Ulkopuolinen ja muita kertomuksia

Jos halajaa ravintolakokemuksia valitettavasti melko tasapaksujen ketjuravintoloiden ulkopuolelta, toivoo makuelämyksiltä keskitasoa parempaa laatua ja ennen kaikkea yllätyksellisyyttä, muttei ole kiinnostunut turhan takakireästä pönöttämisestä, voin suositella Helsingin aasialaisten paikkojen ehdottomia ykkösiä: Farangia ja Gaijinia.

Molempien ravintoloiden takana häärii sama kaksikko, suomalaiset kokit Tomi Björck ja Matti Wikberg, joista varsinkin edellämainittu vaikuttaa juuri sellaiselta über-rennolta tatuoidulta jäpikältä, joka on kuin ohimennen kerännyt ruokainspiksiä ja omaksunut keittotaitoja kierrellessään Nusa Tenggaraa surffilautansa kanssa. Inspiraatiota onkin imetty monista lähteistä. Sekä Farang että Gaijin edustavat modernia aasialaista fuusiokeittiötä: ensimmäisen pohjaa Kaakkois-Aasian makumaailmoihin siinä missä uudempi tulokas Gaijin hakee vaikutteita pohjoisesta. Kummastakaan ei siis löydä varsinaisesti "kiinalaista" tai edes "indonesialaista" ruokaa, vaan annosten ideana on yhdistellä parhaita puolia alueen mittavasta tarjonnasta.

Jotten kuulostaisi liikaa kummankaan ravintolan lehdistötiedotteelta, lopetan faktojen latelemisen tähän. Sen sijaan kerron mikä minusta Björckin ja Wikbergin ravintoloissa on parasta: se, että niistä oikeasti saa sellaista ruokaa, jota minä en yksinkertaisesti osaisi tehdä.

Minusta on kammottavaa aterioida "ravintolassa" ja saada eteeni puolivalmisteita, natriumglutamaattia oikeiden makujen sijaan tai, henkilökohtainen suosikkini, vielä sisältä jäässä olevia pakasteita. Jos aion laittaa rahani ulkona syömiseen, olisi minusta vähintään kohtuullista saada roposilleni asiaankuuluvaa vastinetta: ravintolatasoista ruokaa, eli oman käsitykseni mukaan jollain tapaa kaupan perusvalikoimasta erottuvaa syötävää. En ole ammatti- tai edes harrastelijakokki ja siksi tuntuukin niin käsittämättömältä joutua melko usein toteamaan, että kyllä, olisin itse tehnyt parempaa.

Sekä Farangissa että Gaijinissa ruoka on ollut kautta linjan paitsi laadukasta, myös yllätyksellistä. Jo teemansa puolesta annoksissa on hyödynnetty runsaasti itselleni vieraita raaka-aineita. Lähiruoka on hyvä juttu, suomalaisuus yleensä kannatettavaa, mutta ennen kaikkea eksootiikalla ja kekseliäisyydellä ravintolat pystyvät halutessaan tekemään pesäeroa epäammattimaiseen ruoanlaittoon. Sekä Farangissa että Gaijinissa huomasi makujen takana olleen selkeästi jonkun, joka välittää: parhaat annokset tuntuivat kaikessa harmonisuudessaan pienimuotoisilta jumalallisilta väliintuloilta. Suureksi onnekseni olen molemmissa ravintoloissa saanut mahdollisuuden kokeilla maistelumenua - hurmion hetkiä on ollut riittämiin.

Kovin halvalla tällainen iloittelu ei tietenkään onnistu. Ravintoloiden hintataso on keskenään samaa luokkaa, eli verrattain korkeaa. Mielestäni hinnalle saa kuitenkin vastinetta - melko ankeassakin ravintolassa pöytäseurue saa varmasti rahaa kulumaan syömällä alku-, pää- ja jälkiruoat viineineen. Tämänkaltainen ateriointi on melko harvinaista herkkua ja kolmen (tai F:n & G:n tapauksessa seitsemän!) ruokalajin illallisille onkin yleensä ollut jokin erityinen syy. Farangissa pistäydyimme vuosi sitten syntymäpäivieni kunniaksi, Gaijiniin tie vei raavittuani kasaan akateemisen urani ensimmäisen virstanpylvään, luonnontieteen kandidaatin paperit. Ravintolailta pitkän kaavan kautta oli erittäin mieluisa lahja; sain siitä paljon enemmän irti, kuin jostain väkipakolla ostetusta typerästä tavarasta, jonka ainoa funktio olisi kuitenkin vain olla mahdollisimman paljon tiellä. Kannustankin näin uuden talouslaman kynnyksellä, maailman jo hukkuessa turhaan materiaan: lahjokaa toisianne jollain aineettomalla. Tukekaa ravintolatoimintaa! Ja ennen kaikkea: uskaltakaa mennä niihin liian tyylikkäiltä ja katu-uskottavilta vaikuttaviin paikkoihin! Ihmisiä niissä on vain töissä.

Gaijinin suuntaan voisin lähettää vielä yhdet kehut: tarjoilu ja palvelu toimivat oikein hyvin. Salihenkilökuntaa oli suunnilleen yksi jokaista kolmea asiakasta kohden, ja vaikka pöydässämme piipahti heistä yksi jos toinenkin, ei ainoankaan avuliaisuus jättänyt moitteille sijaa. En tajua ollenkaan mistä esimerkiksi Ysibaari, Siltanen ja Tavastia ovat palvelukonseptinsa repineet. Asiakkaiden kohteleminen välinpitämättömällä viileydellä ei todellakaan ole coolia, lähinnä naurettavaa. Naureskella sille nimenomaan kannattaakin. Ja kysyä hassuja kysymyksiä, kuten äitini, joka tiedusteli Sunnin luineen paistettua siikaa tilatessaan, että missähän päin maailmaa sellainen Luine mahtaa sijaita.

Sillä tiedättekö: tietämättömyys on inhimillistä. Seuraavaksi polveilevaa tajunnanvirtaa aiheen tiimoilta.

Mielestäni hyvän ravintolan tärkeimpiä kriteerejä on se, että jos asiakas ei tiedä puna- ja valkoviinin eroa niin tarjoilija kyllä kertoo. Hyvä tarjoilija tekee kaikkensa, jotta asiakkaan ravintolakokemus olisi mahdollisimman mukava. Suhde toimii kuitenkin molempiin suuntiin ja se, mikä monen asiakkaan kohdalla tuntuu tökkivän, on oman osuutensa hoitaminen: rohkeus avata suunsa ja kysyä "hei, voitko auttaa tämän kanssa".

Valitessani potentiaalista ravintolaa ensimmäisen korkeakoulututkintoni juhlistamista varten minun olisi todella paljon tehnyt mieli laittaa varaus pikkuruiseen luomuravintolaan nimeltä Chef & Sommelier. En kuitenkaan uskaltanut. Kuvittelin istumisen 20-paikkaisessa asiantuntevasti viineihin suhtautuvassa ravintolassa, todennäköisesti snobin ja ylimielisen henkilökunnan arvostelevien silmien alla sen verran kuumottavaksi tilanteeksi, ettei illan alkuperäinen tavoite, rento ja hyvä meininki, varmasti toteutuisi. Näin jälkikäteen en voi kuin nauraa itselleni. Todennäköisesti pöytäseurueeseemme olisi suhtauduttu kuin kehen tahansa toiseen - oletusarvoisen ystävällisesti. Tämän sain järkeiltyä jo silloin, mutta kylmä rationaalisuus ei riittänyt. Toimin vaistojeni varassa, ja vaistoni kehottivat minua vielä harkitsemaan. Pelko siitä, että näyttäisin jotenkin typerältä hienossa ravintolassa, oli liian suuri.

Mikä lienee syynä silloin tällöin päätään nostavalle huonolle asiakasitsetunnolleni? Tiedän, etten ole tuntemusteni kanssa yksin. Suomalaisia on usein moitittu siitä, että emme osaa vaatia hyvää palvelua: jurnutamme ja puhisemme itseksemme jotain sellaista kuin "tää oli nyt kyllä aika..." tai "ei, ei tää nyt kyl ollut ihan..." (tai poikkeustapauksissa, kuten muutenkin vähän liian leväperäisesti tunteitaan ilmaisevan Alexander Stubbin kohdalla: "VMP"), mutta pyydettäessä suoraa palautetta ulosantimme on tasoa "ihan hyvä oli joo". Missä vika? Mikä palautteen antamisessa, kyseenalaistamisessa tai ylipäänsä minkään muun kuin jonkun lattean selkärangattoman myötäilemisen ilmaisemisessa on niin vaikeaa? Miksi itseään ei voida laittaa likoon; miksi toisen ihmisen kanssa ei yksinkertaisesti voida kommunikoida?

Halu pysyä mukavuusalueella lienee tärkein osatekijä ketjuravintoloiden ynnä muiden ennen kaikkea "helppoina" itseään markkinoivien ruokahuoltamoiden suosiossa. Vaivatonta sen olla pitää - myös ravintolalle. Huonoa ruokaahan on helppo tarjoilla, kun tietää ettei asiakas sitä kuitenkaan kyseenalaista. Kaikki voittavat! Eikun siis...? Moni on varsin tyytyväinen ruokailutottumuksiinsa, odottaa aterialta lähinnä vatsantäytettä ja hyvää makua eikä jaksa problematisoida syömistä sen enempää. Se heille sallittakoon. Syömisestä on tehty jo aivan liian vaikeaa. Miten viestiä ruokailutottumuksillani että olen paitsi eettinen ja tiedostava, samanaikaisesti uusiempien ruokatrendien aallonharjalla ja perinteitä arvostava, hiilihydraattitietoinen mutta samalla totaalikarppauksen tuomitseva? Näitä ensimmäisen maailman ongelmia...! Jossain maksalaatikkomiesten ja pakurikääpiä fiilistelevien keskellä lienee kuitenkin suuri enemmistö meitä, jotka haluaisivat ihan tavallista ruokaa, mutta laadukkaasti. Sitä ei kuitenkaan välttämättä löydä, jos ei ole valmis astumaan mukavuusalueensa ulkopuolelle.

On eräs asia, jota en kerta kaikkiaan voi sietää: vapaaehtoinen uhriksi asettuminen. Se, että valittaa, muttei tee mitään. Tämä toimii luonnollisesti myös omalla kohdallani. Näen ravintolan, ajattelen "onpas kivan näköinen", käteni hapuilee jo ovenkahvaa kunnes mieleeni juolahtaa voiapuaonkohanmullanyttarpeekshienotvaatteetvoihittoentäjosneTAJUUettämäolenoikeestilähiöstä!!!! En mene, ja kirjaudun suomi24:een avautumaan aiheesta "Helsingin ravintoloista saa koppavaa palvelua, en ole siis käynyt mutta niinhän se varmasti on".

Typeerä nainen.

Ei sillä, niinhän se joskus on. Mutta turha sitä on itseensä ottaa. Joskus tiskin takana omaan uskottavuuteensa melkein tukehtuva idiootti on se hinta, joka hyvästä musiikista tai oikeasti hyvän hinta-laatusuhteen omaavasta annoksesta pitää maksaa. Janariuus on vastoin kaikkea logiikkaa melko yleistä asiakaspalvelutehtävissä, mutta oletusarvona sitä ei kannata pitää, eikä ainakaan tekosyynä sille, ettei itse vaan kehtaa kysyä.

Tämän pienen avautumisen loppukaneetteina haluaisin lausua seuraavat ärsyttävät sanat, jotka saattavat olla sinulle itsestäänselvyys, mutta joita ei jonkun toisen päähän ole kenties taottu riittävän montaa kertaa. Se olkoon myös ensimmäisen elämänhallintaoppaani nimi:

Sinä olet hyvä juuri tuollaisena.

Tai jos et ole, niin tee nyt hyvä ihminen asialle jotain.