Oikeus puhtaaseen ruokaan

Helsingin keskustaan on viime aikoina putkahdellut useampiakin uusia lähi- tai luomuruokaan panostavia putiikkeja. Voitto? Ainakin kaupat ovat konkreettinen osoitus jo pitkään nosteessa olleesta tiedostavasta ja laadukkaampaan kuluttamiseen tähtäävästä ilmapiiristä, joka on kantanut hedelmää elintarvikkeiden ynnä muiden hyödykkeiden hankinnassa. Lähiruoka, luomuruoka, ja muut tehotuotannolle vaihtoehdon tarjoavat välillä epäselvätkin määreet ovat marssineet ansiokkaasti marginaali-ilmiöstä valtavirtaan tuttua kaavaa noudatellen: alkuperäisestä vaihtoehtoisuudesta ensin ylemmän keskiluokan elintasoeduksi, ja sittemmin enenevässä määrin osaksi tavallisten suomalaisten kulutustottumuksia.

Kehityssuunta on mielestäni oikea. Luomuruoan ja lähiruoan, tai ylipäänsä kaiken kasvotonta tehotuotantoa edes osittain kyseenalaistavan ruoan tulisi olla saatavilla kaikille tulotasosta riippumatta. Näin ollen, vaikka haluaisin kovasti kutsua näitä Helsinkiin putkahtaneita tiedostavan ruoan keitaita päivittäistavarakaupoiksi, tai peruselintarvikkeita myyviksi ruokakaupoiksi, ei määritelmä oikein kaikkiin istu. Pelkkä hintalappuun vilkaisu riittää vahvistukseksi. Luomu- ja lähi- etuliitteet nostavat toki ruoan hintaa, mutta on vaikea puhua edes laadukkaasta peruselintarvikkeesta, kun pinaatti maksaa 45 euroa kilolta.

Uuden Kluuvin kauppakeskuksen kellaritasossa majaileva Eat & Joy -maatilatori herätti seurueessamme ihastelevia kommentteja välittömästi laskeuduttuamme keskelle avajaishulinaa. Ooh miten nättiä, ja kivasti aseteltua, ulkonäkö viimeisen päälle ja valikoimakin monipuolista. Maatilatori on tilana varsin miellyttävä, enkä puitteiden osalta keksi juuri muuta valittamisen aihetta kuin "vihanneskellarin" katon korkeus, joka oli tällaiselle keskimittaisen suomalaismiehen pituiselle naiselle hieman turhan matala. Mutta ne hinnat. Voi paratkoon niitä hintoja, joista yllä mainittu pinaatti oli yksi räikeimmistä esimerkeistä. Pieni rasia luomupinaattia (siis sellaista babya, jota saa perusversiona kaupasta alle kahdella eurolla) maksoi 8,50. 8,50! Sehän taitaa olla melkein kymmenen euroa, ja jotta kellekään ei jäisi epäselväksi, tarkalleen ottaen 50 vanhaa mummonmarkkaa ja 58 penniä. Juu juu, Suomi on kallis, Helsinki on vielä kalliimpi ja uuden Maatilatorin sijainti suunnilleen niin keskeinen kuin kaupungissa on ylipäänsä mahdollista. Kiinteistön vuokrat hipovat pilviä ja remonttiin lienee huvennut jokunen oravannahka, mutta... bitch please rajansa kaikella.

Maatilatorin valikoimaan kuuluu kaikenlaista terveysvaikutteista hassua, kuten raakamaitoa ja kyytönmaitoa, erikoistuotteita, jotka tietenkin maksavat ja joista lienee turha edes yrittää povata uutta klassikkoa jokaiseen suomalaiseen keittiöön. Näiden tuotteiden eksklusiivisuuden ymmärtää jokainen. Vihannesten ja viljojen kaltaisissa perustuotteissa räikeästi keskihinnasta poikkeavaa merkintää lapussa on kuitenkin vaikea hyväksyä. Kuten ystäväni totesi, Maatilatorin kohderyhmänä tuntui hinnoittelun perusteella olevan se ilmeisesti sittenkin olemassa oleva ihmisryhmä, jonka mielestä jopa Hakaniemen hallissa asioiminen on jotenkin liian rahvaanomaista. Sieltäkin nimittäin saa henkilökohtaista palvelua.

En halua kokonaan tyrmätä Eat & Joy'n uusinta aluevaltausta. On ehdottoman positiivista, että tällaisia yrittäjiä löytyy. Jokainen uusi kilpailija, joka pyrkii heiluttamaan Suomen kummallisesti parin ketjun ympärille keskittynyttä elintarviketoimintaa saa minun ääneni. Eikä Maatilatorin hinnoittelu ollut kokonaan säädytöntä: esimerkiksi liha- ja kalatiskit pyysivät edes jotenkin käsityskyvyn sisälle mahtuvia summia. Maatilatorin yhteydessä toimiva kahvila ei myöskään vaikuttanut niin kalliilta, kuin voisi olettaa, tai sitten olin vaan viidessä minuutissa tullut hinnoille sokeaksi. Kaikesta tästä huolimatta liikkeen harjoittama hinnoittelupolitiikka tuntuu karhunpalvelukselta koko lähiruokatietoisuuden oletettavasti tärkeimmälle missiolle: mahdollisimman laajalle tietoisuudelle. Korkeat hinnat ovat ymmärrettävistä syistä omiaan pitämään luomu- ja lähituotteet korkean elintason merkkeinä: etuoikeuksina, joihin kaikilla ei mitenkään ole varaa. Tämä tuskin on kenenkään toive?

Naiivi toiveeni olisi nähdä luomutuotteet kauppakassin kivijalkana mahdollisimman monessa taloudessa, eritoten eläinperäisiä tuotteita koskien. Vaikka toive on melko optimistinen, jokainen sille kapuloita rattaisiin laittava hidaste harmittaa, varsinkin kun kyse on niin sanotusti samassa joukkueessa pelaavista. Tietenkään Maatilatorin kaltaisen erityiskalliin erikoiskaupan olemassaolo ei ole suoranainen este luomun suosimiselle hieman maltillisimmilla hinnoilla. Kenenkään ei ole pakko asioida Maatilatorilla, vaan jokainen voi halutessaan kääntyä niin sanotusti tavallisille kuolevaisille suunnattujen myymälöiden puoleen. Hinnoittelun puitteissa tavallisia ruokakauppoja on kuitenkin vaikea löytää ketjujen ulkopuolelta. Jos haluaa samanaikaisesti suosia luomua ja paikallista pienyrittäjää, täytyy olla valmis maksamaan. Miltei jokainen Helsingin luomu tai lähi -alkuinen kauppa seisoo tästä todisteena: oli kyse sitten Anton & Antonista tai Eat & Joy’n myymälöistä, on kyseessä kuitenkin selvästi hyvätuloisille suunnattu herkkukauppa.

Yksi poikkeus tuntuu kuitenkin löytyvän: Ullanlinnaan syyskuussa avattu Aitokauppa, jossa vierailin taannoin melko tarkoitushakuisesti suoraan toistamiseen Maatilatorilla pöyristyneenä pyörähtämisen jälkeen. Aitokaupan liiketila ei ole suuri, normaalia kivijalkamarkettiakin pienempi, mutta kompaktiin tilaan on mahdutettu elintarvikkeita miltei kaikista tuoteryhmistä, ja mikä parasta, palvelutiski! Palvelutiski on nykyään iloinen yllätys melkein missä tahansa, mutta jopa sitä suuremman vaikutuksen Aitokaupassa teki paikan hintataso. Syynä voi ainakin osittain pitää kaupan tuotevalikoiman "kansantajuisuutta": pientuottajien ja erikoisempien merkkien lisäksi tarjolla oli myös kotimaisten suurten brändien luomutuotteita. Valion maidon ynnä muiden tuttujen purkkien ja putelien ansiosta Aitokaupassa asioiminen tuntui, no, melko lailla tavallisessa ruokakaupassa asioimiselta, ainoastaan sillä erotuksella, että valtaosa tuotteista oli luomua. Mahtavaa, ja samalla erittäin utopistista. Ei se mitään. Näinkin sen voisi hoitaa. Kenties näin alkuun jokaisen Alepan voisi korvata Aitokaupalla? Uskon, että jokainen pärjäisi. Kaupasta sai nimittäin jopa valmisruokia, joskin pientuottajien valmistamana.

Jos lähdetään kuitenkin siitä ikävästä tosiasiasta, että ruokaostosten teko pyörii Suomessa edelleen parin suuren ketjun ehdoilla, on tilanne tuotevalikoiman puolesta onneksi parantunut. Myös S- ja K- merkittyjen peruskauppojen luomuvalikoima on kasvanut, ja suureksi onnekseni luomulihat ovat tehneet itseään tykö jopa joihinkin Alepojen kokoisiin pikkumarketteihin. Muutos tuntuu tapahtuneen vaivihkaa, itsestään sen suurempaa numeroa pitämättä. Toisaalta tuntuu, että juuri näin sen kuuluukin mennä: omalla painollaan hiljalleen yleistyen, sen suuremmin asiasta huutelematta. Valtaosa suomalaisista tekee ruokaostoksensa ketjukaupoissa, ja omaksunee luomunsa parhaiten sitä kautta pienillä asteittaisilla valinnoilla. Veikkaan, että leijonanosa maan koko luomumyynnistä kulkee kaupasta pöytään Prisman tai Citymarketin muovikassiin piilotettuna. Kun sama toistuu Hangosta Utsjoelle, on se kuitenkin kaikessa tasapäistävyydessään minusta oma ongelmansa.

Mistä päästäänkin yhteen lempiaiheistani, päivittäistavaramyynnin keskittymiseen. Jos luomu tuntuu liian kalliilta, epäluomu minusta vasta kalliilta tuntuukin. Ruoan hinnoissa noin yleensä olisi vähän miettimistä ja tästä voi kiittää ennen kaikkea kunnollista kilpailun puutetta: siis monia vaihtoehtoisia palveluntarjoajia vain parin hassun ketjun sijaan. Kanta-asiakaskortit lompakossa eivät ikävä kyllä maksa itseään koskaan takaisin, mistä riittäisi avautumista jo sinänsä. Sen sijaan, että lataisin vielä vähän lisää faktaa tiskiin, suosittelen mieluummin kääntymään jo eräänniin tehneen puoleen.

En tiedä ketään, jonka mielestä ajatus pienyrittäjien tukemisesta ja persoonallisissa ruokakaupoissa asioimisesta tuntuu vastenmieliseltä – siksi tuntuukin niin absurdilta, ettei päivittäistavaramyynnin keskittymisestä ole tehty sen suurempaa haloota. Kilpailun lisääntyminen johtaisi kaiken logiikan mukaan paitsi edullisempaan, myös laadukkaampaan ruokaan – kenties peräti luomuvalikoiman lisääntymiseen! Siksi harmittaa, että ne muutamat, jotka ovat pääkaupunkiseudulla lähteneet haastamaan suuria ruokataloja, ovat pääasiassa jatkaneet ilmaa hinnoissa -linjaa, ja pitäneet vaihtoehtoisuuden pienen väestönosan etuoikeutena. Toisaalta heitä ei voi moittiakaan: matalammilla hinnoilla tehtäisiin todennäköisesti tappiota, eikä niille tunnu olevan edes turhan paljon tarvetta, sillä Kluuvin alakerrassa on riittänyt vilskettä näinkin. Mikäs siinä: tyhmä ole tunnetusti se, joka pyytää, vaan se joka maksaa.

Minä en kuitenkaan halua maksaa pinaatistani 45 euroa kilolta, pahoittelut. Voisin kuitenkin maksaa pinaattirasiastani hieman enemmän, kuin 1,20. Haluaisin suosia pieniä kauppoja, mutta kohtuuhinnoilla. Kohtuuhinnoilla vastaan tulevat ajalliset resurssit. Aitokauppa sai minut taas hetkellisesti haaveilemaan etelähelsinkiläisestä residenssistä, kenties jossain mintunvihreässä jugendtalossa. Kolmosen ratikkareitin varrelle sinänsä kätevästi asettuva liike sijaitsee ikävä kyllä kaupunginosassa, johon minulla ei ole juuri koskaan asiaa – ei töiden, koulun, tuttavien tai edes lenkkeilyn puitteissa. Kaivopuistossa siideripäissään römyäminenkin tuntuu olevan jo taakse jäänyttä aikaa (sääli sinänsä). Mikäli asuisin kävelymatkan päässä Aitokaupasta, voisin kuvitella asioivani siellä useastikin.

Jos vaan asuisin Kauppatorilla... tai edes Tuomiokirkon välittömässä läheisyydessä

 Kaduilla, tai siis sosiaalisessa mediassa, liikkuu kuitenkin huhu, jonka mukaan Aitokauppa olisi laajentamassa toimintaansa myös muualle. Pidetään peukut pystyssä – konsepti on mielestäni mainio. Siihen asti jatkan etikettien ja pakettien syynäämistä viiden miljoonan muun kanssa niissä muutamissa marketeissa, mihin meillä on kyetty. Luomuvalikoima tuntuu niissä parantuvan hetki hetkeltä; pieni voitto kai sekin, ja mahdollisuus kiitollisuuteen.

Totuushan on se, että kehitystä on jo tapahtunut. Mukavuudenhaluinen Äitini näytti juuri vihreää valoa luomukinkulle, mitä voi pitää eräänlaisena etappina. Tästä ajatuksesta on hyvä pitää kiinni silloin, kun kaikki tuntuu hajoavan. Parempaan suuntaan ollaan koko ajan menossa, vaikka sitä ei olekaan helppo huomata. Parempaan suuntaan yritän minäkin mennä ihan ketjukaupoissa asioiden, vaikka kukaan ei olekaan keksinyt tehdä aiheesta FB-eventiä, jonka kautta julistaisin koko maailmalle: OSALLISTUN.