Omenoita ja porkkanoita

Hyvää iltaa,

Jauhopilvien ja nopeiden hiilareiden teemapäivät jatkuvat, tarve ympäröidä itsensä pullantuoksuiseen suojavaippaan iski jälleen. Syytän eilisiä Guinness-kakkuja, taisi nimittäin olla ensimmäinen kerta koskaan kun leivoin vastaavassa mittakaavassa pääsemättä itse osingoille edes pikkutunneilla takahuoneessa tapahtuvien rääppiäisten merkeissä. Palkinnoksi muille leipomisesta (ja koska ulkona on kylmä ja mieli on vähän haikea ja nukuin aikaisemmin aamiaisen ohi ja...) päätin leipoa tänään itselleni.

Tällaista tarvetta palkita itsensä melko arkisistakin saavutuksista tuntuu olevan enenevässä määrin liikkeellä. Milloin ilmiö mahtaa olla saanut alkunsa? Itse olen viimeisen parin kuukauden aikana muun muassa ostanut järjettömän kalliit kengät koska jee, kesätyöt loppuivat, ostanut toiset kengät koska hei, palautin kandin, lähtenyt ulkomaanreissulle koska voi sun, myöhemmin se ei välttämättä ole enää mahdollista... viimeinen argumentti ontuu koska siihen nyt liittyy edes jotain elämää suurempaa disney-fiilistä.

Jollain tavoin koko ajan tuntuu kuitenkin olevan syytä taputtaa itseään selkään poikkeuksellisen onnistuneesta suorituksesta. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, päin vastoin - turha nöyristeleminen on kurjaa. Omista tekemisistään voitaisiin olla monin verroin ylpeämpiä ja ne kuuluisat pienet ilot tekevät elämästä melko mukavaa. Kyseenalaista on kuitenkin se, että onnistuminen tai jonkun asian päätökseen saattaminen itsessään vaikuttaa monesti sivuseikalta, vain välilliseltä perusteelta jonkun materiaalisen ja käsinkosketeltavan ostamiseksi, minkä seurauksena alan nähdä onnistumisia kaikkialla.

Ostamani kengät ja leipomani pullat harvoin täyttävät mitään varsinaista tarvetta. Olen vain halunnut ne ja perustellakseni itselleni miksi tähän ainaiseen haluamiseen pitäisi jälleen kerran vastata, nyökännyt itselleni rohkaisevasti ja muistuttanut siitä miten reippaasti tänäkin aamuna tartuin toimeen ja ryhdyin hoitamaan asioita. Turhaa kuluttamista lähtökohtaisesti vastustavana olen asettanut itselleni uuden hankinnan tai leivonnaisen ehdoksi sen, että se on jollain tavoin ansaittava. Ei niin kovalla työllä. Esimerkiksi heräämällä aamulla. Aikaansaannosten ja satunnaisten onnistuminen arvottaminen on mennyt vähän kummalliseksi: omalla kohdallani tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että pari laskua verkkopankissa maksettuani olen kieriskellyt tovin omassa erinomaisuudessani, ja aikaansaavuuden nostattamassa mielihyväpöllyissä myöntänyt itselleni loppupäivän vapaaksi.

Alan hiljalleen ymmärtää puheet pullamössösukupolvesta. Muna vai kana -hengessä haluaisin kuitenkin kysyä seuraavaa. Onko ongelmana sukupolvelleni ominainen patalaiska luonteeni, joka ei voi flegmaattisessa naiviudessaan ymmärtää tuon taivaallista veteraaniemme tämän maan eteen tekemästä oikeasta työstä, sillä kaikki on aina kannettu valmiina eteen ja tästä seurauksena uhrautuvaisuuden ja oikean ansioitumisen käsite on jäänyt täysin vieraaksi? Vai onko syynä sittenkin suuren ja mahtavan markkinakoneiston oppimateriaaleista omaksumani rooli ennen kaikkea kuluttajana - eräänlainen käyttäytymismalli, jonka mukaan haluan ja tarvitsen kaikkea uutta ja kiiltävää lisää ja koko ajan enemmän, ja pysyäkseni kyydissä ensin toimin, ja sitten vasta mietin ja keksin syitä miksi.

Kuinka usein itseään on sopiva palkita ja mistä aiheesta? Kerran kuussa? Jokaisesta tentistä?

Ruoskinko itseäni turhaan? Eikö tilanne vain joskus vaadi samppanjaa?

Avoimeksi jäänee kysymys siitä, kumpi taas on parempi, itsensä palkitseminen kuluttamalla vai syömällä. Säilytänkö vyötäröni vai laitanko korteni kekoon maailman pelastamiseksi turhan tavaran aiheuttamalta hukkumiskuolemalta?

Tänään ajattelin teitä kaikkia muita sekä tulevia sukupolvia, ja leivoin muffinseja.

Omena-kauramuffinsit (6 kpl)

1 muna
1,2 dl jugurttia tai maitoa tai sekoitusta
0,6 dl (rypsi)öljyä
1,2 dl jauhoja
1,2 dl kaurahiutaleita
2 rkl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1/2 tl ruokasoodaa
1/4 tl suolaa
1/4 tl muskottipähkinää
1/4 tl kanelia
1 pieni hapahko omena

Vatkaa kananmuna kevyesti ja lisää nesteet. Sekoita kuivat aineet toisiinsa ja lisää munaseokseen. Älä vispaa vaan sekoita vain sen verran, että seos on jotakuinkin tasainen. Pilko tai raasta omena (kuori halutessasi) ja kääntele taikinan joukkoon. Annostele muffinsivuokiin.

Paista 200 asteessa 20 minuuttia.

Oudot mittayksiköt johtuvat siitä, että alkuperäinen hieman muuntelemani ohje oli peräisin amerikkalaiselta nettisivulta. Ruoanlaiton (ja ilmeisesti kulutustottumusteni...) osalta olen niin amerikkalaismielinen, että pitäisi varmaan sijoittaa omaan cup- ja ounce-pohjaiseen mittasettiin. Yks "kuppi"han on noin 2,4 dl, tavallisten suomalaisten mittojen kanssa painiessa vähän turhan epämääräinen mitta.

Omista muffinseistani tuli rakenteen puolesta vähän haperoja ja romuluisia, johtuen varmaan siitä, että käyttämäni omena oli melko kookas ja omenakuutioita päätyi taikinan joukkoon kokoonsa nähden liikaa. Omenani ei muutenkaan ollut leipomistarkoituksiin paras mahdollinen, sinänsä kelpo ja paraikaa erittäin edullinen royal gala. Melko makea ja suht jauhoinen gala on yksi suosikeistani sellaisenaan syötäväksi omenaksi, muttei kuitenkaan kovin hyvä leivontaomena. Nyt kun omenat ovat sesongissa ja kaupan hyllyt pursuavat erilaisia lajikkeita, kannattaakin perehtyä siihen, mihin käyttötarkoitukseen mikäkin parhaiten sopii. Tässä yksi melko kattava listaus aiheesta.

I'm lost in the woooorld

Murusia rinnuksilla ja mieli sokerihumalan turmelemana kevyeeseen yli-analysointiin ja kaiken kyseenalaistamiseen kehottaen, hyvää yötä toivottaa yours truly.