Matkalla

Rääppijän ihka ensimmäisessä postauksessa mainitsin blogin saattavan hetkenä minä hyvänsä muuttaa kurssinsa suuntaa muuttuakseen hetkellisesti kaukomaiden perään haikailevaksi matkablogiksi. Tähän mennessä uhkaus on jäänyt toteuttamatta, mutta viimein on aika laajentaa repertuaaria jo kauan suunnitteilla olleille taajuuksille!

Alkuvuoden teknisesti maailman ympäri kuljettaneesta reissusta latasin ruokanäkökulmaa tukevia kuvia Flickr:iin jo kesäkuussa, mutta juttusarja on saanut tähän asti odottaa, koska olen ollut laiska. Nyt aion olla tulessa. Sisäänheittokuva sopii paikalleen loistavasti: ei siksi, että kuvittelisin olevani kuin Anthony Bourdain (grrr) (vielä), vaan koska selvästi syvällä sisimmässäni tiesin tämän päivän vielä koittavan. Bourdainin mitä mainioin teos Kitchen Confidential oli yksi muutamasta kirjasta, jotka pakkasin rinkkaani reilun parin kuukauden rykäisyä varten, ja niistä ainoa, jota en raaskinut matkan aikana vaihtaa toiseen. Sinänsä harmittaa edelleen, että vaihdoin Arundhati Royn The God of Small Thingsin heti sen luettuani johonkin tyhjänpäiväiseen romanttiseen trilleriin - siinä on kirja, jota suosittelen todella paljon.

Itse postauksen aiheena ei ole kuitenkaan tien päällä lukemani kirjallisuus, vaan - arvaatte kyllä - tie itse. Keskimittaa vielä reilusti lyhyemmän elämäni aikana tielleni on siunaantunut melkoinen määrä matkoja, maita ja kaupunkeja. Viimeisimmistä voi osittain syyttää kiertomatkojeni vitsauksena ollutta loputonta ahmimisvimmaa - kesän 2008 reilillä suorastaan keräsimme maita, ikään kuin pelkkä paikallaolo olisi jokin suurikin meriitti. Sittemmin pää kolmantena jalkana paikasta toiseen tohottaminen on alkanut näyttää typeryydeltä. Jo reilillä juokseminen vaati veronsa: viimeisimpiin kohteisiin lukeutui Pariisi, joka sen hetkisen vireystason ja kirkkokokeneisuuden puitteissa on jäänyt mieleeni tylsänä kaupunkina.

Sallinen itselleni mahdollisuuden vielä joku päivä palata Pariisiin ja rakastua. Siihen asti pyrin kuitenkin oikeasti keskittymään paikkoihin jo niissä ensimmäistä kertaa vieraillessani. Jostain syystä monelle - myös itselleni - tuntuu matkalla olevan prioriteettina nähdä lyhyessä ajassa niin paljon kuin mahdollista, kun kerran sinne asti on tultu. Osittain seison tämän takana, jos vertailukohtana on täydellinen eiminkääntekeminen ja eristäytyminen monikansallisen hotellin palvelujen piiriin vain hotellihuoneen ja uima-altaan väliä valkoisissa froteetossuissa läpsytellen. "Mahdollisimman paljon" saa kuitenkin helposti liiallisia mittasuhteita. Ihanteellisen matkan jälkeen osaisin kertoa itse kohteesta jotain muutakin kuin sen, missä minä olen käynyt.

Vastoin yleistä harhaluuloa väitän määränpään ja matkan sinne olevan yhtä tärkeitä. Kaipuu päästä pois, minne vaan, on tuttu tunne myös täällä päässä, ja kärsin kroonisesta halusta kuulua taas pienen hetken siihen universaaliin rinkat selässä risteilevään ei-mistään-kotoisin olevaan ihmisryhmään, jota kaikessa irrallisuudessaan ei kenties sido yhteen mikään mutta samalla kaikki. Toisaalta haluan yhä kasvavassa määrin oppia matkoillani jotain uutta - jotain muuta kuin sen, missä rajan yli pääsee kätevästi, ja sen, mistä saa halvinta olutta. Haluan oppia ymmärtämään maata, jossa olen juuri vieraillut ja tuoda kenties jotain mukanani. Näine suurine suunnitelmineni en voi kuitenkaan seuraavassa postauksessa millään kertoa suurta tarinaa Thaimaasta, vaikka siellä vuodenvaihteessa juuri 22-vuotta täyttäneenä viikon vietinkin. Thaimaassa minua nääs kiinnosti auringon lisäksi ennen kaikkea olut. Ja Pad Thai.

Olen aina osannut järjestää eteeni ruokaa, myös ulkomailla. Matkan bahasa indonesia -sanakirja koostui lähes yksinomaan fraaseista, joilla aterian saanti voitaisiin mahdollisimman tehokkaasti turvata. Koska Rääppijä on ennen kaikkea ruokablogi, aionkin tunnelmoida menneitä ja tulevia matkoja ennen kaikkea ruoan kautta. Ruoka on suora väylä tiettyyn maahan tai alueesen tutustumiselle ja sellaisena yksi parhaista - kenties myös yksi helpoimmin lähestyttävistä. Eräs syömisen parhaita puolia onkin se, että jokaisella suupalalla tulee kyllästettyä itsensä kulttuurilla vaikka väkisin. Ei sillä, että minua olisi koskaan tarvinnut pakottaa; ulos ovesta tai ruokapöydän ääreen.