suht haasteellinen, mutta lopputulos silti syötävä)

400 g naudan paistijauhelihaa

1 kananmuna

2 rkl vehnäjauhoa

suolaa

mustapippuria

valkopippuria

timjamia

Keitä punajuuret pehmeiksi (koosta riippuen noin 30-45 min), mutta kuitenkin niin, että ne ovat vielä hiukan napakoita. Anna jäähtyä, kuori ja raasta. Sekoita raastettu punajuuri ja kaikki muut ainekset. Muotoile taikinasta käsin pienehköjä pihvejä ja paista paistinpannulla kypsiksi. Kylkeen tottakai perunamuussia ja kermakastiketta.

Vielä sananen vampyyriviihteestä. Hienoisena True Blood -fanina olen odottanut uusinta kautta viime syksystä alkaen, mutta ensimmäisen jakson jälkeen en ollut järin vakuuttunut. Meininki oli alusta asti vaan todella outoa, ja koska mielestäni koko vampyyritematiikka on aivan toisarvoista sarjan muiden ansioiden (yleinen draama, syvän etelän fiilistely) rinnalla, kaikki uudet yliluonnolliset ulottuvuudet aiheuttavat lähinnä päänvaivaa ja vievät ruutuaikaa oikeasti tärkeiltä asioilta. Kuten Sookielta ja Ericiltä.

Onneksi aina voi kuitenkin palata sarjan alkuteksteihin, jotka ovat todennäköisesti hienoimmat HBO:n tuottamat 92 sekuntia koskaan.



Annoskokoisten herkkupalojen ohjetta luvassa myöhemmin, samoin raporttia juhannuksen ruokabakkanaaleista. Ensin kuitenkin Belgia, olut ja operaatio täydelliset pommes frites!

Kahvia ja pullaa

Kyllä vanha kansa sen tietää.

Mikä oli todistettava. Löysin tekemääni taidetta lukion kuvaamataidon tunneilta. Kipsiveistos vapaavalintaisesta aiheesta. Ilmeisesti olen ollut sinut itseni ja hiilihydraattisuhtautumiseni kanssa jo vuonna 2007 sillä valintani on ollut korvapuusti.

Kaltaistensa parissa...

...mutta parhaimmillaan nautittuna uunituoreena kiireettömänä sunnuntaiaamuna! Seuraksi vain hesari ja monta kupillista maitokahvia.

Tämän postauksen tagaaminen muodostaa kyllä oman ongelmansa. Täytyy varmaan lisätä listaan uusi kategoria, "Kuvitteellinen".
  

Maki

Aika perustaa kansanliike: Terhille blogi!

Nykyinen viikitär tarjoili eilen residenssissään makeja: kappaa, tekkaa, shankea, avokadolla höystettynä. Oishii, Arigatoo! Yattaa! Totoroo! Hattori Hanzo! Ylistystä voisi jatkaa, mutta valitettavasti kykyni kommunikoida japaniksi rajoittuu viiteen edelliseen huudahdukseen. Niidenkin avulla varmaan selvittäisi tiensä Tokion halki ainakin Shibuya-Harajuku akselilla, kunhan äänenpainot olisivat harkittuja ja mekossa olisi tarpeeksi pitsiä.

Sushin suhteen olen melko lailla ummikko: maistoin sitä ensimmäisen kerran vasta tänä vuonna. Tähän mennessä en ole joutunut pettymään. Sushilla on monille herkullisille ruokalajeille epätyypillisesti valttiinaan visuaalisuus: se on äärimmäisen kaunista. Kun tarjoilualustana toimii vielä eräs suomalaisen muotoilun lahja maailmalle, Aalto-tarjotin, Ruotsin ylpeyden Ikean pöydälle aseteltuna, aletaan puhua sellaisesta vientituotteiden hittikavaldista että heikompia hirvittää. Kawaii!

Japanissa en ole koskaan käynyt, mutta mieli tekisi. Mielikuvissani näen itseni scarlettjohanssonmaisesti liihottamassa keskellä tuota outoa ja vierasta todellisuutta hämmästellen samanaikaisesti omaa pientä osaani suuressa maailmanjärjestyksessä, ja samalla jättimäistä kokoani polvenkorkuisiin japanilaisiin verrattuna. Raivaisin tieni lähimpään satamaan ja söisin kilokaupalla misokeittoa, sobanuudeleita ja ennen tuoretta kalaa. Minun ja japanilaisen ynnä muiden merenantimiin nojaavien ruokakulttuurien välissä on vain yksi hidaste: äyriäisallergia. Söisin niin mielelläni rapuja, simpukoita ynnä muita möngertäjiä, mutta maksettava hinta on kova.

Riisi kuitenkin uppoaa. Varsinkin sopivasti wasabilla ja soijalla höystettynä. Pohjoisen barbarialle ominaisesti käsin syötynä.

 

Itärajalla



Sattuu ja tapahtuu.

Omistan Jerusalemi-kyltin yhdelle päivänsankareista. Tottelee nimeä Kössi. Kyösti, sinä liki jumalallista valoa ympärillesi hohkaava entiteetti meidän tavallisten kuolevaisten joukossa, olkoot kaltaisesi sinulle suopeita juuri tässä hetkessä, aina ja ikuisesti. Olkoon tuleva kesäsi ikimuistoinen, ja olkoon muuton myötä alkanut uusi vaihe elämässäsi täynnä riemua, iloa ja naurua!

Onnea uuteen kotiin!
  

Time of the season

Taas on se aika vuodesta.

Se ärsyttävä aika vuodesta, jolloin aterioita aletaan nauttia loisteputkien valossa ja jolloin ruoat siirtyvät kauniilta kermanvalkoisilta Teema-lautasilta muovirasioihin. Työpaikan taukotilaan en kuitenkaan aio jalallani astua ennen kuin taivaalta sataa rakeita. Kunhan ruoka on kesäistä, ja aurinko porottaa niin että tavaran vastaanottolaiturin ritilänäkin tunnettu lepolassi polttelee ihoa, voi laittaa silmät hetkeksi kiinni ja kuvitella elävänsä vapaaherran elämää.

Varaslähtö juhannukseen: halloumi-kasvisvartaita ilman vartaita ja grilliä. Kyytipojaksi ylijääneitä kikherneitä, jotka marinoin tilkassa oliiviöljyä, sitruunamehua, chiliä, mustapippuria ja suolaa. Kun lisäsin joukkoon vielä sesaminsiemeniä havahduin yhtäkkiä todellisuuteen: pitelin käsissäni raakahummusta! Sensaatio!

Oi, (uuni)grillatut kasvikset. Ajastetun postauksen ilmestyessä kesken tarkkoja rutiineja noudattavan lounastaukoni olette todennäköisesti huvenneet jo parempiin suihin. Mutta enää kaksi viikkoa vuoden pisimpään päivään, ystävät! Jossain päin Pohjois-Karjalaa allekirjoittaneella on silloin hot date muutaman kesäkurpitsan, munakoison, paprikan ja halloumikimpaleen kanssa.

Kauden parhaat kasvikset, kauden paras biisi. Vuodesta toiseen.

The Zombies -Time Of The Season by TOOLOUDMUSIC

Maailman ja ihmisen väliin tarvitaan jotain litteää

Kirjoitin tovi sitten suhteestani pannukakkuihin (positiviisen kiinnostunut). Eräs niiden hurmaavimmista ominaisuuksista on niiden litteä muoto, seuraus jotenkin alkukantaisen koulimattomasta valmistusmenetelmästä, löysän taikinan heittämisestä paistoalustalle. Jokin tuossa litteydessä puhuttelee minua. Sen muoto ei yritä liikaa, ei kosiskele ketään, vaan viestii jostain sen laatuisesta yksinkertaisuudesta ja maanläheisyydestä, jonka pariin urbaani luonnosta vieraantunut ihmisyksilö tähän maailman aikaan niin usein kaipaa.

Maailma on täynnä erilaisia litteitä leivonnaisia: Suomessa eritoten itäsuomalaiseen ruokakulttuuriin kuuluu kauempaa idästä päin kulkeutuneet rieskat ja piiraat, Intiassa paistellaan naania, Meksikossa tortilloja, Ruotsissa näkkileipää... Italiassa joku fiksu keksi ympätä huhujen mukaan jo Antiikin aikaan taikinalätyn päälle tomaattikastiketta ja juustoa ja katso, eräs modernin maailman tunnetuimmista ruokalajeista, pizza, oli syntynyt.

Villetta... menetteli

Pizza on täydellinen esimerkki globaalista ruokalajista - sellaisesta, jonka alkuperäksi jokainen osaa nimetä kuuluisan saapasvaltion, mutta joka on sittemmin omaksuttu niin laajan väestönosan toimesta ympäri maailmaa, että monesti sen viimeisetkin italialaisuuden rippeet ovat karisseet pois paikallisen ruokakulttuurin ominaispiirteiden siirryttyä hallitsemaan sen makumaailmaa. Todennäköisesti aina kun Yhdysvaltain Keskilännessä joku dippaa Meatlovers deluxe -viipalettaan ranch-kastikkeeseen useammassakin napolilaisessa haudassa käännytään. Vanhasta kunnon roiskeläpästäkään ei liene perusteltua puhua oikean pizzan kanssa samassa lauseessa.


En kanna henkilökohtaisesti kaunaa pizzan lukuisia alueellisia variaatioita kohtaan. Toisilta lainaamisesta ja pienen muutoksin toisintamisesta seuraavan "epäautenttisuuden" voi nähdä myös kunnianosoituksena. Ainakin siinä ollaan kulttuurien kohtaamisen ytimessä, kahdenvälisen vaihdon äärellä, josta voi parhaimmillaan syntyä jotain äärimmäisen herkullista. Erilaisille pizzoille on mielestäni aikansa ja paikkansa. Vaikka ehdoton suosikkini onkin rapea ja ohutpohjainen vain muutamaan hyvään raaka-aineeseen ja oliiviöljyyn perustuva yksilö, haaveilen silloin tällöin kunnon överistä jenkkipizzasta paksummalla pohjalla, paprikoilla, naudanlihalla, sienillä, makkaroilla...

Suomalaisten, tai siis suomalais-turkkilaisten, kebab-pizzerioiden tuotokset eivät kyllä juuri koskaan houkuta ilman todella spesifiä tilaa - sellaista, josta meikäläiset tapaavat kärsiä sunnuntaisin. Hyvin harvoin silloinkaan. Täytteiden valinta aiheuttaa joka kerta päänvaivaa, kun yrittää miettiä mitkä viiden litran säilyketölkeistä ongituista valmishakkeluksista olisivat edes siedettävän rajoissa. Varmimpia nakkeja ovat yleensä listan rasvaisimmat salamit ja pepperonit, kenties pekoniin yhdistettynä. Herkkusieni menettelee, samoin ananas jos nyt sellaisesta pizzassaan tykkää. Suomalaiseen pitsakulttuuriinhan kuuluu olennaisesti vähintään kymmenen eri täytettä. Keskenään riiteleviä makuja täytyy olla niin monta, että ne synteesinomaisesti muodostavat jo aivan omansa. Tasapaksun makumaailman aikaansaaminen on tehty yllättävän monimutkaiseksi!

Saattaa olla epäreilua niputtaa kaikki pizzaonline.fi -sivustolle listautuneet yritykset yhdeksi muodottomaksi massaksi, mutta pizzerioiden liiketoiminnassa tuntuvat toistuvan samat häkellyttävät piirteet ja outoudet kivijalasta tai lähiöostarista riippumatta.

1. Pizzojen nimet

Tässä kohti ammennetaan isolla kädellä kuvitteellisesta italialaisesta ja amerikan-italialaisesta verenperinnöstä. Romeo, Julia, Quattro ja Frutti di Mare ovat tuttuja näkyjä joka listalla, samoin Mafioso ja Kummisetä. Dillinger koukkaa hetkeksi polulta irlantilaisiin tunnelmiin, mutta jatkaa tuttua alamaailman ja vaaran kanssa flirttailevaa dramaattista linjaa. Ahdistavien kielimuurien ja kielioppisääntöjen vapaamielinen murtaminen "Dello chef", "Algabone" tai "Chicken hawaj" tyyliin on listan laadinnan tärkeimpiä vaiheita.

Välillä pizzojen nimet menevät niin överiksi, että mummot maksaisivat maltaita päästäkseen tapittamaan listan pohjalta tehtyä saippusarjaa. Tämän lajityypin pioneereja lienee Järvenpään Pizza Express, joka tarjoaa Pretty babya, Heartbreakia, Toplessia ja Hot Loveria kotiinkuljetettuna, kuumana suoraan uunista - Ex-loveria ja Divorsea tietenkään unohtamatta. Kaiken tämän draaman keskeltä olisi huvittavinta tilata numero 28, "Synttäripizza". Tilatako Feim vai Virginpizza? Aiheesta on todennäköisesti käyty lukemattomia keskusteluja.

2. Kirjoitusvirheet

Tästä päästäänkin toiseen lempiaiheeseeni, jo ylhäällä sivuttuihin kirjoitusvirheisiin.



Niin. Virheitä sattuu kaikille, enkä itsekään kirjoita täydellistä 10+ suomea. Silti, joka ikinen kerta kun jossain julkiseksi tarkoitetussa painetussa tekstissä on havaittavissa ilmiselvää välinpitämättömyyttä oikeinkirjoitusta kohtaan, sisälläni kiehuu. Seuraa ns. instant-ketutus. Mikseivät ihmiset ole tehneet töitään kunnolla? Mikseivät asiasta vastanneet tahot ole palkanneet hommaan henkilöä, joka oikeasti osaisi englantia? Miten heidän voi olettaa hoitavan muut vastuunsa yhtään tämän paremmin? Eivätkö he välitä mistään??? Olen edelleen pahoillani sen luomuruokosokerierän puolesta, jonka pakkauksissa lukee isoilla kirjaimilla LUOMUROUKOSOKERI.

Kebab-pizzerioihin pätevät kuitenkin eri säännöt. Ketä edes kiinnostaa, mitä listalla lukee? Kinku ja vlksippuli menevät jakeluun siinä missä punakynällä korjatut versiotkin. Missä tahansa muussa yhteydessä typot aiheuttavat heti vastareaktion, mutta pizzerioissa ne kuuluvat asiaan siinä missä pizzojen päälle liian suurella innokkuudella levitettävä valkosipulimurska.

3. Leikkeet listalla

Kolmas oleellisuus suomalaisissa pizzerioissa: oheisruoat. Kebab kuuluu tietenkin asiaan, mutta onko joku muka joskus darrapizzaa hakiessa muuttanut mielensä ja tilannut lehtipihvin? Tai kenties mennyt sitä varta vasten hakemaan?

ylämummoja firman piikkiin

Käsitykset omista keittotaidoistani ovat pääasiassa realistiset, mutten voi valehdella. Mielestäni paras pizza valmistuu omassa keittiössäni. Syytän tästä lähinnä loistavaa pizzapohjan ohjetta, jo toistamiseen tällä viikolla suomalaisten ruokablogien klassikkoon Pastanjauhajiin viitaten.

Pizzapohja (2 sopivan kokoista)

reilu 5 dl vehnäjauhoja (osan voi korvata täysjyvällä jos ei välttämättä halua autenttista tipo 00-meininkiä)



1 pss kuivahiivaa (sellainen 11 g)

1 tl suolaa

2 rkl oliiviöljyä

reilu 2 dl lämmintä vettä

jauhoja alustukseen tarvittaessa

Sekoita kuivat aineet keskenään, sekä erikseen lämmin vesi ja öljy. Sekoita öljy/vesi jauhoseokseen vähitellen ja vaivaa hyvä tovi - taikinaan pitää saada kunnon sitko. Pizza on mielestäni ennen kaikkea sosiaalinen ruoka, ja yhden pizzan paistamisessa pitkän kaavan mukaan on aistittavissa tiettyä haikeutta. Aina ei kuitenkaan ole aikaa vajota voi ei olen tässä maailmassa niin yksin -masennukseen. Jos tilanne vaatii pizzaa, on sitä tehtävä. Yhden hengen (siis puolikkaassa) taikinassa on sitä paitsi se hyvä puoli, että taikina jää kooltaan täydelliseksi käsien välissä muotoiltavaksi palloksi.

Jätä vaivattu taikina nousemaan hieman öljyttyyn kulhoon keittiöpyyhkeen alle. Kun taikina on kohonnut sopivaksi, kauli (tai heittele!) pizzoiksi ja päällystä haluamallasi tavalla. Henkilökohtainen suosikkini on simppeli versio, johon tulee tomaattikastikkeen lisäksi tuoretta tomaattia, bufala mozzarellaa, kenties vielä mozzarellaraastetta ja tuoretta basilikaa. Fiiliksen mukaan heitän joukon jatkeeksi kapriksia tai punasipulia. Erittäin toimivaa!

Pizzantäytteissä on kuitenkin paha mennä antamaan neuvoja: kysymys on hyvin henkilökohtainen. Joku tykkää jauhelihakastikkeesta, toinen broilerista, ja näinhän sen kuuluu mennäkin. Jos nimeltämainitsemattomat pohjoisessa vaikuttavat sukulaiseni haluavat vättämättä rikkoa pizzansa päälle raakoja kananmunia, heille se sallittakoon. Mikä minä olen sitä tuomitsemaan. Ainakaan ääneen.

vakava asia

  

Comfort food

Tuhannen muun kasvavan lapsen lailla olen viettänyt usemman viikon elämästäni syöden pelkkää spagetti bolognesea. Etelänlomilta tuttu tilanne: mennään illalla ulos syömään, ja tärkein kriteeri ravintolan valinnassa on se, että perheen pienimmälle löytyy jotain hyvin ennalta arvattavaa syötävää. Onneksi Kanarialla oli pelattu varman päälle myös tällä saralla - jalanpolkemisilta säästyttiin (tässä kohtaa). Olisi mielenkiintoista saada tilastotietoa bolognesekastikkeen vuotuisesta menekistä esimerkiksi Playa del Inglésistä. Puhutaanko tonneista vai kymmenistä? Kulttuurimaantieteilijä sisälläni aistii tässä äärimmäisen tärkeän tutkimusaiheen: onko alueellisia eroavaisuuksia havaittavissa? Missä menee enemmän lasagnelevyä, missä spagettia?

Oma kokonaiskulutukseni 22 ikävuoteen mennessä lienee joitain satoja litroja bolognesekastiketta. Pitkään kyseinen ruokalaji tuntui niin kuluneelta ja ankealta, etten olisi voinut kuvitellakaan kokkailevani sitä paitsi äärimmäisen hädän hetkellä. Sellainen hetki ilmaantui kuin itsestään törmätessäni Pastanjauhajien kastikeohjeeseen. Pienin muutoksin kyseinen kastike on jäänyt vakiokäyttöön ja viimeisen kuukauden aikana olen tehnyt sitä varmaan neljästi (!).

Ankeahko perusruoka muuntautuu salonkelpoiseksi herkuksi vain yhdellä pienellä liikkeellä, joka arjen hulinassa usein jää paitsioon ymmärrettävistä syistä. Tomaattipohjaisten kastikkeiden ehdoton juttu on pitkä haudutusaika matalalla lämmöllä. Kun kaikki kastikeainekset on ympätty pannuun on maku mielestäni juuri sellainen ihanookoo mitä nyt olettaa saattaa, mutta annas olla kun ruoan jättää tekeytymään pariksi tunniksi... jotain taianomaista tapahtuu.

Tähän vuoden aikaan kotimaiset tuoreet tomaatit maistuvat taas taivaallisilta, mutta tätä kastiketta kelpaa kauhoa suuhun vuoden ympäri. Nimenomaan kauhoa. Vegeversioksihan tämä muuntautuu helposti vaihtamalla jauhelihan soijarouheeseen, mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin eihän se samalta maistu.

Bolognese-kastike (neljälle)

400 g luomunaudan jauhelihaa
1 sipuli
1 iso porkkana
2 valkosipulinkynttä
500 g paseerattua tomaattia
2 dl vettä (tai viiniä...)
2 rkl tomaattipyreetä
1 luomu-lihaliemikuutio
1-2 rkl kuivattua basilikaa
mustapippuria
ripaus chiliä
suolaa maun mukaan
oliiviöljyä

Freesaa pannulla hienonnettu sipuli, valkosipuli ja karkeaksi raastettu porkkana reilussa määrässä öljyä. Lisää joukkoon jauheliha (jonka otit hieman aikaisemmin huoneenlämpöön, tai edes pois pakkasesta) ja ruskista. Heitä sekaan mausteet ja lisää paseerattu tomaatti. Huljuttele tomaattitetra vedellä ja kaada noin parin desin edestä joukon jatkeeksi. Lisää tomaattipyre ja liemikuutio, kiehauta kunnes liemikuutio on liuennut. Madalla lämpöä ja jätä kannen alle hautumaan niin pitkäksi aikaa kun vain suinkin jaksat odottaa, mielellään vähintään pariksi tunniksi.

Tarjoa keitetyn spagetin kanssa perinteitä vaalien, tai käytä lasagnen välissä. Ylläolevasta määrästä yhden hengen talous syö ainakin neljästi, joten osan pakastamista kannattaa harkita. Lasagnen valmistukseen määrä on juuri sopiva.
   

Paluu juurille

Henkisille juurille.

Kuvan tyttö löytänee vielä vuonna 2011 Joensuun torilta v**un päivänsäde pipon niin halutessaan. Kuusi vuotta sitten allekirjoittaneella oli asenneongelmia ja farkuissa leveämpi lahje, mutta toisaalta valkoiset converset ja konjakinvärinen nahkavyö antamassa toivoa valoisammasta tulevaisuudesta. Olen melko varma, että myös siitä on kuusi vuotta kun seisoin viimeksi torilla kädessäni tuore ja lämmin lihalörtsy! Niin monta vuotta, niin kauan olen saanut odottaa, niin kauan ovat viikonloppujen torimyyjät minua pakoilleet.

Mutta tänä pitkänä viikonloppuna sitäkin pidempi odotus palkitaan. Aurinkoinen perjantai, Joensuun tori, kaikki yksityiskohdat on tarkkaan mietitty, sattumalle ei ole jätetty sijaa.

Viikonlopun agenda: yksi lihalörtsy, yksi omenalörtsy. Kaikki muu on turhaa.
  

On aika hiljaa kiittää

...ja kättä puristaa, nyt meidät yhteen liittää vaan muistojemme maa! Paitsi että ei liitä, uskaltanenTerhin puolesta väittää, ainakaan missään kauhean haikeissa tunnelmissa.

Jäähyväiset eräälle opiskelijaluukulle jätettiin melko epäkoulumaisissa tunnelmissa.



Oma panokseni muuttoon: kaksi ruuvimeisseliä ja salaatti.

Munakoiso-Sinihomejuustosalaatti

munakoiso

salaattia

tomaattia

punasipulia

mieleistä sinihomejuustoa (jotain vähän tymäkämpää kuin Castelloa, toim.huom.

Helsinkivinkki: juustokauppa Lentävä Lehmä)

oliiviöljyä, balsamicoa, chiliä, mustapippuria, suolaa (valkosipulia)

Viipaloi munakoiso ja itketä halutessasi. Tee sillä aikaa salaattipohja salaatista ja tomaatista. Siivuta punasipuli ja paista öljyssä hiljaisella tulella, kunnes sipuli näyttää mukavan karamelisoituneelta. (Voit lisätä joukkoon lorauksen balsamicoa ja auttaa karamelisoitumista sokerilla). Siirrä salaatin joukkoon, käännä levyä isommalle ja paista munakoisoviipaleita sopivassa määrässä öljyä. Munakoisot kykenevät imemään itseensä tarvittaessa litroittain öljyä, joten kuivan oloista pannua ei pidä säikähtää. Mausta koisot halutulla määrällä chiliä, mustapippuria ja balsamicoa. Valkosipulin luulisi sopivan myös, mutta tämä näin jälkiviisautena. Lisää suolaa maun mukaan, itkettämisen seurauksena sille ei välttämättä ole edes tarvetta. Ymppää valmiit koisoviipaleet muiden salaattiaineisten joukkoon, heittele päälle sinihomejuustoa krouveina paloina, rouhi päälle mustapippuria ja kruunaa koko komeus oliiviöljyllä.

Täydellistä ruokaa loppusiivoukseen tai mihin tahansa muuhun epästabiiliin tilanteeseen. Edellisen kerran tätä loihdittiin keskellä reppureissaajan arkea muuan aucklandilaisessa hostellissa. Hyvä ruoka toimii myös tien päällä, testattu ja tutkittu juttu.

Ai niin. Voi tähän laittaa paahdettua paprikaakin. Niin tai näin, hyvät näköalat = voitto.

HOAS, over and out!

  

Tiistai-illan after work

Muutama viikko sitten tiistai-iltaani väritti ei niin perinteinen yksillä käynti. Töiden jälkeen purjehdin äitini vanavedessä (ja siivellä) Alkon Etikettiklubin järjestämään samppanjanmaistelutilaisuuteen - siis juuri sellaiseen, jossa pyöritellään lasia, nuuhkitaan ja elostellaan, ja teeskenneellään aistivansa maussa selvästi hieman "briossia" tai "tyylikkyyttä".

En usko kuuluneeni ihan kohderyhmään. Etikettiklubin järjestämien maistelujen eli pruuvien tyypillinen osallistuja lienee 40+ naisihminen, joka pukeutuu mielellään Gerry Weberiin, liihottaa kulttuuritapahtumasta toiseen, suosii kotimaista mutta on kauhean innoissaan joko maalaisranskalaisesta ja toscanalaisesta keittiöstä ja haaveilee ruokamatkasta samoille seuduille. Parinkymmenen vuoden kuluttua toivon tietenkin olevani tuossa pisteessä. Vielä en ole, joten omaksuin tilaisuudessa varsin nopeasti keski-ikää rankasti madaltavan huvittuneen tarkkailijan roolin.

Ah Dom Perignon, so we meet at last

Pruuvi järjestettiin suhteellisen kliinisissä ja ankeissa tiloissa, mutta siitä huolimatta minun on vaikea keksiä mitään elitistisempää tapahtumaa, johon olisin päässyt osalliseksi. Älkää käsittäkö väärin: ilta eteni hyvässä hengessä, kurssin vetäjä tunsi asiansa pohjia myöten ja esitteli sen rennolla otteella, ja ennen kaikkea vetäjän ja maistelijoiden välillä oli sitä paljon puhuttua interaktiivisuutta. Mutta silti... perinteinen olen nyt vähän väärässä paikassa -tunne tutkisteli kanssani lasien sisältöä, tunki nokkaansa syvälle sen uumeniin, purskutteli ja maisteli ja loppuillasta hamusi sen täytteeksi vielä vähän sitä Domppaa.

Mikäs siinä, on sitä huonommassakin seurassa pidetty omaa kivaa kuin Dom Perignonin.

Olen innostunut ja yrittänyt oppia enemmän viineistä jo pidemmän aikaa, mutta pruuvin myötä totesin itselleni sopivimmaksi lähestymistavaksi edelleen vähän vapaamuotoisemman osta-ja-maista, kenties puistossa piknik-korin välittömässä läheisyydessä. Sisälläni asuva pieni viinisnobi palaa kuitenkin halusta päästä huutamaan kukkea! Pidättyväinen! Maussa häivähdys nahkaa! (Sama sisäinen snobini haaveilee myös rapujuhlista ja raukeista kesäilloista purjeveneen kannella.)

Samppanjapruuvissa omaksuin paljon uutta knoppitietoa tästä juomien aatelista. Kuten sen, että samppanjan pullokokojen nimet on lainattu Vanhan Testamentin kuninkailta muutamaa poikkeusta lukuunottamatta (Vanhassa Testamentissa tuskin seikkaili ketään Piccolo-nimistä). Suureena haaveenani on tästä lähtien olla edes kerran paikalla, kun 15-litraista Nebukadnessaria tyhjennetään. Ehkä mielenkiintoisinta oli kuitenkin kuulla samppanjan olevan maailman ainoa tuote, jonka myynti on pysynyt koko olemassaolonsa ajan vakaana tai nousujohteisena - näin ennen vuoden 2009 talouslamaa. Elämme todella jännittäviä aikoja, jos samppanjanmyyntikin on vihdoin romahtamassa. Miten käy korkeakulttuurin!?

Kelpaa Cambridgen herttuaparille, kelvannee mullekin

Samppanjan erityisasema on minusta aika sympaattista ja tuettavaa, mutten osaa pitää Alkon halvinta samppanjaa yhtään perushyvää kuohuviiniä tai cavaa parempana pelkän nimisuojansa turvin. Pruuvissa lasiin kaadettiin useampaa erinomaista tuotetta, mutta tuntuivatko ne hintansa väärtiltä? Niin. Kuplajuomalle on kuitenkin aina tilausta, ja jos minulta kysytään, pullo tai pari olisi syytä poksauttaa tasaisin väliajoin. Tätä elämänohjetta noudatettiin menestyksekkäästi viime joulukuun Let them eat cake -bakkanaaleissa aidossa Marie Antoinetten ja Ranskan hovin hengessä.

Vielä takaisin pruuviin. Tunsin kyllä harvinaisen suurta sielujen sympatiaa muuan roseesamppanjaa kohtaan, enkä ollut ainoa. Erästä vaaleanpunaiseen svetariin verhoutunutta naista lainatakseni: "Tää toimis kyllä tosi hyvin golfin jälkeen auringon laskiessa takapihalla grillatun bratwurstin kanssa". Meitä on niin moneen junaan, mutta onneksi kuohuviini sentään yhdistää.