Rääppien ympäri maailmaa - Thaimaa, Ko Samet ja Bangkok

Thaimaa on Yhdysvaltojen ohella yksiä harvoja maita, joista jokaisella tuntuu olevan hyvin vahva käsitys, vaikkei kyseisessä valtiossa olisi itse koskaan vieraillut. Thaimaan selkeästä identiteetistä huolimatta sen kohderyhmä, jos nyt matkailijoista voidaan sellaisena puhua, on erittäin laaja: lukuisat saaret, rakennetut lomakeitaat ja kaupungit houkuttelevat vuosittain tuhansia lapsiperheitä ja pakettimatkailijoita, mutteivät ole hillinneet maan suosiota reppureissaajien ja muiden omatoimimatkailijoiden parissa. Oma lukunsa ovat mielikuvissa eritoten Pattayalle lomalentävät seuraa etsivät onnenonkijat.  Maa lienee suomalaismatkailijoiden keskuudessa ehdottomasti Kaakkois-Aasian suosituin - niin turistimääriltään, kuin matkailijatyypeiltään. Thaimaan osalta massaturismin kauhut on helppo ohittaa olankohautuksella, sillä maalla nyt vain yksinkertaisesti on niin paljon etuja puolellaan. Tämän takana on helppo seisoa, silläkin uhalla, että kuulostan Thaimaan valtiollisen matkailunedistämiskeskuksen esitteeltä. Promokuvista tutut palmurivistöt, miellyttävä ilmasto sekä hyvä ja halpa ruoka tuntuvat olevan tarpeeksi kompensoimaan sitä monien mielestä anteeksiantamatonta seikkaa, että niistä nauttii viereisissä riippumatoissa tusina muutakin länkkäriä.


Ennen kaikkea Thaimaa näyttäytyikin itselleni helppona starttipaikkana Kaakkois-Aasiaan: turisminsa vuosi eräänlaisena "puskurivyöhykkeenä" lännen ja idän välissä. Kun laskeuduin Bangkokin Suvarnabhumin lentokentälle 30. joulukuuta 2010, en kokenut pakokauhua, vaikka olin liikkeellä yksin ja kyseessä oli ensimmäinen kerta kun jalkani koskettivat muinaisen Siamin maaperää. Koska kokemukseni Thaimaasta rajoittuvat tasan tuohon yhteen viikkoon, jäävään itseni esiintymästä minkään sorttisena Thaimaa-asiantuntijana. Minua monin kerroin kokeneempia island hoppereita ja Full Moon Partyissa toikkaroineita kanssaeläjiä löytyy vain muutamalla hiirenklikkauksella useita kymmeniä tuhansia. Jotain voin silti kertoa ennen kaikkea Ko Sametista, uuden vuoden vieton pääkallopaikastamme, sillä vuosi sitten informaatiota etsiessäni sitä tuntui kyseisestä saaresta olevan vain niukasti saatavilla.

Ko Samet valikoitui kohteeksi ennen kaikkea siksi, että se sijaitsee lähellä Bangkokia - tiukahkon aikataulun huomioonottaen siedettävän siirtymismatkan päässä siis. Tavattuani ystäväni Bangkokin itäisellä bussiasemalla Ekkamailla (itsessään jo allekirjoittaneelle edelleen huvittavan kosmopoliitti aikaansaannos: tavata Bangkokissa suomalaisten kesken), meidän täytyi vain napata allemme Ban Phehen suuntaava bussi (lippu noin 2 euroa) ja posotella menemään. Matka kesti kaiketi pari-kolme tuntia - kuka näitä laskee. Suomesta käsin googlasin kyseistä tietoa hikikarpalot otsalla tanssien, mutta paikan päällä stressaaminen tuntui kuumuuteen nähden paitsi aivan liian raskaalta, myös yhdentekevältä. Bussilipun hinta ei tarkoittanut kyytiä kanahäkkien keskellä, vaan kyseessä oli aivan pätevä ilmastoitu ja pehmeillä istuimilla varustettu bussi, jossa kaiken lisäksi näytettiin matkan aikana Twilight 3. Edward ja Jacob pullistelemassa thaiksi dubattuna! Olimme loppujen lopuksi ainoat länsimaalaiset koko bussissa, pieni voitto kai sekin.

Aamupalaksi Fazerin sinistä ja Changia

Ban Phen palveluiltaan ja idyllisyydeltään sanotaanko niukka kalastajakylä toimi välietappina Ko Sametin saarelle siirtymiseen. Koska saavuimme myöhään illalla, oli majoittuminen yöksi kuitenkin välttämätöntä. Hotellihuoneemme/bilekartanomme (22-vuotispäiväni!) oli melko kurja, mutta ainoa saatavilla oleva, ja kuten ystävälläni Outilla on tapana sanoa, kyllähän nyt yhden yön viettää vaikka kepin nokassa. Varsinkin jos siitä lystistä joutuu maksamaan ainoastaan kolmisen euroa henkeä kohden. Aamulla lattiamme alle pesiytyneen kukkoparven jollotukseen herättyämme hyppäsimme veneeseen ja suuntasimme Ko Sametille.

Ko Sametin saari on valtaosin luonnonsuojelualuetta ja jokaisen saarella vierailijan tulee maksaa noin viiden euron luonnonsuojelumaksu (ei sillä, että rahavarat olisivat esimerkiksi roskattomuudessa näkyneet). Luonnonsuojelualue käsittää esimerkiksi kaikki saaren itärannikon päärannat, joten sille menemiseltä voi tuskin välttyä. Lippua ei koskaan tarkistettu päärannalle vievän tien tarkastusporteilla, mikä tietenkin aiheutti mielikuvan haaskatuista rahoista. Lopussa tunnollisuus kuitenkin pelasti: kiiruhtaessamme takaisin Ban Phehen vievään laivaan luonnonsuojelulippu vaadittiin jokaiselta matkustajalta. Kukaan ei tule sitä kädestä pitäen myymään, vaan kukkaronnyörejä on höllättävä oma-aloitteisesti - lienee parempi tehdä se hyvissä ajoin.

KSR - naivin on helppo hymyillä

Entäs Ko Samet sitten itsessään? Ilman vertailukohteitakin lienee turvallista sanoa, ettei saari ole vielä pahimmasta päästä turismin määrässä, mutta sille lienee syynsä. Rannat olivat ihan jees, mutteivät henkeä salpaavia. Tekemistä oli suhteellisen paljon (jos rannalla makaamisen ja hieronnassa makaamisen sellaisiksi laskee), muttei kuitenkaan älyttömästi. Koska saari sijaitsee niin lähellä Bangkokia, oli turisteja viikonlopuksi sattuneen uuden vuoden kynnyksellä kiitettävästi liikkeellä. Näistä erittäin suuri osa oli paikallisia thaimaalaisia. Emme saaneet silti nauttia länsimaalaisuudestamme yksin: majoituimme bungalowiin, jonka pitäjä oli britti, seinänaapurimme oli ruotsalainen, muut majoittujat saksalaisia ja matkalla rannalle ohitimme päivittäin suomalaisen violettiin väriin mieltyneen melko eksentrisen herrasmiehen, joka viittoi meitä kultasormuksin verhoillulla kädellään peremmälle baariinsa. 7/11:n kassajonossa edellä jonottavan miehen paidan selkämyksessä luki Kerava, ja lehtitelineestä sai Iltasanomia.

Thairuoka oli matkan parasta antia, yllättävää sinänsä. Aasialaisista isoista keittiöistä se on ehdoton suosikkini vietnamilaisen rinnalla: molempien makumaailmassa on yleensä mukana jokin raikas elementti, yrttejä käytetään runsaasti ja chilissä löytyy. Thairuoassa peruselementtejä on neljä: tulinen, hapan, suolainen ja makea. Kaikki hyviä, yhdessä erinomaisia. Maan turismin määrästä huolimatta ruoka oli kautta rantain melko edullista, joskin monissa syömissämme ravintoloissa varmasti maan yleiseen hintatasoon nähden ylettömän kallista. Matkalla monesti hekumoitu fraasi "tämähän on halvempaa kuin kotona" on suomalaisen suusta armoton itsestäänselvyys melkein missä tahansa Aasiassa, mutta ainahan se mieltä lämmittää. Hyvä ateria, joka saattoi koostua esimerkiksi hedelmämehusta, papaijasalaatista, pääruoasta ja oluesta, irtosi paikasta riippuen 6-10 eurolla.

Hedelmämehut olivat kaikkialla Kaakkois-Aasiassa ihania. Niiden koostumus muistutti pikemminkin smoothieta kuin laihaa mehuntapaista, ja niitä tulikin kiskottua lähes päivittäin. Uskoimme hyvin pitkään mehujen maun olevan taivaallinen lähinnä siksi, että olimme kerrankin siellä missä ne hedelmät oikeasti kasvavat, mutta sen ainoan kerran kun mehukauppias kysyi "otatko sokeria", ja vastasin "ei kiitos", todellisuus iski vasten kasvoja. Niissä on sokeria. Mutta myös niitä trooppisia hedelmiä! Papaijaa, ananasta, guavaa! Banaania! Ja jäämurskaa, tuota paljon parjattua vatsataudin välitöntä aiheuttajaa.

En halua painaa kaikkia ulkomaille suuntaaville tarkoitettuja terrorisoivia varohuutoja villaisella, mutta jos olisin noudattanut niistä jokaista (älä syö mitään missä on majoneesia! älä syö vihanneksia! älä koskekaan kananmuniin!), olisin syönyt koko matkan vain paistettua kanaa ja ranskalaisia. Sikäli matka oli kokonaisuudessaan avartava kokemus: söin heti ensimmäisenä päivänä Ekkamailla katukojusta jotain paistettua asiaa missä oli jotain vihreää, tofua, kananmunaa tai vastaavaa, enkä tullut kipeäksi; ensimmäisenä päivänä Indonesiassa laitoin omakätisesti jääpaloja mehuni joukkoon, enkä tullut kipeäksi. Totta puhuen en kertaakaan saanut matkallani vatsatautia, vaikka se on tähän asti ollut iloinen perinteeni jopa Lontoossa käydessäni. Se tuskin suoranaisesti johtui siitä, että söin kojuruokaa, mutta eipä siitä näköjään haittaakaan ollut. Jos tietäisin, mitä maalaisjärki ruokavalinnoissa tarkoittaa, kehottaisin nyt käyttämään sitä. Ainoa vinkki jonka osaan antaa katuruokailun suhteen epävarmoille lieneekin watch and learn: hakeudu sellaisen kojun äärellä, jossa muutkin asioivat (Bangkokissa kaikkialla), ja tilaa samaa kuin edellinen.

Bangkokissa söimme yksinomaan kojuista (paitsi kerran Dunkin Donutsissa vieraillessamme krhm), mutta Ko Sametilla saaren funktio ensisijaisesti turistikohteena merkitsi sitä, että kojut oli korvattu saksan- ja ruotsinkielisillä ruokalistoilla saaren lukuisissa ravintoloissa. Rannalle levitetyllä matollakin ruoka toki maistui. Koska vierailuni oli Thaimaassa ensimmäinen laatuaan, opettelin ruoan suhteen perusasioita: erilaisia nuudeliruokia ja keittoja. Suureksi harmikseni ruokailuani rajoittaa jonkin sortin äyriäisallergia - Aasian maissa tämä rajaa valinnanmahdollisuuksia erityisen selvästi. Erilaiset rapuruoat olivat listoilla moninaisesti edustettuina, mutta osani oli tyytyä liha- tai kasvisvaihtoehtoihin. Jälkimmäisistä ykkössuosikikseni nousi usein alkuruoaksi tilaamani Som Tam eli tulinen papaijasalaatti. Pimeänä syysiltana innostuin väkertämään sitä Siaminlahden aaltojen huuhtoessa nostalgiaan taipuvaa aivolohkojen osaani erityisellä vimmalla. Raaka-aineiden osalta pieniä myönnytyksiä tehneenäkin se maistui erinomaiselta!


Semi Som Tam (neljälle)

1 vihreä papaija (noin 600 g, raasteena noin 1 litra)*
4 tomaattia
4-6 valkosipulinkynttä
2 chilipalkoa (keskivahvaa)
reilu kourallinen maa/cashewpähkinöitä syöjää kohden, yhteensä kenties 2 dl
4 rkl kalakastiketta*
4 rkl limemehua
2 rkl tummaa sokeria
1/2 tl valkopippuria
haluamaasi vihreää salaattia, esim. vesikrassia
korianteria

Nokkelimmat bongasivatkin jo raaka-aineiden joukosta niin tulisen, happaman, suolaisen kuin makean!

Kuori papaija, halkaise ja poista siemenet (oikeanlaisessa papaijassa ne ovat valkoisia). Raasta papaija pituussuunnassa nuudelimaiseksi raasteeksi. Leikkaa tomaatista ohuita pitkulaisia siivuja (esteetikkona poista ensin siemenet) ja lisää papaijaraasteen joukkoon. Valmista kastike hienontamalla valkosipuli sekä chili ja mortteloimalla ne kalakastikkeen, limemehun, valkopippurin ja sokerin kanssa tasaiseksi seokseksi. Myös sekoittaminen riittää paremman puutteessa. Sekoita kastike papaijaraasteen ja tomaattien joukkoon ja annan maustua tovi. Salaatin maustuessa paahda haluamiasi pähkinöitä pannulla ja lisää salaatin joukkoon. Asettele lautaselle haluamaasi vihreää ja nostele päälle papaijaseos. Viimeistele korianterilla ja tarjoa heti.

*-merkittyjen raaka-aineiden hankkimiseen suosittelen kaikille Helsingissä pyöriville Hakaniemen Vii Voania (Hämeentie 3). Suositus pätee myös esimerkiksi itämaisiin mausteisiin, papuihin, maissijauhoihin, nuudeleihin, soijakastikkeeseen, itämaisiin yrtteihin, kondensoituun maitoon... Hämeentien etnisten kauppojen kavalkadin tarjonnasta Vii Voan on oma suosikkini, mutta tarjontaan kannattaa käydä tutustumassa muuallakin. Hinnat ovat tietyissä tuotteissa huomattavasti perusmarketteja edullisempia, mutta tämä ei tarkoita, että kaikki olisi automaattisesti halpaa. Esimerkiksi viileäkaapista löytyvän vihreän papaijan (=raa'an papaijan) kilohinta oli 12e/kg, jolloin ostamani mötikän hinnaksi tuli noin seitsemän euroa. Se on toki halvempi kuin lentolippu Thaimaahan, mutta kirpaisee silti melkoisesti.

Kaikki thai-fiilit lienevät pian valmiita heittämään ensimmäisen kiven, mutta minusta papaijan voisi Suomessa hyvin korvata jollain muulla miedolla raasteella. Salaattihan ei olisi sen jälkeen tietenkään enää autentti Som Tam, mutta koska ruoan pointti on sen herkullisessa kastikkeessa, jota papaijan mietous vain tasoittaa, voisi sen hyvin toteuttaa jollain muulla. Kaalisalaatti thaihengessä, anyone? Papaijan osalta myös kypsän oranssi papaija sopisi - sen kilohinta peruskaupassa oli samaisena päivänä noin puolet vihreästä.

Kaiken kaikkiaan Thaimaa jätti melko ristiriitaisen olotilan, sikäli kun maasta nyt voi mitään kokonaisarviota vain kahden kohteen perusteella antaa. Bangkok oli hektinen, meluisa ja paikoin erittäin länsimaalainen isoine ostoskeskuksineen ja kansainvälisine ketjuliikkeineen. KFC-valotaulut hehkuivat siellä täällä ja piraattikosmetiikkaa sai kaikkialta. Reppureissaajien toinen koti Khao San Road oli juuri sitä mitä kuvitella saattoi: erinomainen paikka buukata lippuja ja kyytejä muualle Thaimaahan ja tehdä pakolliset ostokset Chang-paidasta olkihattuun. Söin Bangkokissa matkan kenties parhaimman, mutta myös varmasti koko maan hirveimmän aterian. Jälkimmäinen tapahtui MBK-kompleksin buffetravintolassa, jossa proteiinielementti oli ratkaistu katkarapujauheella (en edes halua tietää mitä se on) ja jonka salaatissa parveili hyönteisiä jopa allekirjoittaneen sietokyvylle liikaa. Bangkokissa suutani koeteltiin myös muulla tapaa: kaikki oli tulisempaa kuin Ko Sametilla.

Ko Samet itsessään oli hyvä paikka juhlia uutta vuotta ja paikalliskulttuuriin tutustuminen erinäisten ämpärien muodossa hoidettiin erinomaisin arvosanoin. Elefanttikaulakorunikin päätti vapautua kaltaistensa pariin. Juhlahumun hälvettyä kaiken roskan alta ei kuitenkaan paljastunut sitä kaikkein hienointa paratiisisaarta - voin suositella Ko Sametia juuri kaltaisillemme nopeasti Bangkokista rannalle haluaville reissaajille, joiden tavoitteena on yksinomaan vain päästä rannalle. Bangkokin läheisen sijainnin vuoksi saari on Thaimaan mittakaavassa hieman kalliinpuoleinen, mutta muutaman päivän visiitillä se tuskin haittaa. Pidemmäksi aikaa en ehkä Ko Sametille lähtisi muutenkaan.

Thaimaa lienee ansainnut maineensa "jokaiselle jotakin" tarjoavana kohteena, mutta matkallamme se oli vasta alkusoittoa jollekin paljon paremmalle. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin!