Mun täytyy kävellä näin ja muita anssikelamaisia ajatuksia

Elävien kirjoista päivää! Viikon verran vapaudesta nauttineena voin sanoa, että hiton oudolta tuntuu.

Sitten viime kirjoittaman olen viettänyt ennätykselliset 14 tuntia kirjastossa yhteen pötköön. Kesäkuun ensimmäinen piti sisällään kaksi esseen deadlinea, armollisesti kello 17:00 ja klo 23:59 porrastettuna. Poistuin koneelta sellaisessa koomassa, etten meinannut aluksi löytää kirjaston ovesta ulos. En oikeen osannut muuta kuin yrittää mennä juhlimaan saavutustani Mäkkiin, olinhan juuri kirjoittanut kyseisen ketjun terveysvaikutteisesta mainonnasta äärimmäisen kriittisesti. Onneksi jalkani pettivät ennen arvostelukykyä. En jaksanut teeskennellä kreisiperjantaita. Tein kotona puuron?

Tämä kaikki puhukoon sen puolesta, että ruokablogista puhuminen alkaa kuulostaa vähän naurettavalta. Rääppijä olkoon nyt siis lifestyle-blogi.

Seuraavan päivän elämäntyyliini kuului päämäärätöntä hortoilua. Yritin istua alas kirjoittamaan seuraavia esseitä, armonaikaa tässä vaiheessa noin 53 h. Koneella olo tuntui kuitenkin niin fyysisesti kuvottavalta, että lähdin palloilemaan Fitzroyhin. Fitzroy tunnetusti pelastaa päivän kuin päivän! (Tai sitten vieraaksi käsitteeksi muuttunut ulkoilma). Kävin kaupassa, eksoottisesti Fitzroyn Woolworthsissä eli Wolwotissa eli WW:ssä perinteisen koti-WW:n sijaan. Meidän lähikauppahan sijaitsee keskustan toisessa suuressa kauppakeskuskompleksissa, eli sikäli aikamoista city-elämää vietetään. Hyvä puoli: auki puoleenyöhön. Huono puoli: paikallinen kauppias -tematiikka loistaa poissaolollaan. Ei leivontapistettä. Ei maistiaisia, niinkuin kaverini paikallisessa WW:ssä, joka tosin sijaitsee jo ihan korvessa Brunswickissä.

Jos Brunswick on täkäläinen Kallio, on Fitzroy selkeästi Punavuori. Ja me asutaan Aleksanterinkadun suurkirkon puoleisessa päässä. Ero Helsinkiin on se, että siellä mä asun Vallilassa, enkä juuri koskaan käy Punavuoressa. Täällä ramppaan alvariinsa. Ehkä se johtuu tästä keskusta-identiteetistä: CBD:stä poistuessa hintataso alenee automaattisesti, vaikka suuntana olisi niinkin gentrifikoitunut alue kuin Punavuori, tai siis Fitzroy. Ja onhan se hip ja cool. Eritoten Smith St, joka on toisaalta jo melkein Collingwoodia, eli astetta rappioromanttisempaa.

Smith St ruokki ylläni vellovaa melankoliaa suomalaisin design-esinein. Koti-ikävää kaipasinkin esseeturtumisen ja äkkiseltään iskeneen yksinäisyyden kaveriksi. Ostin söötistä kivijalkapuodista tomaatteja. Enempää myönnytyksiä en antanut pienyrittäjälle, vaan painelin siihen kadun toisella puolella olevaan WW:hen.

Sen jälkeen työskentelinkin tauotta aamukuuteen paketoiden ensimmäisen esseen, minkä jälkeen olikin kiva aloittaa puhtaalta pöydältä. Kaavin kokoon puolikkaan esseen, jonka viimeistelin vikana päivänä enää mistään pahemmin välittämättä. Maanantai 4.6. klo 17: VAPAUS! Kuinka monta sivua koulutöitä mahtuu kolmeen päivään? Näköjään 69. Vastasi suunnilleen samaa prosenttiosuutta koko kurssin yhteistyömäärästä.

Loogisesti ajateltuna ei liene ihme, että olen edelleen kujalla. Keskimääräinen yöuni on viikon aikana kavunnut neljän tunnin sijasta jonnekin yhdeksän tietämille, mutta edelleen väsyttää. Tänään nukuin puoli kahteen, taisi olla kolmas kerta viikon sisään. Ennen kaikkea rytmini on aivan päin honkia, mutta mitäpäs se lomalaista haittaisi! Heh heh.

Loma tuntuu ansaitulta. Olen katsonut myös ansainneeni uuden kameran, jonka kävin poistamassa liikkeestä viime viikolla. Hinnasta saa kuulemma 10% takaisin maasta poistuessa, joten käytännössähän säästin rahaa. Ne säästöt taisivatkin mennä sitten loppuviikon lisähemmotteluihin, mm. vodkaan. Olen kahvitellut tässä viikon sisään niin paljon, ettei juomablogi-materiaaleista ole ainakaan puutetta. Aloitan reportaasin huomenna.

lehdet tippuu, mutta palmut ne vaan jaksaa

Edelleen kalvava väsymys, uudestaan käyntiin räjäytetty sosiaalinen elämä ja yleinen rillaaminen saivat tänään jo riittää. Otin itselleni omaa aikaa (sen puoli kahteen jatkuneen tiedottoman oman ajan jälkeen) ja lähdin kävelylle. Päädyin kävelemään 17 kilometriä ja voi miten raikas ulkoilma tulikaan tarpeeseen! Kylmähän täällä on jo kroonisesti, hengitys höyrysi miltei koko matkan, mutta ensimmäistä kertaa viikkoon näkynyt aurinko helli riutuvaa rankaani ensimmäiset kaksi tuntia. Kuljin ensimmäistä kertaa jokirantaan, poikkesin sen eteläpuolelle ja annoin tien viedä. Jossain 1,5 tunnin kohdalla muistin Balaclavassa sijainneen Baker in the Rye -nimisen leipomon ja suuntasin erehtymättömän sisäisen kompassini johdattamana Carlisle Streetille. Happaman oloinen venäläisnainen myi minulle liki yhtä happaman rapeakuorisen Bavarialaisen ruisleivän vajaan viiden dollarin käypään hintaan. Nakersin kannan ja yli ensimmäisissä valoissa seistessäni.

Pimeän turvin testasin uutta rikoskumppaniani ja aika ihanahan se on. Täytyy myöntää että pitkän linjan muka-Nikon-ihmisenä (siis neljä vuotta yhden kameran omistaneena...) hyppy Canonin leiriin on ollut mielessä jo pitkään, ja petturuuteni täysin tiedostaen päädyin toimimaan. Nyt voin ottaa täysin tarpeettomia kuvia entistä paremmin! Esim. puurosta.

kaura rosmariinillä ja hunajalla. kuulostaa hyvältä, ei oikeastaan ole sitä

Miettiikö joku vielä syitä sille, miksi tämä blogi ei päivity useammin?

Toiveeni huomiselle: aurinko! Paljonpuhuttu suunnitelmani elää ja hengittää kaupunkia täysillä tai jotain muuta yhtä kliseistä tuntuu junnaavan paikoillaan, lähinnä siksi, että täällä on satanut viikon putkeen. Ihan kuin tämänhetkiset neljä lämpöastetta ei olisi tarpeeksi. Näin kesäkuussa on aika erikoista kärsiä kaamosmasennuksesta, mutta sitä tämä nyt taitaa olla. Voi pääparkaa. Erikoisia tuntemuksia aiheuttaa koulun päättymisestä johtuvan takin tyhjyyden ja helpotuksen sekamelskan lisäksi se, että aikaa Melbournessa on enää kaksi viikkoa. Hyvä vai huono? En osaa sanoa.

Ainakaan en malta odottaa lämpöä. Kesäkuu Suomessa on harvoin hekumallinen, mutta tämä Melbournen kesäkuu alkaa mennä jo naurettavuuden puolelle. Tehdasasetuksinen kamera väittää tämän päivän otoksien olevan perua helmikuulta 2011 ja siltä kyllä tuntuu. Saara nukkuu peiton lisäksi makuupussissa, enkä itsekään ollut viime yönä saada vilulta unta. Siispä kääriydyn nyt huopaan, isken jalkaani villapohjasukat ja alan tuijottaa True Bloodia. Ei se rytmi varmaan tällä korjaudu, mutta mullahan on koko kesäloma aikaa murehtia sitä.
  

Herätys!

Melbournen yliopistolla ollaan näköjään aina askeleen opiskelijaa edellä. Saavuin illan kirjastosessioon ja pääovien edessä jaettiin ilmaista kahvia ja ilmaisia keksejä. Viikon paras juttu! Aleksandrian yöt on kyllä nyt viety aivan toiselle tasolle. Ja mikä parasta, ilmeisesti tarjoilut on paikan päällä joka arkipäivä klo 19:30-21:30.

Järjestäjänä toimii mikäpä muukaan kuin kristillinen opiskelijajärjestö, mutta kai tämä on otettavissa lupauksena siitä, että korkeammat voimat ovat puolellani.

"The Bible mentions the phrase Do not fear more than 365 times. That's enough for each day of the year."

Heh. Toi oli mun mielestä aika hyvä. Alanko seota?

Näin niitä ihmisiä varmaan käännytetään...
   

Raato raportoi

Terveiset esseevuoren alta! Viikon päästä koittaa vapaus, silloin enemmän allekirjoittaneesta jos siitä on enää mitään jäljellä. Parempi olla: kolme vikaa viikkoa Melbournessa pärähtävät nääs käyntiin. Aion kirjoittaa blogiin vähintään kerran päivässä, testata vielä kaupungin viimeiset ravintolahelmet syömällä jopa päivä ulkona, elää ja hengittää kaupunkia täysillä. Tuntuu että sekin on pitänyt esseiden lailla jättää viime tinkaan, vaikkei se tietenkään ole totta. Paljon mahtijuttuja on tapahtunut koko kevään ajan, kenties raporttia niistäkin.

Juuri hiljattain täällä vieraili esimerkiksi pari erityisihanaa.

Ah, rakkaat ihmiset ja Melbourne - hyvä yhdistelmä.

Nyt kuitenkin ruokaesseen pariin, aiheena elintarvikkeiden markkinointi terveysväitteiden perusteella. Varmaan kiinnostavin esseeaiheeni koskaan - harmi siis ettei aikaa perehtyä aiheeseen ole juuri yhtään.

Taustamusiikkina toimii näköjään Justin Bieberin joulualbumi. Alamäki. Nyt.

Pitäkää peukkuja!
  

Wednesday is Anzac day

Hei rakkaat lukijat, erityisesti huolestuneet Katri ja Noora! Täällä ollaan, langoilla. Hiuskarvan varassa roikkuen, mutta silti. Kävin hetki sitten pitkästä aikaa katsomassa kävijälaskureita, jotka uusi blogger tosin räväyttää silmien eteen melkein pyytämättä. Odotin toki tasaista 0-viivaa, onhan blogi päästellyt kuolonkorahduksia jo hyvän tovin, mutta mitä vielä - te käytte täällä edelleen? Hajaantukaa! Ei vaan siis aika hauskaa. Kai tässä on vihdoin ryhdistäydyttävä.

Täällä Melbournessa menee todella, hmm, intensiivisesti, mikä on tainnut olla aistittavissa blogin päivitystahdista. Käyn paraikaa läpi eksistentiaalista kriisiä tai ehkä pikemminkin etsikkoaikaa: arki rullaa normaalisti, kouluhommia riittää ja vapaa-aika täyttyy kuin itsestään erinäisistä vaihtarihupailuista ja retkistä kavereiden kanssa, mutta kulissien takana myrskyää. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni alkanut tasaisin väliajoin menettää yöunia (en kuitenkaan ruokahalua), mikä kertoo jotain stressin tasosta.

23-vuoden kypsässä iässä olen keksinyt olevani täysin väärällä alalla. Maantiede on ihan kivaa, mutta (pahoittelut rakas laitos) kaikkien maantieteilijöiden suuresti kiroama alamme aliarvostus taitaa johtua ihan alasta itsestään. Kulttuurimaantiede - mitä se edes on? Kukaan ei tosiaan tiedä, eivät maantieteilijät itsekään. Turhauttavaa? Erittäin. Terveisiä vaan sille näennäisen tasapainoiselle syntymäpäivien aikaiselle minälleni täältä tuuliajolta.

Koska kulttuurimaantieteen piirissä voi tehdä mitä vaan, mitään ei kandivaiheessa tehdä kovinkaan perusteellisesti, mistä johtuen olen täällä maailman 23. parhaan yliopiston maisterivaiheen yhteiskuntatieteellisillä kursseilla lievästi sanottuna kujalla. Olen alitajuisesti povannut itselleni tulevaisuutta jonain hämäränä yhteiskuntatieteiden yleisosaajana (niitähän ei varmasti olekaan vielä tarpeeksi tässä maailmassa), mutta haaveet asiantuntijuudesta ovat kyllä täällä karisseet aika tehokkaasti. En ole varsinaisesti pitänyt itseäni nerona ennenkään, mutta kyllä sitä ihminen nöyrtyy kummasti pitäessään hataraa ja vahvasti mutulta kalskahtavaa esitelmää muuttoliikkeistä ja pakolaisista huoneen ollessa täynnä kyseisen teeman asiantuntijoita, oli taustalla sitten aidosti pitkäjänteinen opiskelu tai omakohtaiset kokemukset.

Vaikka tunnen itseni miltei joka kurssilla jatkuvasti tynnyrissä kasvaneeksi idiootiksi, on tässä puolensakin. Yliopisto teettää valehtelematta kolminkertaisen määrän työtä Helsinkiin verrattuna, mutta kai tässä sitten jotain oppii, ainakin itsestään. Ja siitä, että yliopistotasoinen opetus voi jossain oikeasti olla yliopistotasoista. En tiedä miten voin enää ikinä palata Physicumin tai Porthanian luentosaleihin kuuntelemaan jotain luennoitsemista avoimesti inhoavaa ankeaa tutkijaa, kun on tottunut täällä kuuntelemaan innostuneita alansa huippuosaajia, jota lennätetään pitämään vierailuluentoja harva se päivä. Tai siirtyä intensiivisistä seminaarikursseista, joilla on yksinkertaisesti pakko osallistua, nuokkumaan kirjastoon taas yhden kirjatentin takia. Opintoni Suomessa, kuinka kurjia ja innostamattomia olette niin usein olleet. Tältä minusta on tuntunut jo siellä, mutta kyllä se antaa mukavasti lisäpotkua itseinhoon kun vihdoin näkee omin silmin kuinka asiat voisi myös hoitaa.

Alan vaihto, kiitos. Mutta minne? Tässä asioita joita haluaisin tehdä:

1) Syödä ja kirjoittaa ruoasta
2) Matkustaa ja kirjoittaa matkustamisesta
3) Ottaa valokuvia
4) Paasata ruokavaliosta
5) Ymmärtää maailmantaloutta
6) Kirjoittaa parempia tekstejä
7) Kirjoittaa tekstejä täysin sujuvalla englannilla
8) Opiskella lisää espanjaa

Ylläolevasta voidaan tehdä kaksi perustavanlaatuista linjanvetoa: haluan kirjoittaa ja ei, en ole kiinnostunut GIS:stä. Ikävä kyllä maantieteen ainoa osa-alue, jolla on minkäänlaista kilpailuetua ei kiinnosta minua pätkän vertaa maanmittari-enoni painostuksesta huolimatta, ja huolimatta siitä että se on varmasti "hyvin järkevää". Pidän kirjoittamisesta ja olen siinä suhteellisen hyvä, mutten kuitenkaan vielä (tai enää) tarpeeksi hyvä. En ole missään vaiheessa halunnut tutkijaksi ja kuivien, asiapitoisten tekstien laatijaksi, mutta niiden kirjoittamiseen olen kuitenkin tekstintuottamisen puitteissa viimeiset miltei neljä vuotta elämästäni tuhlannut.

Blogin perustin ennen kaikkea siksi, että saisin kirjoittaa myös muunlaisia tekstejä, kenties oppia ja kehittyä. Kaikkein eniten olen kuitenkin viime aikoina oppinut ehdottamasti parhaalla täkäläisellä kurssillani, Introduction to Media Writing. Kurssi ei liity mitenkään maantieteen laitoksella hyväksyttämääni opintosuunnitelmaan, mutta joskus on kuunneltava sydäntä ja tehtävä irrationaalisia päätöksiä lennossa. Emmin ottaako kurssia vai ei, koska mitä se enokin nyt sanoisi, mutta tajusin olevani ensimmäistä kertaa likimain pariin vuoteen aidosti innoissani tulevasta kurssista. Hyppy tuntemattomaan ja kas, huomaan näkeväni pitkästä aikaa mielelläni vaivaa koulutöiden eteen.

Mistä tullaankin vaihdon oikeasti parhaaseen puoleen: omien valintojen kyseenalaistamiseen. Vasta täällä ymmärrys siitä, ettei minun tosiaan kannata enää tuhlata aikaa saati opintotukikuukausia tyhjänpäiväisen tiedon omaksumiseen iski ja lujaa. En vaan tiedä miten se istuu yhteen Suomeen paluun kanssa, ja syksy mantsan laitoksella kiinnostaakin kuin kilo - no, niin. Oudon tilanteesta tekee myös se, että hain vaihdolta ensisijasesti kiinnostavia kursseja maantieteen maisterivaiheeseen. Niitä onkin kolme, mukavia kuriositeetteinä jokainen, mutta se, mistä todella pidän ja missä tunnen pitkästä aikaa olevani hyvä onkin tuo toisen vuoden media-alan opintoihin kuuluva johdantokurssi. Kuinka paljon pirstaleisemmaksi ihminen voi enää opintosuoritusotteensa hajottaa? Terveisin kursseja ufouskonnollisuudesta, Pohjois-Amerikan intiaanihistoriasta, geoinformatiikasta, maataloudesta, kehitysteorioista - kaikki pintaraapaisuja, mistään en oikeasti tiedä mitään.

Aivoni on ohjelmoitu paahtamaan töitä ennätystehokkuudella monta viikkoa putkeen ja sitten lepäämään yhtä intensiivisesti. Jos päästän langat hetkeksi käsistäni tai yritän lähestyä projekteja leväperäisellä sillointällöin -aikataululla, päädyn vaan haahuilemaan. Lienee selvä, että ensinmainittu aikaansaavuus näkyy myös pitkäaikaisprojektissani Mitä-minä-haluan-elämältäni. Kiitos siis Melbourne, että olet saanut minut pitkästä aikaa ajattelemaan.

Ei sillä että tietäisin vieläkään, mitä haluan, mutta onpahan tässä ainakin monta unetonta yötä aikaa miettiä.

No niin, ruokablogini lukijat. Vieläkö olette siellä? Ko. kohdeyleisölle tiedoksi, että pidän syömisestä edelleen ja ruoanlaitosta myös, joskin jälkimmäinen taito tuntuu jokseenkin surkastuneen akuutista käytön puutteesta johtuen. Söin äsken Heinzin kurpitsasosekeittoa purkista, se oli ihan hirveetä.

Olen siinä onnellisessa asemassa, että ystäväni Saara, myöskin maantieteellisen itsetunnon kanssa painiskeleva kanssa-itseään yliopistolta etsivä henkilö ja täkäläinen kämppikseni, omaa miltei identtisen maun mitä ruoanlaittoon tulee. Olemmekin täällä pitäneet aktiivisesti yllä sellaisia hienoja ruokaperinteitä kuin banaanipannukakkuaamupaloja lauantaisin, kaurapuuroa kaikkina muina aamuina, sekä vähintään viikottaisia lihapullia. Oi, lihapulla! Olen tehnyt pyöryköitä Suomessa ehkä neljästi koko elämäni aikana, mutta täällä niistä on tullut hyvän elämän symboli. Puolikas sipuli, desi maitoa, desi kaurahiutaleita, yksi kananmuna, suolaa ja pippuria. Paistetaan pannulla nokareessa voita. Kylkeen itsetehtyä ruskeaa kastiketta (mistä näitä mielitekoja oikein tulee???) ja kuoriperunamuussia. Nautitaan vierekkäin epämukavalla sohvalla kyhjöttäen tulevaisuutta raadollisesti ruotien.

Voin myös tässä vaiheessa melko varmasti ilmaista kantani Melbournen ravintolatarjonnasta: AWESOME. Olen lopettanut rahankäytön murehtimisen aikapäiviä sitten tajutessani taistelevani tuulimyllyjä vastaan, ja antautunut totaalisesti sivukatujen toinen toistaan herkullisempien ravitsemusliikkeiden edessä. Niistä kuitenkin lisää myöhemmin - tämänkertainen postaus lienee tarpeeksi epäselvä jo tällaisenaan.

Suuntaankin siis tästä kartuttamaan kokemuksia kevätrullan toivossa - läheisellä Victoria Streetillä Richmondissa on hyvää lupaava vietnamilaisten ravintoloiden konglomeraatio. Siitä seuraavaksi keikalle, illan tähtenä paikallinen rokkiryhmä Big Scary, Rääppijä suosittelee!

Asioita Norman tapaan

Jokainen tietää, että äärimmäisessä hädässä, taloudellisessa ahdingossa tai muuten vaan huonossa jamassa oleva ihminen kääntyy yleensä nopeiden hiilihydraattien puoleen. Toisin sanoen pastaan.

Pastaruokien suurena ystävänä olin pakahtua onnesta löytäessäni uuden suosikin ikivihreiden bolognesen, carbonaran ja sattumanvaraisen pinaatti-juustokehitelmän rinnalle. Pasta alla Norma on sisilialaista perua, ja mukaan repertuaariin se tarttuikin juuri pääkallopaikalta.


Normaa on sittemmin varioitu myös pizzapohjan päälle ilmakuivatun kinkun täydentäessä peruspilareiden, munakoison, tomaatin ja ricottajuuston, melko mietoa makumaailmaa. Tässä nykyisessä ahdingossa, uunittomuudessa siis, on kuitenkin tyydyttävä pastaan. Varsin hyvää sekin!

Pasta alla Norma (4:lle)

2-3 valkosipulinkynttä
1 tlk tomaattimurskaa tai vastaava määrä kuutioituja tomaatteja
2 rkl tomaattipyreetä
oliiviöljyä
nippu tuoretta basilikaa
suolaa, pippuria
ripaus sokeria

300-400 g munakoisoa

100 g ricottajuustoa

Pastaa - spagettia tai penneä

Huuhtele munakoiso ja leikkaa n. 1 cm siivuiksi. Itketä siivut, eli hiero paloihin suolaa ja anna levätä noin puoli tuntia. Huuhtele palat lopuksi pois suolasta ja irronneista nesteistä, kuivaa paperilla ja leikkaa mieluisan kokoisiksi lohkoiksi.

Leikkaa valkosipuli ohuiksi siivuiksi ja freesaa kattilassa miedolla lämmöllä reilussa öljytilkassa noin 10 minuuttia. Lisää tomaattimurska/tuoreet tomaatit, tomaattipyre, hienonnettu basilika ja vapaavalintainen määrä vettä sen mukaan, kuinka kauan aiot kastiketta hauduttaa (suositusaika: pitkä). Mausta suolalla ja pippurilla, pyöristä tomaatin hapokkuutta ripauksella sokeria ja jätä kannen alle hautumaan.

Noin 20 minuuttia ennen h-hetkeä laita pastavesi kiehumaan. Pastan kiehuessa paista munakoisoviipaleet öljyssä, kunnes pinta on saanut mukavasti väriä. Mausta tarvittaessa suolalla.

Valuta valmis pasta ja kumoa tomaattikastikkeen joukkoon. Lisää ricotta ja sekoita hieman. Annostele pasta lautasille, viimeistele munakoisoviipaleilla ja halutessasi parmesan-raasteella. Tarjoile heti!

Kotona tein Normaa ensimmäisen kerran uunissa lasagnen muotoon piilotettuna, mutta pidin spagettiversiosta enemmän (tai sitten kyseessä on sisäsyntyinen puolustusmekanismi tämän hetkisen tilanteen johdosta). Uuniversiossa ainekset isketään kuitenkin yhdessä koossa uunivuokaan, päälle juustoa, ja gratinointia kehiin.

Ai että

Ennen kuin lätkäisen tänne koko joukon aurinkoisia lomakuvia, haluan tehdä tiettäväksi, että arki se on kuulkaa täälläkin. Ja se arki on kallis!

Ennen Melbourneen saapumista laskuani pehmiteltiin erinäisten tahojen toimesta ylistävin kommentein: kehuivat maailman parhaaksi kaupungiksi, ja Newsweek puolsi väitettä tutkimuksineen. Livable, yes, vaan eipä kukaan tullut maininneeksi, että kyseessä on New Yorkiakin kalliimpi kaupunki asua. 

Ensimmäisen kuvan on tarkoitus synnyttää lukijassa mielikuva kirjoittajan paraikaa kulkemasta kivisestä tiestä

...siinä missä jälkimmäisen kuvan fokus on yksinään maailmaan heitetty ihminen

Australian kalleus oli tiedossa jo viime vuotisen reppureissauksen perusteella, mutta silloin vatsanväänteitä aiheuttaneet hetket supermarkettien HeVi-osastoilla tuntuvat nyt lähinnä ainoilta tilaisuuksilta säästää. Ruoka on muutenkin verrattain edullista, kuten myös juoma, jos tyytyy pelkkään laatikkoviiniin eli tuttavallisemmin gooniin.

Mutta voi olutpullojen hintoja! (Standardisoitu vähintään kolmeen dollariin).

Voi aikoja, jolloin minulla oli vielä varaa tilata ja aikaa lukea sanomalehtiä

Voi Helsingin julkista liikennettä, joka vailla romantisoituja harhakuvia toimi ongelmitta, ja mikä parasta, maksoi äärimmäisen vähän. Olen nyt jo taaksejääneessä suomalaisessa elämässäni jättänyt vierailematta poikaystäväni luona, koska en ole tohtinut maksaa seutulipun hintaa. Voi niitä ruusuisia aikoja.

Maisterivaiheen opiskelija maksaa Melbournen sisäisesta liikenteestä 112 dollaria kuussa. Se on saman verran, kuin kertalippu päivittäin ostettuna. Jostain syystä tässä maassa ei tunneta maailman hienointa keksintoä nimeltä bulkkihinnat! 24 tolkkiä kaljaa kahdentoista hinnalla! Kuukausilippua kymmenen kertalipun hinnalla!

Ei. Täällä lavasta kaljaa saa maksaa 50 dollarista ylöspäin. Olen elämäni aikana ostanut kaljalavan ehkä kolmesti, ja niistäkin kerran jollekin muulle, mutta silti ärsyttää. En edes viitsi aloittaa Internetistä, josta maksetaan edelleen sen mukaan kuinka monta bittiä tietoa siirtää. Tervetuloa avaruusaikaan.


Positiivisia puolia:

- Alan olla elämäni kunnossa kävellessäni päivittäin viisi kilometriä yliopistolle ja takaisin
- Kämpän rajojarikkovasta tilankäytön suunnittelusta kumpuvava optimismi: 34 neliön kolmio todistaa, että mikä tahansa on mahdollista
- Suomalaishenkinen vaikeneminen on vaihtunut avoimeen vaateliaisuuteen. Puolensa on pakko pitää kun kämpässä on rikki mm. jääkaappi, lamppu, patja, kahva ja ainut avattava ikkuna (vaikka tästä kaikesta maksaa 1885 dollaria kuussa)
- Olen teoriassa alkanut vältellä supermarketteja ja löytänyt Melbournen ehdottoman valtin: hedelmä- ja vihannestorit!

Silti en voi olla kaipaamatta muun muassa:

Puulattioita ja kunnollista lämmitystä

Näin monia keittiövälineitä

Ja ennen muuta: kunnollista Veistä! Ja luonnonvaloa!

Mutta minulla on jotain muuta. Minulla on Melbourne, miljoonakaupunki, jonka paras puoli on yleisen viihtyvyyden lisäksi hyvät lentoyhteydet muualle. Esimerkiksi Uuteen-Seelantiin! Pääsiäistä odotellessa!

Nasi nasi nasi...

Heh heh. Kuka vielä muistaa Rääppijää?


Sijaitsen tällä hetkellä Melbournessa, mutta tätä juttua kirjoittaessa tilanne oli kuitenkin yhä kotikutoinen. Silloin saatoin kirjoittaa terveisiä junasta matkalla Joensuuhun! Hankien korkeiden nietosten vilistäessä ohi oli mukava makustella sitä tosiasiaa, että vuonna 2011 samaan aikaan kiertelin rinkkani kanssa pitkin Indonesiaa. Päivälleen vuosi kirjoitusajankohtaa aikaisemmin makasin tosin kuumehoureisena Kuta Beachin sielukkaassa retriittikohteessa, mutta... kyllä matkavakuutuksen piirissä sairastaminen aina susirajan takana yskimisen voittaa. Terveisin nimimerkki Noidannuoli Suurella valliriutalla ja siitä eteenpäin.

Indonesia oli Aasian osuudella matkakohteemme numero yksi, ja kuukauden lohkosta se nieli miltei kolme viikkoa. Puolet tuosta ajasta vietimme Sumatralla, minkä jälkeen epäonni tulivuorten kanssa kuljetti meidät lähes suoraa päätä Balille. Epäonnella viittaan Jaavan saaren kuumaisemista tunnettuun Mount Bromoon, joka päätti alkaa levottomaksi juuri saarelle laskeuduttuamme. Mount Bromolla ja ympäröivässä kansallispuistossa vierailu oli oman tavoitelistani kärkipäässä, mutta luonto päätti toisin. Onneksi vulkaanisiin kohteisiin pääsi tutustumaan myöhemmin Uudessa-Seelannissa!


Indonesia oli melko säyseän Thaimaan ja sitäkin helpommin lähestyttävän Singaporen jälkeen melkoinen kulttuurishokki. Laskeuduimme Sumatran pohjoiskärjen Banda Acehiin illalla varsin hektisen päivän jälkeen; muistan nostaneeni automaatista 2 miljoonaa paikallista rahaa ja seuranneeni muuan siviilihenkilöä kohti lentokentän ainutta autoa maahantulovirkailijoiden pelatessa tullialueella jalkapalloa. Majatalon virkaa toimittaneeseen "Uncle"-nimisen henkilön kotiin päästyämme lähdimme haparoimaan pitkin pohjoisen suurimman metropolin katuja tunnelman ollessa vähintään erikoinen. Kielimuuria oli vaikea kaataa, mutta kuin ihmeen kaupalla onnistuimme saamaan eteemme ruokaa ja hankkimaan malarialääkkeitä. Sanakirjamme (lääkäri = dokter, kananmuna = telur, jne.) avulla ensimmäisen vielä ymmärtää, mutta jälkimmäistä jaksanen hämmästellä hautaan saakka. Kotimatkalla taivas vilisi lepakoita ja viemärikuiluun putoaminen oli koko ajan riskinä.

Päivänvalossa vastaanotto Banda Acehissa paljastui varsin suotuisaksi. Ratsastimme alueella rauhaa rakentaneen Martti Ahtisaaren ("Oooh! Finlandia!") maineella kuninkaallisten lailla, mutta suuresta myötämielisyydestä huolimatta kaupunki ei oikein vakuuttanut. Acehin alueella islamin harjoittaminen on maan konservatiivisinta, ja vaikka viisas matkailija sopeutuu tilanteeseen tilanteen vaatimalla tavalla, tässä tapauksessa olkapäät ja polvet peittäen, kävi jatkuva kiivas tuijotus jo päivässä raskaaksi. Matkalla satamaan ohitimme suuren risteilyaluksen, joka edelleen makasi keskellä paikallista nukkumalähiötä vuoden 2004 tsunamin jäljiltä.


Varsinainen syy Banda Acehiin lentämiselle oli reilun tunnin lauttamatkan päässä: satumaisen kaunis Pulau Wehin saari, joka on sukelluspiireissä tuttu erityisen kirkkaista vesistään. Keskityimme itse snorkkelien ja räpylöiden käyttöön, mutta uskottava se oli - jo veden pinnalta näkymät olivat mielettömät. Jos Banda Acehissa länsimaisen rooli oli jaettu harvalle, oli tilanne Pulau Wehillä toinen. Suunnistimme suositusten perusteella saaren kahdesta sukelluskeskuksen ympärille rakennetusta pienestä "lomakylästä" Gapangista ja Iboihista jälkimmäiselle, jossa meidät vastaanottanut nainen tiesi kertoa, että paikalla oli useampikin suomalainen seurue. Kaikista maailman maista! Jos travellereja oli Iboihissa yhteensä parikymmentä, oli heistä noin kolmannes saapunut paikalle viiden miljoonan ihmisen valtiostamme. Pieni on maailma, tokaisimme tamperelaisen pariskunnan kanssa oluita korkatessamme.

Iboih oli kaunis ja Pulau Wehin pohjoispäässä sijaitseva Sumur Tigan ranta vielä kauniimpi, mutta paikan pienuus tällaiselle ei-elämäntapasukeltajalle kävi muutamassa päivässä harvinaisen selväksi. Suuntasimme seuraavaksi Lake Toballe, Madventuresien promootiotyön seurauksena suomalaisten suosikkikohteeksi nousseelle kraaterijärvelle. Sumatran ylänköalueilla sijaitseva Lake Toba vakuutti väsyneen matkaseurueen peruuttamattomalla tavalla - ei sielläkään varsinaisesti ollut paljoa tekemistä, mutta viileähkö ilmasto ja kaikkialla vallitseva rauha olivat mannaa indonesialaisten asutuskeskusten kiduttamille sieluille. Kaupunkisuunnittelu ei ole maan vahvinta osaamisaluetta, eivätkä ne muutamat vierailukohteiksi päätyneet metropolit muutenkaan tarjonneet juuri mitään nähtävää. Luontoelämyksiä Sumatralta oletettavasti tullaan hakemaan ja niissä suosittelen kiltisti pysymään.


Tobalta matka jatkui klassisen Pohjois-Sumatran matkaohjelman mukaisesti orangeistaan tuttuun Bukit Lawangiin. Pienessä turismista elävässä kylässä sijaitsee orankien suojelukeskus, jonka tavoitteena on hoivata loukkaantuneista yksilöistä elinkelpoisia ja omillaan pärjääviä – sitä, miten tämä kahdesti päivässä tapahtuvan kädestä ruokinnan avulla tapahtuu, en ihan ymmärtänyt. Bussissa istuminen oli vienyt matkaseurueesta mehut ja viidakkovaelluksen sijaan vierailimme ainoastaan recovery centerissä. Letka ihmisiä johdatettiin viidakkoon rakennetulle ruokintapaikalle, jossa puiston rangerit alkoivat eristetyllä laverilla kutsua orankeja luokseen meteliä pitäen; pian jo muutama punakan pörröinen ystävä laskeutuikin puista herkuttelemaan banaaneilla (tietenkin) ja kondensoidulla maidolla (...?). Eräs emokin nähtiin pieni poikanen selässään! Sympaattista, ja ihan harmittoman oloista toimintaa, mutta jotkut viidakkotrekeillä käyneet kertoivat karumpaa tarinaa retkenjohtajista, jotka turistien viihdykkeeksi houkuttelivat orankeja liian lähelle ja syöttivät niille mitä sattuu.


Bukit Lawangin jälkeen oli aika sanoa hyvästit Sumatralle ja lentää Jaavalle Surabayan kaupunkiin. Kaupungissa asuvan vanhan vaihtari-aikaisen kaverin Dean morjenstamisen jälkeen tilanne Mount Bromo kävi harvinaisen selväksi ja pian istuimmekin jo junassa suuntana saaren itäkärki. Pikainen vaihto lauttaan ja kas - yhtäkkiä (tai no, noin 12 tuntia myöhemmin) löysimme itsemme miljoonan nykynuoren lailla maksamasta taksikuskille roimaa ylihintaa Balin Kuta Beachilla.

Kutan olemuksen voi tiivistää ilmaiseen drinkkiin, joka ei juomisesta huolimatta lopu koskaan. Juhlia paikassa voisi maailman tappiin saakka, tai ostaa aurinkolaseja rannalta, letittää hiuksensa, illastaa Hard Rock Caféssa ja aamulla tilata helpotusta McDonald'sin kotiinkuljetuksen kautta. Kävi ilmi, että eksoottisesta mielikuvastaan huolimatta kyseessä oli Australian oma Kanariansaaret, loputtoman kaupallinen ja hektinen lomakohde, jossa nuoret aikuiset ja lapsiperheet nauttivat virvokkeita sulassa sovussa kiivaseen tahtiin tasan yhtä punakkoina. Balia ei tietenkään voi tiivistää Kutaan - ainakin näin haluan uskoa - mutta ikävä kyllä kosketuspinta saareen jäi nimenomaan sen tunnetuimpaan kohteeseen. Jo toisena Bali-päivänä tulin kipeäksi, joten lepäily ja aloillaan pysyttely nousivat prioriteettilistan ykkösiksi.


Viimeiseksi Indo-kohteeksi valikoituivat Balin kävijöiden must see -listoja tähdittävät Gilit, kolme pientä saarta isomman Lombokin kyljessä, joista suurin saari Trawangan riitti meille. Gili Trawanganin pointti taitaa olla puhdas hedonismi: saaren ympäri käveli reilussa tunnissa, mutta matkan olisi voinut taittaa myös hevosrattailla. Moottoriajoneuvoja saarilla ei ole. Rakennuskanta koostui majataloista ja hotelleista erinäisten ravintoloiden ja baarien täplittäessä maisemaa. Lisäksi Trawanganilla oli erityisiä elokuvabungaloweja, joissa haluamaansa pätkää saattoi katsoa minkä tahansa ruoan tai juoman hinnalla. Jäätelöannokset kourassa, Mamma Mia! taustalla raikuen tietty viihtymisen taso oli totisesti saavutettu. Lepoa, lepoa, ja lepoa – Gileillä ymmärsi viimeistään, että juuri siihen allekirjoittanut on luotu.

Päästyämme takaisin Kuta Beachille parempien Bali-kokemusten toivossa katsoimme lentolippujamme tarkemmin - se hetki, kun tajuaa, että lähtö onkin seuraavana yönä kahden lisävuorokauden sijaan. Ei auttanut itku, väliin jäi muun muassa saaren sisäosien vehreä Ubud. Uluwatun apinatemppelille sentään kerkesimme, kuten myös Dreamlandin ja Padang padangin rannoille. Sen päivän valokuvien leveistä hymyistä päätellen jotain perua Balia hehkuttavissa puheissa kenties on.

Sumatralla suosittelen:

- Lake Toballa rentoutumista. Kyllä se on vaan niin että suomalainen on tehty järvimaisemiin! Kannattaa perehtyä paikallisten batakkien kulttuuriin ja tutustua ihmisiin – vieraanvaraisempia ja avuliaampia sakkia saa hakea. Tätä lausetta en uskonut koskaan sanovani, mutta alueen kristillinen ilmapiiri oli varsin rentouttavaa. Miltei joka majatalossa soi musiikki ja pienellä kyselyllä löytyy varmasti joku, joka on valmis viemään teidät vuorille nauttimaan palmuviiniä. Siellä on hämäläiset maisemat.
- Toballa suosittelen myös skootterin vuokrausta – ei pelkoa kimppuun hyökkäävistä apinoista. Hinnat ovat edulliset, kuten tienoolla noin muutenkin. Maksoimme omasta isosta huoneestamme noin 2 euroa yöltä henkilöä kohden – euron lisämaksusta olisi saanut lämpimän veden. Suositus: Lekjon Cottages. Ruoka on niin ikään halpaa, ja ennen kaikkea, mielettömän hyvää. Koko Kaakkois-Aasia on tunnettu backpacker-kulttuurinsa vuoksi banaanipannukakuista, mutta Toballa söin valehtelematta sen kaikkein parhaimman.
- Bukit Lawangissa vierailua. Orangit livenä!

Sumatralla suosittelen välttämään:

- Liikaa vapaa-aikaa Banda Acehissa…
- Kiristävää pipoa
- Tiukkaa aikataulua
- Tieliikennettä, jos on vähänkään taipumusta matkapahoinvointiin

Balilla / Kutalla suosittelen:

- Hillitöntä krebaamista. Tai vaihtoehtoisesti korvatulppia.
- Tinkimistä loppuun saakka, vaikka tuntuisi vaikealta. Paikan päällä on niin paljon turisteja, että hinnat ilmoitetaan standardina vähintään kaksinkertaisina.
- Majoittautumista vähintään toiseen kerrokseen. Meillä oli eräänä yönä pienoinen ongelma päälle kiipeävien elukoiden ja verhotangoissa kisailevien rottien kanssa.
-Dreamland beachilla vierailua, ei uimista.
- Tree House Caféa Poppers 1:llä, harvoja kohtuuhintaisia aamiaispaikkoja
- Surffausta ensikertalaisille Kuta beachilla – ranta on siihen juuri sopiva ja tuntien hinnat edulliset
- Ajan ja budjetin salliessa Gileillä vierailua

Balilla / Kutalla en suosittele

- Uluwatulla vierailua lipokkaissa. Voisin avautua Metron tekstiviestipalstalle aiheesta ”apina vei sandaalin jalastani ja virtsasi sen päälle – kuka vastaa?!”.
- Kutalle jäämistä paria pakollista bileiltaa pidemmäksi aikaa.

Kaiken kaikkiaan voin suositella Indonesiaa lämpimästi miltei jokaiselle, joka ei kärsi turhan herkistä
hermoista. Maa on meluinen ja hektinen, asioissa kestää, ihmiset ovat vaihtelevan sydämellisiä ja päällekäyviä, mutta tilanteet harvoin uhkaavia. Thaimaahan verrattuna hintataso oli melko samanlainen, mutta koin saavani rahoilleni enemmän vastinetta. Indonesiassa halvimmissakin hostelleissa sängyissä oli aina kunnon patjat – samalla hinnalla sai Thaimaassa pelkän puisen laverin.

Vierailemissamme kohteissa voisi todennäköisesti majoittua melko tasokkaastikin, mutta helpoimmalla pääsee, kun tavoitteet eivät ole kovin korkealla. Erinäisiin ryömiviin ja lentäviin otuksiin törmää tuon tuosta, mutta niiden kanssa oppii elämään. Totuttelua vaatii myös indonesialainen vessa, joka on mallia reikä lattiassa. Sen ei kuitenkaan kannata antaa pilata lomaansa. Jos matka jotain opetti, niin ainakin sen, että ihminen on parhaimmillaan äärimmäisen joustava ja sopeutuvainen olento.

Matkan kohokohtiin kuului ehdottomasti tubing Bukit Lawangin läpi virtaavassa joessa, eli lipuminen virran mukana jättimäisellä puhalletulla renkaalla. Juuri silloin kamera ei ollut mukana, mutta tuskinpa sillä olisi mitään tehnyt. Sumatralainen sademetsä nousi jylhänä joen molemmin puolin, eikä sellaista näkyä pysty paraskaan kamera kunnolla tallentamaan.

Ja koska pääasiallinen bloggaaja-identiteettini liittyy edelleen ruokaan... tässä suosikkireseptini maistamistani indonesialaisista, maapähkinakastikkeeseen nojaava kasvisruoka Gado gado, jota voi tuoreita tai kypsiä sekä erilaisia kasviksia hyödyntäen varioida loputtomiin. Helppoa, kaunista ja hyvää (puolueellinen mielipide).

Gado gado (4:lle)

Haluamiasi kasviksia raasteena/silppuna, raakana tai kypsennettynä, esimerkiksi:

Pinaattia/vesikrassia tai vastaavia vihreitä lehtiä
Porkkanaa ohuina suikaleina (vinkki: kuorimaveitsi myös varsinaisen kuorinnan jälkeen!)
Vihreitä papuja (höyrytettynä)
Kaalia ja/tai punakaalia raasteena
Ituja

Lisäksi:

4 kananmunaa kovaksi keitettynä
1-2 salottisipulia silputtuna ja rapeaksi paistettuna
1 pkt tofua kuutioituna ja rapeaksi paistettuna - marinointiin esimerkiksi nokare tuoretta inkivääriä raasteena, pari valkosipulinkynttä hienonnettuna, tuoretta/jauhettua chiliä, oliiviöljyä, suolaa, mustapippuria)
Sitruuna- tai limelohko henkilöä kohden

Huuhtele kasvikset ja raasta/leikkaa/silppua haluamallasi tavalla pitkään ja suikalemaiseen muotoon. Sekoita yhteen ja nosta lautasille. Asettele päälle neljään tai useampaan osaan leikkaamasi keitetyt kananmunat sekä rapeat tofupalat.

Pähkinäkastike (Epicuriousin reseptistä varioituna)

1,2 dl maapähkinävoita (smooth!)
1/2 rkl tuoretta inkivääriä raasteena
1/2 rkl valkosipulinkynttä hienonnettuna (ehkä 1-2 kynnen verran siis)
1 1/2 rkl ruokosokeria
2 rkl omenaviinietikkaa
1 rkl soijakastiketta
ripaus chiliä
1-1,5 dl kuumaa vettä (tai enemmän riippuen kuinka tymäkkää kastiketta haluat)
1/2 tl suolaa (lisää vasta viimeisenä maistamisen jälkeen - maapähkinävoi itsessään voi olla melko suolaista)

Iske kaikki ainekset suolaa lukuunottamatta tehosekoittimeen ja surauta kastikkeeksi. Tarkista maku, mausta suolalla ja jatka lisävedellä, mikäli koostumus tuntuu liian raskaalta.

Lorottele (lorottele... tässä välissä on pakko tunnustaa tietty turhautuminen suomen kielen keittiösanastoon. Kenties olen itse liian mielikuvitukseton, mutta joka ikinen kerta löydän itseni umpikujasta käytettyäni puhuttelevia ilmaisuja "laita", "pistä", "nosta" tai sekoita jo aivan liian monta kertaa reseptin kirjoituksen olessa korkeintaan puolessa välissä. Kastikkeiden kanssa saa kohdata erityisiä haasteita, kuten tämä mainitsemani tapaus lorottelu. Lorottelu! Missä ovat englanninkielen herkullisia mielikuvia herättävät drizzle, dress, sprinkle, toss kumppaneineen? Voi elämän suuria kysymyksiä...) maapähkinäkastiketta reilulla kädella kunkin annoksen päälle ja viimeistele rapealla salottisipulirouheella. Tarjoile heti.

Tätä herkkua nautittiin teemaan sopivasti viime joulukuun 6. päivä Linnajuhlien pukuloiston välkehtiessä taustalla. Ja vastauksena kysymykseenne: kyllä kelpasi piehtaroida omassa monikulttuurisuutta arvostavassa suvaitsevuudessaan!