Oz it is

Pikainen moi! Rääppijä has gone down under! Eipä täältä paljoa irtoa nyt kerrottavaksi, ainakaan mitä ruokajuttuihin tulee. Hinnat ovat kalliimpia kuin muistin, mikä on jo aika paljon sanottu. Pohjoisessa ollaan Whitsunday Coastilla, tarkalleen ottaen Airlie Beachilla, pienellä aurinkolomalla ennen Melbournea ja koulun alkua. Aurinkoloman käsite on vähän suhteellinen, kun sadekautta pukkaa… no, on meillä ollut vähän tuuriakin matkassa. Mikäs tässä lekotellessa!

Tässä resepti, jota en suosittele kellekään


Ankea pasta bolognese (4:lle)

500 g pastaa pussissa, jossa ei ole keitto-ohjetta
200-400 g mitä tahansa jauhettua proteiinia: jauhelihaa, soijarouhetta tai tonnikalaa
Purkki valmista ”cheese”-maustettua tomaattipohjaista pastakastiketta

Keitä pasta miten sattuu. Laita jauheliha tms. kuivaan teräskattilaan ja polta hieman kiinni. Kaada päälle valmiskastike ja huljuttele jämät perään veden avustuksella. Kypsyttele noin 10 minuuttia. Yhdistä valutetun pastan kanssa. Ei vaadi suolaa, pippuria tai muitakaan mausteita.
 

They see me rollin'

Vietnamilaiset kypsentämättömät rullat ovat saaneet viime aikoina paljon rakkautta osakseen - voidaan varmaan puhua vuoden 2011 virallisesta bloggaajaruoasta. Hypelle on syynsä, sillä rullat ovat herkullisia, eikä terveellisiä sormisyötäviä voi koskaan olla liikaa. Pirskeitä edeltävä mitä naposteltavaa tarjolle -panikointi päättyy suolaisten osalta harmittavan usein vihannestikkuihin ja dippiin tai jonkinlaiseen piiraaseen. Hyviä vaihtoehtoja molemmat, mutta vaihtelu virkistää.

Rullaruokien osalta perinteiset friteeratut kevätkääryleet voidaan jo lukea osaksi suomalaista ruokakulttuuria - suunnilleen joka pitäjästä löytyy niitä tarjoava kiinalainen ravintola ja lopuissa voidaan herkutella pakasteversiolla. Omaan suuhuni kevätkääryleet maistuvat yleensä samalta, eli ikävä kyllä yksitoikkoisen tympeiltä, etenkin hapanimeläkastikkeeseen dipattuna - siis aina. Vietnamilaisissa "kesärullissa" on vielä eksotiikkaa jäljellä, ainakin jos panostaa niiden vietnamilaisuuteen eli runsaaseen tuoreiden yrttien käyttöön. Tähän vuodenaikaan tuoreet yrtit ovat lähinnä vitsi (korianterissani oli valehtelematta kymmenisen lehteä), mutta kyllä niillä silti saa uusia makuelämyksiä aikaan.

Itsehän ennakoin rullatrendin jo alkuvuodesta 2010 Vietnamissa käydessäni raahaten maasta "aitoja" riisipaperilevyjä (erittäin fiksu tapa täyttää matkalaukku). Tästä ajatuksesta pontevoituneena en tietenkään jaksanut tarkistaa riisipaperien tilaa lauantain suurta rullailtaa varten ja kas - kaapista löytyikin vain viisi. Niin, taisin tosiaan jo kerran pyöräyttää jokusen. Ja uppopaistaa (todennäköisesti dipata myös hapanimeläkastikkeeseen). Tässä paperittomuuden tajuamisen vaiheessa täytteet olivat tietenkin jo valmiina, joten ei auttanut muu kuin keventää linjaa entisestään. Loput tykötarpeet käärittiin salaatinlehtiin - ihan toimiva ratkaisu, mutta taitaa jäädä ainoaksi kerraksi.


Gỏi cuốn eli vietnamilaiset kesärullat (20-30 rullaa koosta riippuen), kuvassa siis oikealla

paketillinen riisipaperiarkkeja (sellaisia pyöreitä, löytyy etnisistä kaupoista)

1 ruukku vesikrassia
1 ruukku minttua
1 ruukku korianteria
2 porkkanaa
300 g kaalia

tuoretta inkivääriä
tuoretta chiliä
seesamiöljyä

...sekä haluamaasi täytettä/täytteitä.

Perinteinen vietnamilainen makuyhdistelmä syntyy ylikypsästä porsaasta ja katkaravusta, mutta koska seurueeseen kuului sekä äyriäis- että lihaestyneitä, rullat täytettiin kalapainotteisesti. Tein kolmenlaisia rullia: paistetulla tofulla ja cashewpähkinöillä, kylmäsavulohella ja avokadolla, sekä tonnikalatahnalla. Varsinkaan viimeisellä ei ole tietääkseni mitään tekemistä Vietnamin kanssa, mutta hyvältä maistui ja piti dagen efterin kurissa.

Näitä varten tarvitset:

paketin maustamatonta tofua
paahdettuja cashewpähkinöitä (voit käyttää myös maapähkinöitä tai suolapähkinöitä)
150 g kylmäsavustettua lohta
yhden avokadon
kaksi purkkia tonnikalaa
majoneesia
+ yllä mainittuja mausteita

En ole koskaan oikein tullut sinuiksi tofun kanssa, mutta rullia varten pilkoin sen sopivan kokoisiksi paloiksi ja uitin seesamiöljyssä, chilissä ja raastetussa inkiväärissä. Suolasin ja pippuroin reilulla kädellä ja paistoin kuumalla pannulla niin rapeksi, kuin moiselle lötkölle on mahdollista. Ihan ok lopputulos, muttei mikään tajunnanräjäyttävä. Tiedä sitten onko tofu koskaan varsinaisesti räjäyttänyt kenenkään tajuntaa...

Tonnikala-majotahna syntyi sekoittamalla kahden tonnikalapurkin sisältö pariin ruokalusikalliseen majoneesia. Kylmäsavulohi-avokado variaatiota varten leikkasin lohen siivuiksi, pilkoin avokadon ja pirskottelin päälle reilusti sitruunamehua. Idioottivarmoja siis molemmat.

Kasviskavalkadia varten kuori ja raasta porkkanat ja hienonna tai raasta kaali. Sekoita yhteen ja mausta tilkalla seesamiöljyä, hienonnettua chiliä ja raastettua inkivääriä (ei pakollista). Revi tai saksi toiseen astiaan yrtit - käytin itse myös varret, joskin aivan alimpia ja paksuimpia suosittelen välttämään.

Riisipaperien käyttö kuulostaa haastavalta, muttei ole sitä. Riittää kun muistaa tehdä yhden rullan kerrallaan. Täytä riittävän iso kulho raikkaalla vedellä ja aseta yksi riisipaperilevy siihen pehmenemään. Voit pitää ensimmäisten kohdalla paperista kiinni ja tunnustella kuinka paljon aikaa tarvitaan - todennäköisesti noin puoli minuuttia. Käyttövalmis riisipaperi on muuttunut notkeaksi ja elastiseksi, mutta on kuitenkin vielä napakka. Ota uitettu riisipaperi isolle leikkuulaudalle ja nosta itseäsi lähimmän laidan tuntumaan haluamaasi täytettä (esim. pala paistettua tofua ja jokunen cashewpähkinä/reilu ruokalusikallinen tonnikalatahnaa/siivu lohta ja viipale avokadoa), hieman raasteseosta ja hyppysellinen yrttejä. Lähde rullaamaan suoraan eteenpäin, täyteosion piilouduttua (noin puolivälissä) taita sivut sisäänpäin ja rullaa loppuun saakka. Kostea riisipaperi on hieman tahmeaa, joten reuna pysyy kiinni itsestään, vaikka jäisi rullan päällipuolelle.

Oikeita täytemääriä ja oikeaa rullaustekniikkaa on oikeastaan turha yrittää neuvoa - kokeilemalla selviää. Valmistaudu henkisesti parin ensimmäisen täydelliseen tuhoon, mutta luota siihen, että viimeisimmät ovat kuin pieniä taideteoksia. Vietnamilaisista rullista on iloa kaikille aisteille!


Rullien dippaukseen sopii esimerkiksi soijakastike, mutta autenttisuutta vaativat kääntyvät nước mắm phan eli kalakastikkeen puoleen. Reseptistä kiitos Hoi Anin Hai Cafén kokkauskurssille, jonka osallistujien keski-ikä oli reippaasti allekirjoittaneen yläpuolella.

Nước mắm pha

2 rkl kalakastiketta (etnisistä kaupoista)
1 tl hienonnettua valkosipulia
1 tl hienonnettua tuoretta chiliä
1 tl sokeria
1 limen mehu
(1 tl raastettua inkivääriä)

Sekoita aineksia kulhossa kunnes sokeri on liuennut. Tarjoile dippiliemenä rullille.


Oheiskuvituksena satunnaisia otoksia tasan kahden vuoden takaiselta reissulta. Matka ajoittui aikaan ennen henkilökohtaista reppureissaajan uraani ja totta puhuen uudelleen maassa vieraillessani hakisin todennäköisesti melko erilaisia elämyksiä. 2010 olin kiinnostunut lähinnä rannalla makoilusta, mitä vaikeutti huono sää ja se, että rannalle oli Hoi Anissa useamman kilometrin ja Saigonissa/Ho Chi Minh Cityssä useamman kymmenen kilometrin matka. Mielenkiintoisia kaupunkeja kuitenkin molemmat - etenkin Hoi An, jonka ravintoloita muistelen edelleen kaiholla.


Saigon oli meluisa ja kaoottinen, suorastaan kuumottava paikka ensikosketukselle Kaakkois-Aasiaan. Mopot vilisivät katukuvassa ja joka paikassa rakennettiin vimmatusti. Massaturismia yritettiin selvästi ruokkia kaikin mahdollisin tavoin, mutta tosiasiassa Thaimaan veroiseen suosioon maan rahkeet tuskin koskaan riittävät: muutamat näkemäni rannat eivät varsinaisesti täyttäneet paratiisin tunnusmerkkejä, eikä ilmasto ole yhtä suotuisa pohjoismaisen ihon polttamiseen. Muita meriittejä Vietnamilla kyllä riittää - mahtava ruokakulttuuri tietenkin, mutta lisäksi kaunis ja monimuotoinen luonto sekä kaikessa dramaattisuudessaan varsin kiinnostava lähihistoria.


Vietnamin sota -teeman puitteissa tuli vierailtua useammissakin kohteissa sotamuseosta Củ Chi -tunneleihin. Teimme myös melko hasardin päiväretken My Lain verilöylystä tuttuun Sơn Mỹn kylään. Paikan päälle perustettu museo oli hiirenhiljainen ja vahvisti kuvaa Vietnamista vielä ensiaskeliaan ottavana turistikohteena. Sielläkin kuitenkin rakennettiin jos jonkinmoista resorttia, kuten myös Hoi Anin läheisellä legendaarisella China Beachilla. Uskoisin että turistin näkökulmasta maa näyttää tänä päivänä jo aivan erilaiselta, kuin kaksi vuotta sitten. Kenties hintatasokin on noussut - vuonna 2010 syöminen ja juominen oli vielä erittäin halpaa.
   

Chili con Heini

Pienen hetken Helsingissä oli lunta ja pakkasta! Se oli ihanaa. Sitten tapahtui jotain kammottavaa, mutta onneksi katse ikkunasta riittää vahvistamaan, että tilanne on taas hallinnassa. Kävelin sunnuntaina töistä kotiin sormet kohmeessa, mutta se oli nenään kasvaneen jääpuikon ohella hinta, jonka mielelläni maksoin. Kotiin päästyäni olin kuitenkin sen sortin syväjäässä, että halusin lautaselleni jotain lämmintä ja tulista.

Päätin pyöräyttää padallisen chili con carnea, vaatimattomat kolme tuntia haudutettavaa ruokalajia, jonka koulujen suurkeittiöt olivat pilata minulta ikihyväksi. Se jauheliha-valkopapukastike, mitä kauhottiin suuhun epäonnisina maanantaipäivinä ensimmäiseltä luokalta lukioon, oli paitsi kammottavaa, myös kaukana oikeaoppisesta chili con carnesta. Asia on näin. Kirjoitan tämän tuohtuneena blogiini, vaikken oikeaoppisesta chili con carnesta juuri mitään tiedä.

Kantani etnisten ruokien laitostettuihin versioihin on muutenkin melko jyrkkä ei. Kaikki "aasialaiset" pilipalikastikkeet joutaisivat kouluruokailun puitteissa romukoppaan, samoin kuin "italialaisina" tarjoiltavat puolikkaat roiskeläpät. Jos kouluruokailun sekasyöjäpuolella noudatettaisiin vain hyväksi havaittua makaronilaatikko-kalapuikot-pinaattiletut-lihapullat-kirjolohikiusaus-linjaa, juuri kellekään ei jäisi traumoja. Teini-iässä riittää epävarmuustekijöitä muutenkin, mutta että pitäisi vielä aamutunneilla pelätä pian tarjoiltavan jotain laiskaa suomi-orientaalifuusiota... kauheita muistoja!

Kouluruokailusta puheen ollen, Jamie Oliverin Jamie's America on teoksena kertakaikkisen mahtava. Se on asustanut kirjahyllyssäni jo parin vuoden ajan, enkä ole vieläkään kyllästynyt sen selailuun. Koska reseptien etsiminen netistä on nykyään itseisarvo, vaatii konkreettisen keittokirjan ostopäätös teokselta poikkeuksellista loistokkuutta. Jamie's America täyttää kaikki onnistuneen keittokirjan vaatimukset: kauniit kuvat, hallittu kokonaisuus, yleisesti hyvä fiilis sekä ennen kaikkea omakohtaisuus. Tuttuun Jamie -tyyliin viimeisin vaatimus on erityisen hyvin hoidossa. Keittokirjan ohella Jamie's America on loma-albumi herran matkasta halki luvatun maan, ja kirjan sivut ovat täynnä kuvia Jamiesta jokilaivalla, Jamiesta polttelemassa shishaa, Jamiesta poseeraamassa korealaisen tytön kanssa ja Jamiesta bondaamassa intiaani-mummojen kanssa porisevan padan äärellä. Kirjan puoliväliin mennessä Jamien naama alkaa jo hieman ärsyttää, mutta toisaalta näkyvyys kuuluu miehen brändiin. Lomaotokset vahvistavat kuvaa miehestä, joka on miljoonaomaisuudesta huolimatta aivan tuikitavallinen british lad. Jamie's America on onnistunut ennen kaikkea siksi, että se on taustatarinoineen enemmän kuin pelkkä keittokirja.

Jamppa ei-minkään-näköisen-mutta-silti-herkullisen mansikka-avokadosmoothien takana. NetMot-sanakirja tarjoaa muuten smoothien suomenkieliseksi vastineeksi "supliikkimiestä". Otan käyttöön.

Rakenteellisesti Jamie's American lähtökohtana on Yhdysvaltain rooli (ruoka)kulttuurien sulatusuunina. Teos ei kuitenkaan etene kaikkein perinteisimmän jaon kautta, vaan ääni on annettu esimerkiksi New Yorkin egyptiläissiirtolaisten, etelän cajunien, Navajo-intiaanien ja Los Angelesin ex-jengiläisten keittiötarinoille. Chili con Jamie -niminen resepti löytyy kirjan loppupuolelta cowboy-tematiikalla ratsastavasta Wild West -osiosta. Aivan prikulleen samanlaisena en reseptiä voinut toteuttaa, sillä Jamien ohjeen salaisuutena on mystisten kuivattujen chilipalkojen käyttö. Jamie kehottaa tilaamaan moisia netistä; ilmeisesti kyse on erinomaisesta tuotteesta, mutta ihan niin paljon en kuitenkaan jaksanut panostaa.

Chili con Jamie á la Heini (neljälle)

500 g luomunaudan rintaa, lapaa tai muuta hieman rasvaista pitkää haudutusta kestävää osaa suikaloituna
1 kupillinen (1 1/4 dl) kahvia
1/2 tl juustokuminaa
1/2 tl paprikajauhetta
1/4 tl oreganoa
1 pieni laakerinlehti
1 pieni punasipuli - pieneksi kuutioituna
1 keskivahva tuore chilipalko - halkaistuna, siemenet poistettuna ja muutamaan isoon palaan leikattuna
1 kanelitanko
2-3 valkosipulinkynttä - ohueksi siivutettuna
1 tlk tomaattimurskaa
1 rkl tummaa sokeria
1 paprika - pieneksi pilkottuna
1 tlk käyttövalmiita pintopapuja (tai vastaavia - käytin papusekoitusta, jossa pinto-, kidney- ja valkopapuja)

tarjoiluun: ranskankermaa

Chilin tekemiseen tarvitset ison padan tai kattilan, jossa on kansi. Keitä kahvit, nosta kattila liedelle ja aseta liesi keskilämmölle. Kaada kattilaan pari ruokalusikallista oliiviöljyä ja lisää juustokumina, paprikajauhe, oregano, laakerinlehti ja punasipulisilppu. Freesaa kymmenen minuuttia tai kunnes sipulit ovat pehmenneet. Lisää sitten chilipalat, kanelitanko, valkosipulisiivut, reilu rouhaisu suolaa ja pippuria ja tilkka kahvia. Hämmennä, ja lisää sitten loput kahvista, tomaattimurska ja sokeri. Tarkista maku ja lisää viimeisenä raa'at lihasuikaleet. Anna hautua kannen alla kahdesta kolmeen tuntiin ja lisää välillä vettä tarvittaessa. Parin-kolmen tunnin päästä lisää pilkottu paprika ja valutetut pavut ja anna porista ilman kantta vielä noin 30 minuuttia. Tarkista maku ja lisää suolaa, pippuria ja chiliä niin halutessasi.

Tarjoile höyryävän kuumana lusikallisella ranskankermaa. Lisäkkeeksi sopivat esimerkiksi riisi tai flatbreadsit, mutta muhennos menee myös sellaisenaan. Valmistin kirjan toisen ohjeen mukaan Navajo flatbreadseja, pannulla paistettavia litteitä pitaleivän tapaisia, mutta totta puhuen ne eivät olleet juuri mistään kotoisin. Leivät jäivät kuiviksi, kenties en lisännyt taikinaan tarpeeksi vettä. Tässä kuitenkin niiden ohje:

Navajo Flatbreads (4-6 kpl)

300 g vehnäjauhoa
1/2 tl suolaa
1 rkl leivinjauhetta
1/2 tl timjamia tai muuta yrttiä
3 rkl oliiviöljyä

Sekoita kuivat aineet kulhossa ja tee keskelle kuoppa. Kaada kuoppaan oliiviöljy sekä noin 3/4 dl vettä. Sekoita jauhoseosta hiljalleen reunoilta kohti kuoppaa ja lisää vettä, mikäli taikina tuntuu liian kuivalta. Siirry työstämään taikinaa kostutetuilla käsillä. Kun olet saanut aikaiseksi taikinapallon, siirrä se puhtaalle jauhotetulle alustalle ja vaivaa kimmoisaksi 5-10 minuuttia. Siirrä taikina takaisin kulhoon, peitä ja anna levätä tovi. Tovin kuluttua jaa taikina 4-6 osioon, pyöräytä palloiksi ja läiski käsien välissä rieskan tyyppisiksi littanoiksi leiviksi, tavoitepaksuus noin 1 cm. Paista teflonpannulla molemmin puolin kypsiksi. Tämä kohta meni todennäköisesti itselläni eniten pieleen - varo siis paistamasta leipiä liian kuiviksi! Peitä valmiit leivät keittiöpyyhkellä tarjoilua odottamaan.
 

Jo vihertää

Jos jääkaappisi perukoille on jäänyt turhan päiten pyörimään palanen sinihomejuustoa, eikä sen syöminen piparkakkujen ja muiden keksien avustuksella enää käy laatuun, yhdistä jalo ystäväsi salaattiin ja hedelmiin! Hedelmien ja erinäisten juustojen liitto on muuan Tinie Tempahin sanoin tähtiin kirjoitettu, ja salaatinlehdet menevät kivasti siinä sivussa.

Viime aikojen ruokavaliostani kertoo jotain se, että ruokaisaa salaattia, tuota kaikkien aikojen lempiruoakseni julistamaa yleispätevää annosta syödessäni olin yllättänyt siitä, miten helposti sen alas sain. Luulen, että tuoreista raaka-aineista luopuminen on koodattu takaraivooni talvikuukausien automaatioksi kaamosmasennuksen lailla. Lähiruokahengessä meidän suomalaistenhan ei pitäisi syödä tällä hetkellä tomaatteja, appelsiinejä saati marjojakaan. Jos elettäisiin aidosti maassa maan tavalla, alkaisivat viime vuoden elonkorjuun rippeetkin olla jo kortilla. Onneksi ei eletä.

Suomalainen minussa huutaa silti talven pimeimpinä hetkinä nauriita ja kaalia riistan kyytipojaksi! No ei nyt sentään. Oikeasti se huutaa räiskäleitä ja voileipiä, kenties perunamuussia; joka tapauksessa kaikkea muuta, kuin salaattia. Loogistahan se on: kauden kasvikset ovat haljuja versioita kesän vastaavista, tomaatit raakoja ja kurkut mauttomia. Kesällä kuvittelen maistavani auringon säteet vihannesten pinnalla, mutta talvella totuus on toisenlainen. Valitettavasti en voi antaa periksi pohjoiselle luonteelleni: muutakin kun viljaa on syötävä.

Siksipä talvinen salaatti.


Salaatti paahdetusta päärynästä, sinihomejuustosta ja manteleista (4:lle)

kahta salaattipuskaa vastaava määrä salaattia - mieluusti sekalaisia lehtiä: perussalaatin lisäksi esimerkiksi pinaattia, endiiviä, punamangoldia tai vastaavaa mukavannäköistä ja -makuista
4 päärynää
1 avokado
100 g sinihomejuustoa
kourallinen manteleita

kastike:

4 rkl oliiviöljyä
2 rkl viinietikkaa (puna-, tai omena- esimerkiksi)
1/2 tl sinappia
ripaus sokeria
1/2 valkosipulinkynsi hienonnettuna
suolaa
mustapippuria

Huuhtele salaatinlehdet, kuivaa huolellisesti ja revi mieleiseen kokoon. Koverra avokado kuorestaan, poista kivi ja siivuta ohueksi. Kuori päärynät, poista kanta ja siement ja siivuta paksuiksi viipaleiksi. Paahda päärynäviipaleita uunissa 250 asteessa, kunnes ovat saaneet hieman väriä - tämän voit tehdä myös pannulla. Paahda manteleita omalla kuivalla pannullaan välillä pannua ravistaen (varo polttamasta). Kokoa salaatti latomalla neljälle lautaselle ensin salaatinlehdet, niiden päälle avokadoviipaleet, sitten lämpimät päärynät, murusteltu sinihomejuusto ja viimeisenä paahdetut ja rouhitut mantelit. Sekoita kastikeainekset ja pirskottele salaattiannosten päälle. Tarjoile heti.

Salaateissa ja ruoissa ylipäänsäkin vaikutun yleensä lähtemättömästi paitsi erilaisten makujen, myös erilaisten tekstuurien yhteispelistä. Eräs ystäväni arvottaa ruokia muun muassa sen perusteella, miltä ne tuntuvat suussa - alan hiljalleen ymmärtää miksi. Tässä salaatissa samettinen sinihomejuusto, lämmin mutta silti napakka päärynä sekä mukavan rouskuva manteli luovat yhdistelmän, joka paitsi tuntuu mukavalta, myös maistuu erinomaisen hyvältä. Mieto avokado on rasvaisuudessaan loistava lisä paitsi tasapainottamaan, myös tuomaan muita makuja esille; hennosti sinappinen vinaigrette viimeistelee kokonaisuuden.

Tämän makukimaran varjolla söisi vaikka umpitylsää jäävuorisalaattia, mutta suosittelen silti käyttämään lehtiä, jotka maistuvat itsessäänkin hyvältä. Sellaiset ovat tähän vuoden aikaan hieman kiven alla, mutta päivä pitenee koko ajan - iloitkaamme siis siitä, että vain muutaman kuukauden päästä hyllyt taas notkuvat tuoretta ja edullista syötävää! Ja siitä, että pian alkaa parsakausi! Paitsi allekirjoittaneelle, joka syö hintapoliittisista syistä todennäköisesti koko kevään spagettia ketsupilla. No, onhan senkin virallinen status Yhdysvalloissa vihannes.
  
 

Cookies

Monica: Well, I’ve tried everything. I give up. I guess I’m not gonna be the mom who makes the world’s best chocolate cookies. I do make the best duck confit with broccoli rabe.  Kids love that right.
Phoebe: Well, y’know I may have relatives in France who would know. My grandmother said she got the recipe from her grandmother, Nesele Tolouse.
Monica: What was her name?
Phoebe: Nesele Toulouse.
Monica: Nestle Tollhouse?!
Phoebe: Oh, you Americans always butcher the French language.
Monica: (grabbing a bag of Nestle Tollhouse chocolate chips) Phoebe, is this the recipe?
Phoebe: Yes!! Ohh.

Maailman parhaan cookies -reseptin metsästämistä voi pitää omalla kohdallani lähes täydellisen juustokakkureseptin metsästämisen veroisena missiona. Cookiesilla eli suomeksi sanottuna keksillä viittaan tässä tapauksessa nimenomaan amerikkalaistyyppiseen littanan romuluiseen keksiin, jonka tuntomerkkejä ovat suuren koon lisäksi ehdottomasti sitkeyden (chewiness) ja rapeuden (crispiness) tasa-arvoinen liitto. Äskeinen fraasi on aivan omaa tuotantoa, mutta perehdytään universaalisti tärkeään aiheeseen tarkemmin.

Helsinki, World design capital 2012 ja syystä

Wikipedia määrittelee täydellisen cookiesin ensimmäisen momentin (chewiness) seuraavalla tavalla:

Chewiness is the mouthfeel sensation of labored mastication due to sustained, elastic resistance from a foodstuff. Canonically chewy foods include caramel, rare steak, and such eponymously chewy items as chewing gum, Charleston Chew, and Chewy Granola Bars. Chewiness is empirically measured by the metrics of Chew Count and Chew Rate.

Toista momenttia (crispiness) kuvataan taas seuraavin sanankääntein:

Crispiness or crispness is the gustatory sensation of brittleness in the mouth, such that the food item shatters immediately upon mastication. Crispiness differs from crunchiness in that a crunchy food continues to provide its material sensation after a few chews. On the other hand, a crispy food quickly loses the 'taut' equilibrium of its material, such as a tightly wrapped sausage. A delicately wrapped item is usually crisp, unlike such food items as loosely or unwrapped unfresh fruit or a wax-coated cheese. Crisp and crunch can be concomitant or mutually exclusive.


Lienee sanomattakin selvää, että mikä tahansa keksi ei näihin samanaikaisesti pysty. Siksi sallittakoon anglismien käyttö ja puhuttakoon ilme värähtämättä juuri tietyn tyyppisistä kekseistä - cookieseista. Ja kun nyt tälle linjalle lähdettiin, sovellettakoon käytäntöön myös täysin epäloogista monikkopohjaista sanalainausta, sanan cookies käyttäminen yksikkönä sanan cookie sijaan. Muffinsit vai muffinit? Mielestäni ensimmäiset, vaikkei siinä mitään järkeä olekaan.

Google on laulanut monia kertoja, kun olen yrittänyt löytää maailman parasta chocolate chip cookies -reseptiä. Vasta nyt ymmärsin kokeilla sitä kaikkein kaupallisinta ja tunnetuinta. Suosiolla on nimittäin syynsä.

Original NESTLÉ® TOLL HOUSE® Chocolate Chip Cookies (20 isoa keksiä)

5,4 dl vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
1 tl suolaa
225 g voita (laitoin 200g ihan laihdutusmielessä)
1,8 dl sokeria
1,8 dl fariinisokeria
1 tl vaniljauutetta (laitoin vaniljasokeria)
2 kananmunaa
340 g suklaata (eli autenttisuutta vaativille 12 unssin paketti Nestlén semi-sweet chocolate morselseja) - laitoin noin 250 g, puolet maitosuklaata ja puolet 70% tumma suklaata isoiksi paloiksi rouhittuina. Suosittelen kuitenkin pitäytymään alkuperäisen ohjeen järjettömyydessä - sattumia oli aivan liian vähän!
(2,4 dl pähkinöitä rouhittuna)

Sekoita jauhot, sooda ja suola. Vatkaa pehmennyt voi sokerien kanssa kuohkeaksi vaahdoksi. Vispaa sen jälkeen joukkoon kananmunat yksi kerrallaan hyvin sekoittaen. Lisää jauhoseos ja sekoita tasaiseksi. Aivan viimeisenä kääntele joukkoon rouhittu suklaa ja pähkinät niin halutessasi. Valmis taikina on koostumukseltaan erittäin jämäkkää.

Nostele taikinasta golfpallon kokoisia kökkäreitä uunipellille - ne tasaantuvat lämmössä, eikä niitä tarvitse erikseen siloittaa. Paista uunissa 190 asteessa 9-11 minuuttia. Valmiiden cookiesien tulisi näyttää uunista tullessaan jopa hieman raaoilta. Jäähdytä ritilällä ja nauti periamerikkalaiseen tyyliin kylmän maitolasillisen kanssa.

Oh yes. Ei appelsiininkuorta tai muskottipähkinää, vaan pelkkää asiaa. Sokeria, sokeria ja vielä kerran sokeria. Voilla höystettynä.

Rääppijän kohderyhmäksi on hiljalleen muodostumassa lihavista ruoista turvasatamaa etsivät kansalaiset. Milloinkohan olen viimeksi kehottanut valmistamaan jotain ns. terveellistä? Läheisenikään eivät ole turvassa. Näitä kuskasin työpaikan naisten päänmenoksi syntymäpäivieni kynnyksellä, vielä astetta suklaapitoisempia purkitin ystävälle joulun kunniaksi. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin!

...ja maailmassa oli taas järkeä.

Oh I had the time of my life

Enpä olisi vuoden alussa arvannut siteeraavani Black Eyed Peasia kaihoista 2011 -retrospektiiviä kootessani, mutta välillä elämä heittelee yllättäviin suuntiin. Yllättäviä suuntia osasin toki ennakoida tismalleen vuosi takaperin, olinhan lähdössä etsimään itseäni monen muun nuoren lailla kaikkein loogisimmalta suunnalta, kaukoidästä.

Vuosi 2011 on ollut tähän astisistani kirkkaasti paras. Uskallan laittaa tuntemukset osittain iän piikkiin, sillä 22 vuotta elettyäni huomaan viimein tulleeni sinuiksi itseni ja elämän realiteettien kanssa. Tosiasiassa vuosi on opettanut minulle paljon, koska olen niin antanut tapahtua: uskaltautunut mukavuusalueeni ulkopuolelle, antanut itsestäni muille ja saanut vastineeksi rakkautta ja lämpöä usealta eri suunnalta. Tämän tuskin tarvitsi tapahtua 22 vuoden iässä, mutta itseltäni se vaadittiin. Se hukassa oleva ihmisriekale, joksi olen monia vuosia identifioitunut, tuntuu viimein joten kuten kokoon parsitulta. Kauanhan siihen meni, mutta huolellinen työ ei kaiketi synny hutiloiden.

Tätä kaikkea voinee kutsua yksiselitteisesti aikuistumiseksi. Mikä mahtava asia! Totesimme kaverini kanssa taannoin, että on äärimmäisen helpottavaa huomata, ettei oikeastaan edes haikaile menneiden vuosien perään - käsillä olevaa ikäänsä pitää aina parhaana mahdollisena. Ajatus on jouduttanut sen tosiasian hyväksymistä, että kaikki muuttuu. Se ei kuitenkaan haittaa: asiat, jotka tuntuvat hyvältä juuri tässä ja nyt, tuntuvat hyvältä nimenomaan tässä ja nyt. Hetkeen tarttuminen helpottuu, kun ymmärtää ettei muutakaan voi. Toisen kaverini kanssa murehdimme kesällä kovasti ajatusta siitä, että meillä on enää pari hassua vuotta aikaa pitää meteliä. Tarkemmin asiaa pohdittuani olen tullut siihen johtopäätökseen, että metelöiminen lakkaa todennäköisesti juuri silloin kun aika on siihen kypsä. Kun kovat äänet vaihtuvat hiljaisiin, olen todennäköisesti itse se, joka kaipaa vaimennusta.

Mahdollisuuksiin kannattaakin tarttua jo pelkästään siksi, ettei myöhemmin enää välttämättä jaksa. Halusin kesällä viimeisen Harry Potter -filmatisoinnin julkaisemisen yhteydessä pukeutua ehdottomasti vielä kerran viittaan. Minua ei niinkään häirinnyt ajatus siitä, ettei Tylypahkan logo rinnuksissa käyskentelyyn tarjoutuisi myöhemmin enää hyvää tekosyytä, vaan pikemminkin mahdollisuus siitä, ettei minua itseäni enää kiinnostaisi. Jättää käyttämättä mahdollisuus innostumiseen kaikella nuoruuden vimmalla - se, jos mikä on suurinta mahdollista typeryyttä.

22-vuotias jaksaa vielä innostua, mutta iän tuomalla arvokkuudella. Poissa on tarve määrittää itseään jatkuvasti ulkopuolisen silmin ja keskittyä ainoastaan siihen mitä ei tee, mitä pitäisi tehdä, keiden kanssa pitäisi olla. Nuoreen aikuisuuteen liittyy kohdallani ennen kaikkea hyväksyntä siitä, että kaikki ei tosiaan ole pysyvää. Ihmiset ympärillä muuttuvat, ihmissuhteita syntyy ja kuolee, mutta ajatus muutoksesta ei enää pelota. Toisen menettämisestä selviää kunhan on itse valmis jatkamaan eteenpäin ja päästämään irti. Jo kertaalleen elettyä elämä ei voi elää uudestaan, mutta ennen kaikkea: sitä ei enää tarvitsekaan.

Tämä oivallus antoi voimaa jälleen käsillä olevaan ikääntymiseen. Täytän tänään 23-vuotta, mikä kuulostaa minusta paljolta, sillä miellän itseni edelleen tuoreeksi parikymppiseksi. 20-vuotiaana olin kuitenkin toivottoman hukassa, enkä tosiasiassa kaipaa joulukuusta 2008 kuin nykyistä hieman parempaa hipiää ja suorempia hampaita. Pelkästään joulukuusta 2010 on kuljettu vain parempaan suuntaan. Tämä olkoon toiveeni myös tuleville syntymäpäiville: tunne siitä, etten edes halua mitata vanhenemistani menetetyssä nuoruudessa, vaan alati paranevassa elämänlaadussa.

Julkinen elämänfilosofointi ja iän tuomasta varmuudesta kirjoittaminen kysyy 23-vuotiaalta naiiviuutta. Aion nauttia täysin rinnoin tästä naiiviudesta, sillä en usko, että onnellisuudesta ja kiitollisuudesta kumpuavia ajatuksia tarvitsee koskaan hävetä, oli ne sitten kirjoitettu 15 tai 50 vuotiaan sydänverellä. Haluan muistaa elämäni nuorena aikuisena juuri sellaisena, kuin sen tällä hetkellä koen - tasavertaisena muiden kanssa, vielä rakennusvaiheessa, mutta jo luottavaisena siitä, että asiat kääntyvät lopulta parhain päin. Haluan aina muistaa tämän vuoden ensimmäisenä, jolloin tajusin olevani elossa parhaalla mahdollisella hetkellä.

Parhaita mahdollisia hetkiä on totisesti mahtunut kuluneeseen vuoteen. Niiden kaikkien kirjaaminen ylös tuntuu turhalta, vaikka olisikin viisas teko: tiedän, että pian muistan niistä enää osan. Siksi kokosinkin soittolistan kappaleista, jotka muistuttavat tavalla tai toisella osin melko ohikiitävistäkin tuntemuksista kuluneen vuoden varrelta. Kappaleista, jotka eivät kaikki välttämättä juhli musiikillisilla ansioillaan, mutta jotka toimivat välittöminä teleportteina tiettyihin hetkiin.

En esimerkiksi voi kuunnella Band of Horsesin Infinite Armsia tai Arcade Firen The Suburbsia ilman välitöntä tunnetta siitä, että olisin taas Uudessa-Seelannissa 3000 kilometriä vasemmanpuoleista liikennettä takanani ja Terhi sekä pari pystyynkuollutta naishenkilöä seuranani. Haluaisin nimetä molempien levyjen jokaisen kappaleen reissumme virallisiksi tunnariksi, vaikka tosiasiassa kuuntelimme vähintään yhtä paljon Backstreet Boysin The Callia ja Rihannaa. Yritimme aikamme etsiä uusista kaupungeista uskottavia rokkibaareja, mutta lopulta luovutimme ja aloimme painella suoraan hostellin diskoteekkiin tanssimaan Like A G6:n tahtiin - sinne päätyisimme lopulta kuitenkin. Ehdollistumisen myötä fiilistelimme Kaliforniassa California Gurlsia jo täysin rinnoin.

Pian kotiin paluun jälkeen löysin Raphael Saadiqin ja ihastuin palavasti. Kesän myötä Teflon Brothers kehotti skippaamaan duunit, mutta aikomus jäi puolitiehen, kun töissä oli niin mahdottoman mukavaa. Juha lähetti minulle linkin Toivelomaan, minä hänelle Monsteriin. Molemmat järkyttyivät. Fiilistelin korvalapuilla tulevaa Rock Werchteriä, mutta ennen kaikkea juhannusta: Pohjois-Karjalan soittolistalla jääkiekkotematiikka ja ronskeihin lanneliikkeisiin kutsuvat floorfillerit seurasivat toisiaan sulassa sovussa. Werchterin keikoilla olin koko ajan pyörtyä, Arctic Monkeysissä siitä käsittämättömästä onnesta, joka seurasi oman naaman näkemisestä isolla screenillä Cornerstonea hoilottaen, ja Coldplayssä siitä flegmaattisuuden määrästä, joka tuntuu olevan belgialaiselle keikkakäyttäytymiselle tunnusomaista. Fleet Foxesin keikalla kuulin pitkän odotuksen jälkeen Your Protectorin ja puhkesin itkuun.

Turku Modernin ja Ilmiön musiikillinen anti jäi osaltani olemattomaksi. Muistan olleeni viikonloppuna äärettömän onnellinen kaikesta muusta: kesästä, ystävistä, voileivistä ja rankkasateesta, pyöräilemisestä Turun linnalle viideltä aamulla. Samana viikonloppuna Amy Winehouse kuoli. Flow oli musiikillisesti suurempi suksee, vaikka sekin viikonloppu muistuttaa minua ennen kaikkea juuri palautetusta kandista ja etkojen nakkipiiloista. Hercules and the Love Affairista olin kuitenkin hyvin innoissani, Kanye Westistä nyt puhumattakaan. Kesän parhaasta keikasta vastasi silti Janelle Monáe, jonka levy olikin tehosoitossa seuraavan viikon mökkireissulla.

Hieman myöhemmällä mökkireissulla pääpaino oli jälleen äässin sheikkauksessa; dancehall sopi Verlan ruukkimiljööseen kuin nyrkki silmään. Viikonloppu oli syyskuun ensimmäinen, mutta auringon paistaessa sunnuntaiaamuna kävimme vielä viimeisen kerran uimassa. Iltojen pimetessä syksyn myötä hain turvaa kasvavan melankoliseen olotilaani paitsi Drive-elokuvan soundtrackilta todennäköisesti jokaisen leffan nähneen lailla, myös huumorimusiikin parista. Katsoin YouTubesta Lonely Islandin tuotannon läpi lukemattomia kertoja. Tutut ja turvalliset ikivihreät toivat lohtua myös 12.11.11, kun ajoimme kahden muun morsiamen kanssa Vuosaaren satamaan Abba auton stereoissa raikuen. Viikkoa myöhempänä Ravintolapäivänä ysärihitit tanssittivat pikkutunneille saakka ja reppuja koeteltiin.

Aivan viime viikkoja ovat tahdittaneet onnistuneesti vuoden musiikilliseen parhaimmistoon kuuluvat Florence + The Machinen Ceremonials sekä Bon Iverin samanniminen albumi. Jos minun täytyisi kuitenkin valita yksi ainoa kappale summaamaan tämän hetkiset tuntemukset, osuisi valinta alla olevaan.



Don't make me sad, don't make me cry
Sometimes love is not enough and the road gets tough
I don't know why
Keep making me laugh,
Let's go get high
The road is long, we carry on
Try to have fun in the meantime

Se, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan, jää nähtäväksi. Hetkeäkään en ole vielä katunut jo tehtyjä valintoja ja mahdollisia tulevia murheita lienee turha ennakoida. Ne kyllä nostavat aikanaan päätään omin voimin, jos niin haluaa.

Onneksi sama pätee myös kaikkeen hyvään.

Saappaan kärjessä

Syyskausi on nyt laitettu opiskelujen puitteissa pakettiin ja käsissäni on yhtäkkiä outo ongelma: vapaa-aika. Mitä sellaisella pitäisi tehdä? Tuntuu, että olisi syytä keksiä kaikenlaista kivaa puuhaa, vierailunarvoisia kohteita ja sen sellaista, mutten enää muista miten sellainen tapahtuu. Unirytmini on täysin sekaisin kun yhtäkkiä nukkumiseen onkin tarjoutunut mahdollisuus. Toisaalta ulkona on niin pimeää, että samapa se on kai vetäytyä peiton alle puoli kuudelta.

Vilkaisu ikkunasta pihalle riittää kertomaan, että nyt ollaan valaistuksellisesti sen sorttisessa cul de sac -tilanteessa ettei markkinoiden kalleinkaan kirkasvalolamppu riitä. Auringosta voi onneksi nauttia myös keinovalon välityksellä, tietokoneen ruutua kaihoisasti kurkkien. Valo oli täydellisimmillään muutama kuu taaksepäin syksyyn valmistautuvassa Sisiliassa. Vastoin yleisiä periaatteitani matka taittui muiden aurinkomatkalaisten pikkuletitetyssä seurassa. Ei haitannut. Äkkilähdön hinta ja Suomen jo orastava yleinen harmaus riittivät vakuuttamaan allekirjoittaneen, ja klik, eräänä yönä viikon matka Saapasvaltioon oli ostoskorissa.


Sisilia oli ihana. Majapaikkana toiminut Giardini-Naxos oli täysin yhdentekevä, "autenttiseksi kalastajakyläksi" brändätty lomakohteiden ABC kädessä suunniteltu yhteen rantakatuun perustuva sieluton hotellien konglomeraatio. Sen läpi kulkivat kuitenkin raiteet, jotka kuljettivat muuallekin päin itärannikkoa. Näin jälkikäteen ajateltuna paras vaihtoehto olisi saattanut olla pelkkien lentojen varaaminen Cataniaan, Palermoon tai Trapaniin ja omatoiminen eteneminen ympäri saaren kiskoja pitkin. Viikon mittaiseen mini-reiliin Sisilian koko olisi ollut juuri passeli, ja välimatkat olisivat pitäneet lippujen hinnat maltillisina. Ryanair lentää Tampereelta saappaan läntisimmässä kolkassa sijaitsevaan Trapaniin, joten parhaimmillaan reissu voisi irrota todella edullisesti.

Seuraavalla kerralla - sellainen toivottavasti tulee joskus! Syrakusa on kauneimpia kaupunkeja joissa olen koskaan vieraillut, ja Acirealen pikkukaupunki barokkiarkkitehtuureineen juuri sellainen yllättävä helmi, jota löytänisi muualtakin päin saarta. Seuraavaksi siis tärppejä ja matkamuistoja Välimeren suurimmalta saarelta. Ruokaa koskien asiaa riittänee vielä toiseen postaukseen.

Kuvia vihaavat älkööt vaivautuko!


Aivan Giardini-Naxoksen kyljessä, kirjaimellisesti yläkerrassa kukkuloiden suojassa sijaitseva Taormina on jonkin sortin legenda italialaisten ja kansainvälisten jetsettereiden parissa. Kuin allekirjoittanutta varten tehty, siis. Keskellä kiivainta turistisesonkia kaupunki oli täynnä porukkaa, ja ihmekö tuo: asetelma oli hyvin kaunis, näkymät merelle sekä Etnaa kohden vertaansa vailla. Turistien keski-ikä oli melko korkea, mutta myös nuorta porukkaa laahusti sisään ja ulos Guccin ja Pradan liikkeistä parhaat päällä. Itse ihmettelin tätä kaikkea suoraan rannalta palanneena, hiekkaa tukanreuhkassani ja jalassani apinanpureman takia parhaat päivänsä nähneet sandaalit.


Korkealla merenpinnasta myös hinnat nousivat tuntuvasti. Vaikutuksensa oli varmasti myös sillä, että Taormina tosiaan tuntui elävän turimista. Ei aavistustakaan, millaista paikassa olisi käyskennellä esimerkiksi keskellä helmikuuta. Pääbulevardi oli iltaisin täynä trubaduureja ja karikatyristejä, mutta asiakkaita tuntui riittävän jokaiselle. Toisaalta turismin seurauksena Taorminan ravintolatarjonta oli myös todella monipuolinen. Monipuolisella en nyt tarkoita sitä, että myös kiinalaista ja sushia tarjottiin jokaisessa kadunkulmassa - ei tosiaan. Italialainen ja sisilialainen keittiö olivat sen sijaan ylpeästi esillä ainoina varteenotettavina vaihtoehtoina. Minulle tämmöinen kulinaristinen isänmaallisuus toimii. 2008 Venetsiassa käydessämme ateriointi suoritettiin paikallisessa McDonaldsissa ja sellainen pelleily saisi kyllä luvan olla osaltani taaksejäänyttä elämää.

(Tosin myöhemmin tänä syksynä Milanoon saapuessani ensimmäinen ateria nautittiin rautatieaseman Burger Kingissä. Onneksi sinne sai mennä oman italialaisen viinipullon kanssa...)

Kaiken kaikkiaan yltäkylläinen Taormina onkin räikeä vastakohta muulle Sisilialla, joka on alueena yksi Italian köyhimpiä. Varsinaista aitoa Sisiliaa sieltä oli siis turha hakea, paitsi aidon sisialaisen kerman osalta.

Jetset-tunnelman korostamiseksi Taorminassa järjestetään vuosittain kansainvälinen filmifestivaali. Sen seurauksena nämäkin keksit ovat Jack Black approved.

Vielä Taorminaakin korkeammalle kiivettiin Etnan kivistä rinnettä. Samalla toteutin yhden pitkäaikaisista haaveistani, pääsin syömään eväitä tulivuorella. Vastoin kaikkea logiikkaa vajaassa kolmessa tuhannessa metrissä oli paljon leppäkerttuja! Lapsuuden kesien lempiharrastusta, hiekkakuoppajuoksua, pystyi vulkaanisessa sorassa viemään aivan uudelle tasolle.

Suosittelen Etnalla käyntiä myös niille, joita uudet luonnonmaantieteelliset kokemukset eivät niin paljoa kiinnosta. Näkymät alas olivat hienot ja täysin hiljaisessa hissikopissa ajelu surrealistista. Etna on edelleen aktiivinen ja onni oli myötä, että vierailimme tulivuorella juuri sinä tiettynä päivänä. Seuraavana se jo syöksi tuhkaa ja pimensi taivaan harmaan sateen säestyksellä.

Vulkaaninen maaperä on hyvin hedelmällistä! Terveisin maantieteilijä

Sinä pilvisenä ja sateisena päivänä vierailimme läheisessä Acirealen pikkukaupungissa. Kaunista barokkiarkkitehtuuria, eikä melkein lainkaan turisteja. Paikasta oli vaikea löytää mitään kunnollista syötävää, sillä muukalaisille myönnytyksiä tekemättä ravintolat pitivät ovensa tiukasti suljettuina keskellä päivää. Myös oletettavan hienon merinäköalan tarjoava puisto oli suljettu? Samapa tuo, hedelmäkojun pitäjä tarjosi ilmaiset persikat, kahvilasta sai kielimuurista huolimatta (tai kenties juuri siksi) autenttista granitaa kermalla ja briossilla, ja cappuccino oli hyvää, niin kuin kaikkialla muuallakin. Kaukana alhaalla sijaitsevaan Santa Maria de la Scalaan veivät pitkät ja jyrkät portaat, niin kuin kaikkialla muuallakin.


Kaikkein paras oli kuitenkin Syrakusa, tuo muinainen Arkhimedeen ja Santa Lucian kotikaupunki. Jostain syystä antiikki, sen historia ja jäänteet eivät ole koskaan puhutelleet minua kovinkaan syvällisellä tasolla noin harrastusmielessä. Olen vieraillut Roomassa kahdesti, enkä ole kummallakaan kerralla meinannut pökertyä ihastuksesta. Ikuisen kaupungin parasta antia on minusta sen vesi- ja oletettavasti myös viemärijärjestelmä - ilmaista vettä raunioiden seinästä keskellä kuuminta kesää! Kauneuden päälle ymmärrän kuitenkin universaalisti, ja kaunis Syrakusa totisesti oli. Vaikka historian puitteissa kiinnostukseni kohdistuu paljon myöhempiin aikoihin, on se aina melkoisen hurjaa päästä tepastelemaan katuja, joista on mainintoja jo Raamatussa.

Syrakusan kaupungilla on kahdet kasvot: mantereen puolella puitteita voisi kutsua paikoin jopa moderneiksi, mutta Ortigian saarella sijaitseva vanha kaupunki on todellinen jäänne menneistä ajoista. Rakennuskanta oli vanhaa ja kautta rantain äärimmäisen kuvauksellista - sellaista, että kauniin kuvan sai pelkästään ottamalla. Syrakusan duomo oli piazzoineen ilta-auringon valaisemana taianomainen, kaikki pinnat vaaleaa marmoria.


Mantereen puolella sijaitseva Parco Archeologico della Neapolis käsitti yhden suurimmista tähän päivään saakka säilyneistä kreikkalaisista teattereista. Oli siellä jotain muitakin jäämistöjä kaiketi... päivän kuumuus tainnutti, enkä muista juuri mitään. Hienon näköistä sielläkin oli, enkä varsinaisesti yllättynyt kun luin Lonely Planetista Syrakusan olevan listattu yhdessä hieman kauempana sijaitsevan Necropolis de Pantalican kanssa UNESCO:n maailmanperintökohteeksi. Pantalicassa vierailu olisi kyllä kiinnostanut jopa tällaista antiikin antifania! Jo sanana kuolleiden kaupunki on niin selkäpiitä karmiva, että mieluusti tutisisin myös paikan päällä. Parissa päivässä ei kuitenkaan kaikkialle kerinnyt ja tietyllä tapaa hyvä niin - ihmisen psyyke kestää tasajalkaa hyppimistä ja täälonniinsiistii -kiljahduksia vain rajoitetun ajan, varsinkin jos joutuu niitä sivusta seuraamaan. Yhden yön miniloma loman sisällä oli kuitenkin mahtava. Ja omatoimimatkailijan identiteettini sai kiitettävän egoboostin, kun pakettimatkallakin pääsin käyttämään hostelworldia.


Yllämainittujen ekskursioiden välisinä päivinä aika kului pääasiassa rannalla maaten, torkahdellen ja syöden jäätelöä vuorotunnein nutellalla siveltyjen leipien kanssa. Luin kaksi kirjaa ja nukuin hyvin. Ennen kaikkea hainkin lomalta henkistä uusiutumista melko ahdistavan kandirupeaman jälkeen - siksikin kohde, jossa tärkein, eli hiekkaranta ja lämmin keli toteutuivat helposti ja vaivattomasti.

En tiennyt Sisiliasta juuri mitään ennen reissua, ja opaskirja kädessä paikan päällä kävikin vanhanaikaisesti: tajusin yhtäkkiä olevani äärimmäisen mielenkiintoisten mahdollisuuksien ympäröimänä täysin varustautumattomana. Vaikka luulin, että makaaminen ja syöminen olisi kaikki mitä viikolta haluaisin, huomasin jo ensimmäisinä päivinä pähkäileväni pitäisikö sitä sittenkin nousta seuraavana aamuna kuudelta ja istua 8 tuntia junassa, jotta voisi vain sanoa käyneensä Palermossa.

Nähdä mahdollisimman paljon ja kuolla - tässä tietyissä tilanteissa täysin hyödytön motto, jonka voisin hakkauttaa ihooni, jos sille olisi olemassa kliseinen latinan- tai kiinankielinen käännös. Kiireen keskellä haaveilen mahdollisuudesta olla tekemättä mitään, mutta sellaisen tarjoutuessa se ei yhtäkkiä enää tunnukaan tärkeältä.

Niin paljon jäi Sisiliassakin näkemättä - tärkeimpinä yllättäen kenties suklaastaan tunnettu Modica ja lonkkarin mukaan maailman parhaan jäätelön kotikaupungin tittelistä kisailevat Noto ja Ragusa. Täysin kädenulottumattomille jäivät tietenkin koko läntinen Sisilia pohjoisesta nyt puhumattakaan. Nero D'Avolan kotikonnut, Marsala...  Liparisaarilla, Vulcanolla ja Strombolilla olisi toki ollut myös kiva pyörähtää. Viimeisen näin sentään lentokoneen ikkunasta. Jos kyseessä ei olisi ollut pakettimatka, olisin ehdottomasti halunnut yöpyä Italiassa yleisessä agriturismo-hengessä. Giardini-Naxoksen melko yllätyksetön ravintolatarjonta ei sekään kenties henkinyt maasta lähtöisin olevaa slow food -liikettä puhtaimmalla mahdollisella tavalla.

Onneksi Giardini-Naxoksessa oli sentään alkuperäisestä Danza Kudurosta tunnetun Lucenzon keikka. Jotain autenttisuutta sentään.