Enpä olisi vuoden alussa arvannut siteeraavani Black Eyed Peasia kaihoista 2011 -retrospektiiviä kootessani, mutta välillä elämä heittelee yllättäviin suuntiin. Yllättäviä suuntia osasin toki ennakoida tismalleen vuosi takaperin, olinhan lähdössä etsimään itseäni monen muun nuoren lailla kaikkein loogisimmalta suunnalta, kaukoidästä.
Vuosi 2011 on ollut tähän astisistani kirkkaasti paras. Uskallan laittaa tuntemukset osittain iän piikkiin, sillä 22 vuotta elettyäni huomaan viimein tulleeni sinuiksi itseni ja elämän realiteettien kanssa. Tosiasiassa vuosi on opettanut minulle paljon, koska olen niin antanut tapahtua: uskaltautunut mukavuusalueeni ulkopuolelle, antanut itsestäni muille ja saanut vastineeksi rakkautta ja lämpöä usealta eri suunnalta. Tämän tuskin tarvitsi tapahtua 22 vuoden iässä, mutta itseltäni se vaadittiin. Se hukassa oleva ihmisriekale, joksi olen monia vuosia identifioitunut, tuntuu viimein joten kuten kokoon parsitulta. Kauanhan siihen meni, mutta huolellinen työ ei kaiketi synny hutiloiden.
Tätä kaikkea voinee kutsua yksiselitteisesti aikuistumiseksi. Mikä mahtava asia! Totesimme kaverini kanssa taannoin, että on äärimmäisen helpottavaa huomata, ettei oikeastaan edes haikaile menneiden vuosien perään - käsillä olevaa ikäänsä pitää aina parhaana mahdollisena. Ajatus on jouduttanut sen tosiasian hyväksymistä, että kaikki muuttuu. Se ei kuitenkaan haittaa: asiat, jotka tuntuvat hyvältä juuri tässä ja nyt, tuntuvat hyvältä nimenomaan tässä ja nyt. Hetkeen tarttuminen helpottuu, kun ymmärtää ettei muutakaan voi. Toisen kaverini kanssa murehdimme kesällä kovasti ajatusta siitä, että meillä on enää pari hassua vuotta aikaa pitää meteliä. Tarkemmin asiaa pohdittuani olen tullut siihen johtopäätökseen, että metelöiminen lakkaa todennäköisesti juuri silloin kun aika on siihen kypsä. Kun kovat äänet vaihtuvat hiljaisiin, olen todennäköisesti itse se, joka kaipaa vaimennusta.
Mahdollisuuksiin kannattaakin tarttua jo pelkästään siksi, ettei myöhemmin enää välttämättä jaksa. Halusin kesällä viimeisen Harry Potter -filmatisoinnin julkaisemisen yhteydessä pukeutua ehdottomasti vielä kerran viittaan. Minua ei niinkään häirinnyt ajatus siitä, ettei Tylypahkan logo rinnuksissa käyskentelyyn tarjoutuisi myöhemmin enää hyvää tekosyytä, vaan pikemminkin mahdollisuus siitä, ettei minua itseäni enää kiinnostaisi. Jättää käyttämättä mahdollisuus innostumiseen kaikella nuoruuden vimmalla - se, jos mikä on suurinta mahdollista typeryyttä.
22-vuotias jaksaa vielä innostua, mutta iän tuomalla arvokkuudella. Poissa on tarve määrittää itseään jatkuvasti ulkopuolisen silmin ja keskittyä ainoastaan siihen mitä ei tee, mitä pitäisi tehdä, keiden kanssa pitäisi olla. Nuoreen aikuisuuteen liittyy kohdallani ennen kaikkea hyväksyntä siitä, että kaikki ei tosiaan ole pysyvää. Ihmiset ympärillä muuttuvat, ihmissuhteita syntyy ja kuolee, mutta ajatus muutoksesta ei enää pelota. Toisen menettämisestä selviää kunhan on itse valmis jatkamaan eteenpäin ja päästämään irti. Jo kertaalleen elettyä elämä ei voi elää uudestaan, mutta ennen kaikkea: sitä ei enää tarvitsekaan.
Tämä oivallus antoi voimaa jälleen käsillä olevaan ikääntymiseen. Täytän tänään 23-vuotta, mikä kuulostaa minusta paljolta, sillä miellän itseni edelleen tuoreeksi parikymppiseksi. 20-vuotiaana olin kuitenkin toivottoman hukassa, enkä tosiasiassa kaipaa joulukuusta 2008 kuin nykyistä hieman parempaa hipiää ja suorempia hampaita. Pelkästään joulukuusta 2010 on kuljettu vain parempaan suuntaan. Tämä olkoon toiveeni myös tuleville syntymäpäiville: tunne siitä, etten edes halua mitata vanhenemistani menetetyssä nuoruudessa, vaan alati paranevassa elämänlaadussa.
Julkinen elämänfilosofointi ja iän tuomasta varmuudesta kirjoittaminen kysyy 23-vuotiaalta naiiviuutta. Aion nauttia täysin rinnoin tästä naiiviudesta, sillä en usko, että onnellisuudesta ja kiitollisuudesta kumpuavia ajatuksia tarvitsee koskaan hävetä, oli ne sitten kirjoitettu 15 tai 50 vuotiaan sydänverellä. Haluan muistaa elämäni nuorena aikuisena juuri sellaisena, kuin sen tällä hetkellä koen - tasavertaisena muiden kanssa, vielä rakennusvaiheessa, mutta jo luottavaisena siitä, että asiat kääntyvät lopulta parhain päin. Haluan aina muistaa tämän vuoden ensimmäisenä, jolloin tajusin olevani elossa parhaalla mahdollisella hetkellä.
Parhaita mahdollisia hetkiä on totisesti mahtunut kuluneeseen vuoteen. Niiden kaikkien kirjaaminen ylös tuntuu turhalta, vaikka olisikin viisas teko: tiedän, että pian muistan niistä enää osan. Siksi kokosinkin soittolistan kappaleista, jotka muistuttavat tavalla tai toisella osin melko ohikiitävistäkin tuntemuksista kuluneen vuoden varrelta. Kappaleista, jotka eivät kaikki välttämättä juhli musiikillisilla ansioillaan, mutta jotka toimivat välittöminä teleportteina tiettyihin hetkiin.
En esimerkiksi voi kuunnella Band of Horsesin Infinite Armsia tai Arcade Firen The Suburbsia ilman välitöntä tunnetta siitä, että olisin taas Uudessa-Seelannissa 3000 kilometriä vasemmanpuoleista liikennettä takanani ja Terhi sekä pari pystyynkuollutta naishenkilöä seuranani. Haluaisin nimetä molempien levyjen jokaisen kappaleen reissumme virallisiksi tunnariksi, vaikka tosiasiassa kuuntelimme vähintään yhtä paljon Backstreet Boysin The Callia ja Rihannaa. Yritimme aikamme etsiä uusista kaupungeista uskottavia rokkibaareja, mutta lopulta luovutimme ja aloimme painella suoraan hostellin diskoteekkiin tanssimaan Like A G6:n tahtiin - sinne päätyisimme lopulta kuitenkin. Ehdollistumisen myötä fiilistelimme Kaliforniassa California Gurlsia jo täysin rinnoin.
Pian kotiin paluun jälkeen löysin Raphael Saadiqin ja ihastuin palavasti. Kesän myötä Teflon Brothers kehotti skippaamaan duunit, mutta aikomus jäi puolitiehen, kun töissä oli niin mahdottoman mukavaa. Juha lähetti minulle linkin Toivelomaan, minä hänelle Monsteriin. Molemmat järkyttyivät. Fiilistelin korvalapuilla tulevaa Rock Werchteriä, mutta ennen kaikkea juhannusta: Pohjois-Karjalan soittolistalla jääkiekkotematiikka ja ronskeihin lanneliikkeisiin kutsuvat floorfillerit seurasivat toisiaan sulassa sovussa. Werchterin keikoilla olin koko ajan pyörtyä, Arctic Monkeysissä siitä käsittämättömästä onnesta, joka seurasi oman naaman näkemisestä isolla screenillä Cornerstonea hoilottaen, ja Coldplayssä siitä flegmaattisuuden määrästä, joka tuntuu olevan belgialaiselle keikkakäyttäytymiselle tunnusomaista. Fleet Foxesin keikalla kuulin pitkän odotuksen jälkeen Your Protectorin ja puhkesin itkuun.
Turku Modernin ja Ilmiön musiikillinen anti jäi osaltani olemattomaksi. Muistan olleeni viikonloppuna äärettömän onnellinen kaikesta muusta: kesästä, ystävistä, voileivistä ja rankkasateesta, pyöräilemisestä Turun linnalle viideltä aamulla. Samana viikonloppuna Amy Winehouse kuoli. Flow oli musiikillisesti suurempi suksee, vaikka sekin viikonloppu muistuttaa minua ennen kaikkea juuri palautetusta kandista ja etkojen nakkipiiloista. Hercules and the Love Affairista olin kuitenkin hyvin innoissani, Kanye Westistä nyt puhumattakaan. Kesän parhaasta keikasta vastasi silti Janelle Monáe, jonka levy olikin tehosoitossa seuraavan viikon mökkireissulla.
Hieman myöhemmällä mökkireissulla pääpaino oli jälleen äässin sheikkauksessa; dancehall sopi Verlan ruukkimiljööseen kuin nyrkki silmään. Viikonloppu oli syyskuun ensimmäinen, mutta auringon paistaessa sunnuntaiaamuna kävimme vielä viimeisen kerran uimassa. Iltojen pimetessä syksyn myötä hain turvaa kasvavan melankoliseen olotilaani paitsi Drive-elokuvan soundtrackilta todennäköisesti jokaisen leffan nähneen lailla, myös huumorimusiikin parista. Katsoin YouTubesta Lonely Islandin tuotannon läpi lukemattomia kertoja. Tutut ja turvalliset ikivihreät toivat lohtua myös 12.11.11, kun ajoimme kahden muun morsiamen kanssa Vuosaaren satamaan Abba auton stereoissa raikuen. Viikkoa myöhempänä Ravintolapäivänä ysärihitit tanssittivat pikkutunneille saakka ja reppuja koeteltiin.
Aivan viime viikkoja ovat tahdittaneet onnistuneesti vuoden musiikilliseen parhaimmistoon kuuluvat Florence + The Machinen Ceremonials sekä Bon Iverin samanniminen albumi. Jos minun täytyisi kuitenkin valita yksi ainoa kappale summaamaan tämän hetkiset tuntemukset, osuisi valinta alla olevaan.
Don't make me sad, don't make me cry
Sometimes love is not enough and the road gets tough
I don't know why
Keep making me laugh,
Let's go get high
The road is long, we carry on
Try to have fun in the meantime
Se, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan, jää nähtäväksi. Hetkeäkään en ole vielä katunut jo tehtyjä valintoja ja mahdollisia tulevia murheita lienee turha ennakoida. Ne kyllä nostavat aikanaan päätään omin voimin, jos niin haluaa.
Onneksi sama pätee myös kaikkeen hyvään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti