Mun täytyy kävellä näin ja muita anssikelamaisia ajatuksia

Elävien kirjoista päivää! Viikon verran vapaudesta nauttineena voin sanoa, että hiton oudolta tuntuu.

Sitten viime kirjoittaman olen viettänyt ennätykselliset 14 tuntia kirjastossa yhteen pötköön. Kesäkuun ensimmäinen piti sisällään kaksi esseen deadlinea, armollisesti kello 17:00 ja klo 23:59 porrastettuna. Poistuin koneelta sellaisessa koomassa, etten meinannut aluksi löytää kirjaston ovesta ulos. En oikeen osannut muuta kuin yrittää mennä juhlimaan saavutustani Mäkkiin, olinhan juuri kirjoittanut kyseisen ketjun terveysvaikutteisesta mainonnasta äärimmäisen kriittisesti. Onneksi jalkani pettivät ennen arvostelukykyä. En jaksanut teeskennellä kreisiperjantaita. Tein kotona puuron?

Tämä kaikki puhukoon sen puolesta, että ruokablogista puhuminen alkaa kuulostaa vähän naurettavalta. Rääppijä olkoon nyt siis lifestyle-blogi.

Seuraavan päivän elämäntyyliini kuului päämäärätöntä hortoilua. Yritin istua alas kirjoittamaan seuraavia esseitä, armonaikaa tässä vaiheessa noin 53 h. Koneella olo tuntui kuitenkin niin fyysisesti kuvottavalta, että lähdin palloilemaan Fitzroyhin. Fitzroy tunnetusti pelastaa päivän kuin päivän! (Tai sitten vieraaksi käsitteeksi muuttunut ulkoilma). Kävin kaupassa, eksoottisesti Fitzroyn Woolworthsissä eli Wolwotissa eli WW:ssä perinteisen koti-WW:n sijaan. Meidän lähikauppahan sijaitsee keskustan toisessa suuressa kauppakeskuskompleksissa, eli sikäli aikamoista city-elämää vietetään. Hyvä puoli: auki puoleenyöhön. Huono puoli: paikallinen kauppias -tematiikka loistaa poissaolollaan. Ei leivontapistettä. Ei maistiaisia, niinkuin kaverini paikallisessa WW:ssä, joka tosin sijaitsee jo ihan korvessa Brunswickissä.

Jos Brunswick on täkäläinen Kallio, on Fitzroy selkeästi Punavuori. Ja me asutaan Aleksanterinkadun suurkirkon puoleisessa päässä. Ero Helsinkiin on se, että siellä mä asun Vallilassa, enkä juuri koskaan käy Punavuoressa. Täällä ramppaan alvariinsa. Ehkä se johtuu tästä keskusta-identiteetistä: CBD:stä poistuessa hintataso alenee automaattisesti, vaikka suuntana olisi niinkin gentrifikoitunut alue kuin Punavuori, tai siis Fitzroy. Ja onhan se hip ja cool. Eritoten Smith St, joka on toisaalta jo melkein Collingwoodia, eli astetta rappioromanttisempaa.

Smith St ruokki ylläni vellovaa melankoliaa suomalaisin design-esinein. Koti-ikävää kaipasinkin esseeturtumisen ja äkkiseltään iskeneen yksinäisyyden kaveriksi. Ostin söötistä kivijalkapuodista tomaatteja. Enempää myönnytyksiä en antanut pienyrittäjälle, vaan painelin siihen kadun toisella puolella olevaan WW:hen.

Sen jälkeen työskentelinkin tauotta aamukuuteen paketoiden ensimmäisen esseen, minkä jälkeen olikin kiva aloittaa puhtaalta pöydältä. Kaavin kokoon puolikkaan esseen, jonka viimeistelin vikana päivänä enää mistään pahemmin välittämättä. Maanantai 4.6. klo 17: VAPAUS! Kuinka monta sivua koulutöitä mahtuu kolmeen päivään? Näköjään 69. Vastasi suunnilleen samaa prosenttiosuutta koko kurssin yhteistyömäärästä.

Loogisesti ajateltuna ei liene ihme, että olen edelleen kujalla. Keskimääräinen yöuni on viikon aikana kavunnut neljän tunnin sijasta jonnekin yhdeksän tietämille, mutta edelleen väsyttää. Tänään nukuin puoli kahteen, taisi olla kolmas kerta viikon sisään. Ennen kaikkea rytmini on aivan päin honkia, mutta mitäpäs se lomalaista haittaisi! Heh heh.

Loma tuntuu ansaitulta. Olen katsonut myös ansainneeni uuden kameran, jonka kävin poistamassa liikkeestä viime viikolla. Hinnasta saa kuulemma 10% takaisin maasta poistuessa, joten käytännössähän säästin rahaa. Ne säästöt taisivatkin mennä sitten loppuviikon lisähemmotteluihin, mm. vodkaan. Olen kahvitellut tässä viikon sisään niin paljon, ettei juomablogi-materiaaleista ole ainakaan puutetta. Aloitan reportaasin huomenna.

lehdet tippuu, mutta palmut ne vaan jaksaa

Edelleen kalvava väsymys, uudestaan käyntiin räjäytetty sosiaalinen elämä ja yleinen rillaaminen saivat tänään jo riittää. Otin itselleni omaa aikaa (sen puoli kahteen jatkuneen tiedottoman oman ajan jälkeen) ja lähdin kävelylle. Päädyin kävelemään 17 kilometriä ja voi miten raikas ulkoilma tulikaan tarpeeseen! Kylmähän täällä on jo kroonisesti, hengitys höyrysi miltei koko matkan, mutta ensimmäistä kertaa viikkoon näkynyt aurinko helli riutuvaa rankaani ensimmäiset kaksi tuntia. Kuljin ensimmäistä kertaa jokirantaan, poikkesin sen eteläpuolelle ja annoin tien viedä. Jossain 1,5 tunnin kohdalla muistin Balaclavassa sijainneen Baker in the Rye -nimisen leipomon ja suuntasin erehtymättömän sisäisen kompassini johdattamana Carlisle Streetille. Happaman oloinen venäläisnainen myi minulle liki yhtä happaman rapeakuorisen Bavarialaisen ruisleivän vajaan viiden dollarin käypään hintaan. Nakersin kannan ja yli ensimmäisissä valoissa seistessäni.

Pimeän turvin testasin uutta rikoskumppaniani ja aika ihanahan se on. Täytyy myöntää että pitkän linjan muka-Nikon-ihmisenä (siis neljä vuotta yhden kameran omistaneena...) hyppy Canonin leiriin on ollut mielessä jo pitkään, ja petturuuteni täysin tiedostaen päädyin toimimaan. Nyt voin ottaa täysin tarpeettomia kuvia entistä paremmin! Esim. puurosta.

kaura rosmariinillä ja hunajalla. kuulostaa hyvältä, ei oikeastaan ole sitä

Miettiikö joku vielä syitä sille, miksi tämä blogi ei päivity useammin?

Toiveeni huomiselle: aurinko! Paljonpuhuttu suunnitelmani elää ja hengittää kaupunkia täysillä tai jotain muuta yhtä kliseistä tuntuu junnaavan paikoillaan, lähinnä siksi, että täällä on satanut viikon putkeen. Ihan kuin tämänhetkiset neljä lämpöastetta ei olisi tarpeeksi. Näin kesäkuussa on aika erikoista kärsiä kaamosmasennuksesta, mutta sitä tämä nyt taitaa olla. Voi pääparkaa. Erikoisia tuntemuksia aiheuttaa koulun päättymisestä johtuvan takin tyhjyyden ja helpotuksen sekamelskan lisäksi se, että aikaa Melbournessa on enää kaksi viikkoa. Hyvä vai huono? En osaa sanoa.

Ainakaan en malta odottaa lämpöä. Kesäkuu Suomessa on harvoin hekumallinen, mutta tämä Melbournen kesäkuu alkaa mennä jo naurettavuuden puolelle. Tehdasasetuksinen kamera väittää tämän päivän otoksien olevan perua helmikuulta 2011 ja siltä kyllä tuntuu. Saara nukkuu peiton lisäksi makuupussissa, enkä itsekään ollut viime yönä saada vilulta unta. Siispä kääriydyn nyt huopaan, isken jalkaani villapohjasukat ja alan tuijottaa True Bloodia. Ei se rytmi varmaan tällä korjaudu, mutta mullahan on koko kesäloma aikaa murehtia sitä.